IRC-Galleria

Onneksi on ystäviä. Rakastan ystäviäni. Jos heittäytyy puhumaan enkelten kielellä, voisin sanoa että tunnen oloni siunatuksi, kun ajattelen miten hyviä ystäviä ympärilläni onkaan. On ihmisiä, jotka jaksavat olla tukena ja jutella vaikka keskellä yötä.

Toivon että te kaikki tiedätte kuinka tärkeitä olette. Ihan jokainen. Anteeksi että olen niin väsynyt. Niin hirveän väsynyt... Yritän kai sanoa että tämä ei jatkune ikuisesti. Oloni paranee aikanaan. Jaksakaa mua vielä...

Tekee mieli kirjoittaa jotain... Mitä tahansa, ettei olisi niin tyhjä. Kirjat makaavat pöydällä toimettomina, tarpeettomina. Lukeahan pitäisi koko ajan, mutta juuri nyt mieleni musta aukko imee kaiken auringon sisäänsä.

Ilman valoa ei näe lukea. Ja tämä koskee valoa niin silmien edessä kuin takanakin.

Missä se on päätetty, että juuri minun päässäni pitää naksua ja raksua? Missä on päätetty, että koko inhimillinen potentiani (sikäli kun sellaista on) täytyy jatkuvasti käyttää elämässä kiinnipysymiseen, räpiköimiseen tässä loputtomassa ja upottavassa suossa?

Niin, loppujen lopuksi me kaikki hukumme siihen. "Elämä kantaa". Paskanmarjat. Vain osa meistä selviää edes kahdeksaankymppiin asti, useat heitetään tästä junasta jo aikaisemmin.

Ei, ei positiivisia ajatuskulkuja tänään. Puhelin ei soi... Prinssi Oikeaa valkoisine hevosineen ei näy... Ja vaikka ajattelin, että valmistuminen työttömäksi teologiksi olisi paha juttu, niin pahemmalta tuntuu ajatella sitä, että jos meininki jatkuu tällaisena, en valmistu koskaan.

Sisälläni on epämääräinen tunne siitä, että tarvitsen jotain. Tarvitsen... En tiedä. Vetäydyn ihmisten seurasta, enkä enää anna itsestäni mitään. Takkini on tyhjä, mitä voisin antaakaan? Kaipaan hirvittävästi sosiaalisia kontakteja, mutta tilaisuuden tullen suljen kaikki ulos siitä, mitä sisälläni tapahtuu. Eikä kukaan jaksa roikkua ja odottaa että avaudun. Omaa syytäni? Ei kukaan halua seurakseen ihmistä, joka imee muiden energian antamatta mitään. Niin, sen minä totisesti teen; käytän muiden ihmisten elämänhalua, koska itselläni sitä on enää hengenpitimiksi. Toivottavasti lääkitys auttaa. Pian.

Odotan, hengitän. Päivästä seuraavaan. Kuten eräs nuori taiteilija päättää kirjoituksiaan:

Tästä tähän. Elina.

Kauden viimeiset kisat ohi. Hyvä niin, ja yksi asia vähemmän jaksettavana. Luulin, että repeäisin liitoksistani kisan jälkeen, mutta niin ei sitten käynytkään. Purkusuunta sisäänpäin. Edelleen.

Tuhannen päreinä. Ei vaan jaksa. Jään kotiin.
Ihmisen persoona jakautuu monenlaiseen; persoonaan kuuluu sekä tiedostettuja että tiedostamattomia puolia. Julkisia ja yksityisiä puolia. Julkisivuni alkaa rapista. Kun välillä kurkistan sisäänpäin, avautuu kauhujen kammio. Kiinni sellainen arkku. Keskity siihen mikä on ulkopuolella. Ellei se ole kolmipäinen koira.

Mitäs sen väliä, antaa mennä vaan. Paskaako tässä. Kaikki jäähylle. Sosiaalinen elämä? Onko sellaista enää kun olen kuin jääpuikko, sulan hitaasti vedeksi ihmisten silmien alla. Ja vesi on läpinäkyvää, melkein olematonta...



p.s. edellistä kirjoitusta editoitu närkästyneiden kommenttien vuoksi. Edaus varsinaisen tekstin alla.

En ole koskaan hävennyt sitä tosiasiaa, että en pidä lapsista. Lapset, iältään nollasta sanotaanko nyt, yhteentoista, saavat meikäläisen voimaan pahoin. En halua hoitaa lapsia, enkä todellakaan ole ajatellut hankkia omaa. Kaikki sanovat, että mieli muuttuu kun oikea mies sattuu kohdalle. Voi olla. Ehkäpä, kuten ystäväni Anna sanoi, taivas putoaa huomenna ja kuu on juustoa.

