IRC-Galleria

Voi perkele mikä tuuliviiri minäkin oon. Ei mitään tolkkua, ei ymmärryksestä häivääkään.

Ensimmäisenä hetkenä sitä kuvittelee omistavansa maailman, seuraavana tajuaa että ei vittu, enhän minä ole mitään. En mitään kenellekään.

Toisaalta suru on hyvä tunne. Rehellinen vitutus parantaa maailmaa. Ensinnäkin, tunnen jotain, mikä sinänsä on virkistävää ja positiivista. Toiseksi, murhe on kaunista. Niin sietämättömän kaunista. Ei ole niin kaunista onnea, ettei viiltävä kipu olisi sitä kymmenen kertaa kauniimpaa.

Te ette vain pääse maailmaani. Te ette vain pääse. Yksi ihminen tällä hetkellä saattaa tietää mitä tunnen maailmaa ja ihmisiä kohtaan, ja sekin tuntuu vääryydeltä tätä ihmistä ajatellen. Ja joka kerta kun yritän avata maailmani ovia, tulee lunta tupaan. Tulee lunta ja jäätä niin perkeleesti. Mutta eikös se ollut niin että jääpuikko on maailman mahtavin murha-ase. Siitä ei jää jälkiä, kun se sulaa vedeksi ja haihtuu pois. Niin että tökkikää ihmeessä lisää. Ketään ei siitä tulla syyttämään, olen mestari ajattelemaan, että itsehän tämän halusin, itsehän tätä toivoin. I'm not dead yet.

Is that the best you can do? Te ette tiedä minusta mitään, mutta silti sanotte mitä toivotte ja mitä ette minulta toivo. Yritätte kääntää minua muottiin johon en ikinä käänny.

Etkö sinä haavasydäminen vieläkään tajua, että minulle on aivan sama, pukeudutko Pradaan tai Versaceen, tai onko sinulla kiiltonahkakengät ja pikkutakki. Minä näen sinun haavoittuneen ja raadollisen sielusi, ja oletan... ei, toivon, sinun näkevän minut. Ja minä rakastan Sinua, en vaatteitasi, en palkkapussiasi tai asemaasi. En mainetta tai mammonaa. Vaan sitä, mikä kohtaa minut alastomana... Henkesi, jopa ruumiisi. Rakastan sitä, minkä näen silmistäsi, sen mitä yrität peittää ja pitää itselläsi. Haluan kyyneleesi. Älä piilottele, sinut on jo nähty.