IRC-Galleria

"Olemme hyväksyneet esimerkiksi sen, ettei elämässä saa kaikkea. Hyvä jos puolet. Tai kolmasosan. Jotkut kutsuvat sitä seestyneisyydeksi. Minä kutsun sitä katastrofiksi"

Meillä kaikilla on varmasti ollut pienenä paras kaveri. Tai, jos ei silloin niin ainakin nyt on toivon mukaan joko yksi paras tai monta parasta kaveria.

Pienenä ja nykyisinkään on vaikea kuvitella, että välttämättä aina ei sitä parasta kaveria tule olemaan, vaikka aikaisemmin olisikin välirikko käynnyt niin sitä ei hyväksytä. Tavaittavissa on myös seuraavaa ajatusmallia: Kuvitellaan, että vaikka ystävyys ajautuisi karille voi sen aina korvata ja pitkänkin tauon jälkeen on toisen seura yhtä luontevaa kuin ennenkin. Aika toive ajattelua.

Näin tässä taannoin erään lapsuuden parhaan kaverin, joka oli pienenä minun idolini ihan pelkästään sen takia, että se oli mua kaks vuotta vanhempi. Olin valmis juoksemaan päin seiniä pelkästä hänen sanasta ja minähän juoksin. Jännitin tietysti ihan mielettömästi tapaamista ja mielessäni pyöri taukoamatta kaikki ne hulvattomat ja vähemmän lystikkäät asiat.

Kun näin tytön vihdoinkin tajusin viidessä minuutissa, että meillä ei ole mitään yhteistä eikä koskaan tule olemankaan. Mietin miksi? Oliko toinen muuttunut niin paljon? Entäs minä? En minä mielestäni ole muuttunut tippaakkaan sitten syntymän, mitä nyt ääni madaltunut reippaasti ja korvat kasvanut.

Pitäisikö minun hyväksyä tässä ja muissakin tapauksissa, että menetettyä ei saa takaisin ja jossain vaiheessa yksipuolinen yrittäminen ei riitä.

Neljän vuoden näkemis tauon jälkeen, vaikka ihminen olikin viiden sentin päästä minusta tuntui kun hän olisi ollut kokonaan toisessa ulottuvuudessa, niinä hetkinä kun hän kiljuen yritti sabotoida tärykalvoani toivoin toista ulottuvuutta enemmän kuin suklaaholisti kaipaa päivittäistä papu annostaan.

Ehkä minun pitää vain hyväksyä se mikä lukee tämän merkinnän ensimmäisessä lauseessa ja jatkaa elämää hyväksyen.

Claudia