En tiedä lapsista mitään. Enkä haluakaan tietää. Olen ollut lapsenvahtina enemmän kuin terveydelleni on hyväksi. En pysty (vai suostu?) näkemään sitä, mikä tekee lapsesta niin ihmeellisen ja ihanan. Olisihan vauva varmaankin söpö, jos se istuisi tai makaisi paikallaan, hiljaa ja liikkumati. Mutta se huuto? Ruokkiminen? Ajatus vauvan rintaruokinnasta saa vatsani solmuun. Imettävien äitien näkeminen kaupungilla on riittävän kamalaa, omalle kohdalleni en kyseistä tapahtumaa kykene edes kuvittelemaan. Pukeminen? Vaipanvaihto?? Ei jumalauta, ei ikinä.

Kuten todettua, en ollut koskaan hävennyt näkökantaani. Olen ajatellut, että joillekin naisille lapsensaanti vain ei ole ajankohtainen asia. Toiset tekevät uraa tai ehkä kiinnostuksen kohteet vain ovat muualla. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että asia ei ole niin yksinkertainen. Moni vanha luokkakaveri on jo äiti, ja asia tulee esille erilaisissa yhteyksissä. Kun joudun tilanteeseen, jossa joudun paljastamaan ajatukseni lapsista, ihmiset pyörittelevät silmiään selkäni takana tai lyövät asian leikiksi. Ikäänkuin olisin vielä kitisevä esiteini, jolla ei ole käsitystä elämän realiteeteista.

En tiedä, miten saamaani palautetta tulisi tulkita. Olenko joutunut juttusille vain ahdasmielisten tai vanhoillisten ihmisten kanssa? Vai rikonko jotakin kirjoittamatonta sääntöä; naisen tulee haluta lapsi, ainakin teoriassa, "sitten joskus".

Muutaman kerran olen jopa hävennyt suhtautumistani; olen toivonut, että voisin olla luonnollisemmin lasten seurassa. Olen miettinyt, puuttuuko päästäni joku virtapiiri, joka oleellisesti kuuluisi sukupuoleni tuntomerkkeihin.

Mitä naisesta puuttuu, jos hän ei halua lasta? Onko lapsen haluaminen osa naiseutta? Tekeekö kantani minusta vähemmän naisen? Onko yhteiskunta taantumassa? Asenteet näyttäytyvät yhä konservatiivisempina. Perinteiset sukupuoliroolit ovat jälleen valtaamassa alaa. Miksi me naiset suostumme tähän?

On mielestäni kaikenkaikkiaan kuvottavaa, että ihmiset olettavat "jokaisen naisen haluavan lapsen, viimeistään Sen Oikean satuttua kohdalle". Kaikkein vastenmielisintä on se, että jopa naiset latelevat toisilleen näitä olettamuksia. Luulisi sentään oman sukupuolen edustajien pitävän toistensa, ja samalla omia puoliaan. Meillä on vapaus valita. Ja me kaikki emme valitse iloista ydinperhettä kaksine lapsineen.

EDIT 12.3.: AHDASMIELISYYDESTÄ; siskon kommentteihin;
p.s. Aina kun jotakin arvostelee, saa kuulla olevansa jossain suhteessa "rasisti". Sananakin raivostuttava, (ikä)rasismi, ei sovi tähän, tutustukaa semantiikkaan.

Toiseksi; en minä ketään henkilönä syrji, en myöskään potki imettäviä äitejä tahi lapsukaisia. Kykenen kyllä soluttamaan elämäni kaikenlaisten ihmisten seassa. (Useimmiten en myöskään mulkoile vihaisesti.) Teen vain henkilökohtaisen valinnan siinä, kenen kanssa olen lähemmin tekemisissä, kenen kanssa en. Toiset eivät halua olla tekemisissä juoruakkojen, alkoholistien tai mielenterveyspotilaiden kanssa, minä pysyttelen etäällä kakaroista.

Kolmanneksi; ei ole mitään leimaamista sanoa, että pienet lapset huutavat, kyselevät ja tarvitsevat jatkuvaa kaitsemista syöttämisen ja muun osalta. Tämä kai kuuluu ihmisalkujen elämään, mutta vittuako se minulle kuuluu, ja miksi minun pitäisi hankkiutua tilanteeseen jossa joudun moisesta kärsimään?

Ja viimeiseksi; En minä ihmettele sitä, että ihmiset haluavat lisääntyä ja saada lapsia, vaikka kirjoituksestani niin ehkä voisi päätellä. Joka kohdassa nähdäkseni puhun kuitenkin subjektiivisesti mielipiteistäni ja omista ajatuksistani. En koko kansasta. Suurin osa naisista haluaa kokea äitiyden ilot. Kuten kirjoitan; olen vain luonnollisesti ajatellut, että KAIKILLE NAISILLE se ei ole oikea vaihtoehto, ja vituttaa, kun tälle näkemykselle harvoin löytyy kannatusta. Peräänkuulutan valinnanvapautta, .... minäkö ahdasmielinen?

Ulkona on satanut lunta.

Hyvin nukuttu yö. Ensin oli kylmä, mutta kahden peiton alla juuri sopivaa. Patterit eivät kai taaskaan toimi. Mistä orastava optimismi? Näin miellyttäviä unia. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt unen, nukkuminen on ollut epävakaata. Viime yönä unessa selvitin asiat, huuto loppui. Unet kai todella auttavat ihmistä selvittämään elämänsä kipeitä tai ongelmallisia asioita. Vaaka asettuu jonkinlaiseen tasapainoon. Aivan kuin olisin herännyt koomasta. Maailma näyttää erilaiselta tänä aamuna... Yllättävän ystävällistä. Viileä lattia tuntuu mukavalta varpaissa, valoisuus ensi kertaa siedettävältä.

Pelkään, etten ole lainkaan herännyt. Odotan, että nurkan takaa hyökkää ahdistus, jonka kanssa olen jo viikkoja kulkenut käsi kädessä ja sylikkäin. Toistaiseksi on tilaa hengittää.

Ystäväni näkee minut. Valtava taakka putoaa harteiltani... Olen sittenkin olemassa. Joku näkee sen mitä olen, kuka olen, missä vaiheessa. Lupasi auttaa minua eteenpäin; ja apua minä totta vie tarvitsen. Ystävyyttä.

Shokkivaihe lienee ohi, siitä kertovat kevyempi olo sekä nämä kuumat kyyneleet. Ehkä ymmärrän paremmin. Ehkä olen pikkuhiljaa valmis irrottamaan otteeni vihasta ja kääntämään sen voimakseni. Kärsivällisyyttä vain.

When I pass you in a club
"Ooh-la-la", you gasp.
Back up boy
I ain't your toy
Or your piece of ass

-Pink-

Vitun mulkvistit. Mitään ei osata rakentaa, särkeä kylläkin, siinä olette tehokkaita. Mitä särkyi tällä kertaa, lamppu? Vai kolahtiko lattialle jonkun sydän, tallottavaksesi? Mene pois. Ja pysy siellä. Kaukaisimmassa helvetissä. Ja pala saatanan liekillä.

Sen sijaan, että lukisin sosiaalipsykologian tenttiin, kiehun kiukusta.
Hereillä pysyäkseni kulautin kurkkuuni tölkillisen Batterya, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus. Maistelin myös puoli pussia suklaata, mikä takaa, että energiavarantoni eivät lopu aivan kohta.

Primitiivinen aggressio puskee pintaan. Sen sijaan, että istuisin kiltisti vilttiin kääriytyneenä sohvallani ja lukisin tenttiin, halajan jotakuta nyrkkeilysäkikseni. Kurkustani pääsee tasaisin väliajoin tukahtuneita ja vähemmän tukahtuneita AAAARRRRRGGGHHHH- äänteitä, ja jos kehtaisin, karjuisin kämpässäni kuin jellona. Mutta tätä miettiessäni tajusin itsekin, että se olisi aika epätervettä.

Tekee mieli heitellä tavaroita. En ole koskaan uskaltanut mäiskiä tavaroita seinään niin, että ne olisivat tyydytyksekseni rapisseet rikki ja tuhannen siruiksi. Haluan hajottaa jotain, kuulla särkyvän kilinän. Aloittaisin leipälautasesta, mutta kun se on ihan uusi ja nätti... Hmph. Me tytöt. Ensi viikolla menen kauppaan ja ostan vastaisen varalle halpaa kiloposliinia.

Mielikuvissa riehuminen helpottaa kummasti. Kuvittelen käveleväni kaupungilla, tapaavani tiettyjä ihmisiä, ja PAM -oikeaa suoraa, vasenta koukkua. Ei sanaakaan, vain terävä isku. Jäljelle jäisivät vain kengät, kuin Asterixista tutut roomalaisten sandaalit. Tunnen tällä hetkellä rystysissäni kutinaa, jonka poistaa vain ääni joka kuuluu nenäluun murtuessa.

Varokaa vain, te keltamaksaiset kojootit. Yksikin poikkipuolinen sana, ja klyyvarinne vaihtuu kätevästi toiselle puolelle päätä.

Halki, poikki ja pinoon. ROaaarrrghh.

Päivä ei voisi alkaa erikoisemmin. Ei vaan voisi.

To whom it may concern, olen todella niin pahoillani kuin ihminen voi olla. Tästä en kuitenkaan voi ottaa syytä niskaani, koska rehellisesti; minä en tiennyt. En voinut tietää. Toivon että rehellisyyttäni ja hyvää tahtoani ei epäiltäisi. Luulin että asiat olivat jotain aivan muuta.

Huh. Toivottavasti tämä todella on helpotus. Toivottavasti tuskan lisäksi löytyvät nyt avaimet johonkin uuteen ja parempaan. Sitä me kaikki ansaitsemme. Parempaa. Voimia R:lle.


Kuuntelussa Kaija Koon albumi "Mikään ei riitä". Suosittelen.

Kaveri tuli juuri juuri Thaimaasta. Thaimaassa ihmisillä on kuulemma pihoillaan pieniä temppeleitä, joita hoitamalla lepytellään niissä asuvia pahoja henkiä.

Meillä länsimaalaisillakin on temppelimme. Minun henkeni temppeli on ruumiini. Yksinkertaisesti sanottuna, sielu asuu ruumiissa. Olisi kaikkien terveysoppien mukaista huolehtia tästä temppelistä, jotta henkenikin voisi hyvin.

Eilen sipsejä ja suklaata, tänäänkin paljon suklaata ja erilaisia karkkeja, sokerimössöä. Suolaa, rasvaa ja lisäaineita, siinäpä kaikki, mitä nyt muutaman ruisleivän aamiaiseksi taisin muistaa. Jos tätä temppeliä on joskus palvottu, niin nyt on toinen ääni kellossa. Liikaa valvomista ja vääriin vuorokaudenaikoihin. Liian vähän liikuntaa, sen huomaa särkevistä hartioista, kun istuu sohvalla ja lukee (milloin tenttikirjaa, milloin sarjakuvia..). Täysin repsahtanut ruokavalio. Voitte kuvitella, kuinka suuttuneita ovat hyvät ja pahat henkeni, kun temppelin hoitoa näin laiminlyödään.

Tuntuu ylivoimaiselta luopua herkuista, kun kevät muutenkin näyttää ankeimman puolensa. Maassa on suolasta ja hiekasta harmaantunut, puolisulanut lumi, ja pakkanen tunkeutuu jokaiseen niveleen. Kylmyys saisi jo riittää. Urheilu on periaatteessa lääkekuurin takia kielletty, vaikka mieli tekee salille hikoilemaan. Seuraan kehoni muodonmuutosta peilistä. Ahdistun. Kovin vastenmielistä.

Tiedättekö, kun joskus on näitä päiviä.

Istuin päivällä kotona ylhäisessä yksinäisyydessäni ja haudoin hiljaista kuolemaa tiedekunnan lähettämän pedagogisen kyselylomakevuoren kanssa. Siinä halvatun lomakkeessa kysytään muun muassa neljää henkilökohtaista tavoitettani. Lisäksi jokaisen tavoitteen kohdalla kysytään, kuinka tärkeäksi koen tavoitteeni, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa ja ajattelenko ehkä jopa onnistuvani tavoitteen saavuttamisessa.

Ja tavoitteet ovat ah, juuri ne asiat, jotka olen halunnut heittää mielestäni hetkeksi. Olen kuitenkin saanut postitse tämän saman kyselyn jo kolmesti, joten ei varmaan ole soveliasta enää viitata sille kintaalla. Rehellisesti sanoen luulin, että ne tajuaisivat kahden postituksen jälkeen, ettei "arvoisaa vastaanottajaa" kiinnosta paskaakaan, mutta turha toivo. En kuitenkaan halunnut ryhtyä epäkorrektiksi ja kirjailla tutkimuslomakkeita täyteen "kirkkoveneitä", vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Tavoitteet, mitä ovatkaan tavoitteet? Onko tavoitteeni selviytyä kevään opinnoista? Onko tavoitteeni ylläpitää mielenterveyttäni olemalla itselleni armollinen? Kuinka hyvin onnistun tässä tavoittelussa? Tavoitteeni työelämässä? Niin, tämä tavoite olisi varmaankin... niin... työllistyä. Valmistun viiden vuoden maisteriohjelmasta työttömäksi teologiksi. Kas kun ei halua papiksi eikä opettajaksi. Eksistentiaalinen ahdistus on suunnaton: nautin opiskelustani, olen varma siitä, että olen valinnut oikean koulutuksen. Mutta työmarkkinat tuskin tulevat olemaan samaa mieltä kanssani. Ja missä minä sitten oikein olen hyvä, kysyi eräskin kaveri humalapäissään kantabaarissa. Sanoipa vielä, että nyt pitäisi alkaa pikkuhiljaa osata suuntautua sinne mitä oikeasti haluaisi tehdä. Mitä minä voin sanoa osaavani erityisen hyvin? Ja mihin minä oikeastaan haluan suuntautua? Juuri niin. Hiljaista pitelee.

Tavoitteeni on yrittää olla armollinen itselleni siten, etten ajattele liikaa tulevaa, enkä mennyttä varsinkaan. Tavoitteeni on tämä päivä. Alusta loppuun.