IRC-Galleria

I can't feel it in here -KentMaanantai 17.12.2007 19:48

"Kuuletko sä? Näitä menee Vaasassa joka ikinen päivä, joka ikinen päivä jollakin on hätä", minä sanoin siskolleni ydinkeskustan valoissa torin kulmalla jossakin. Jälleen kerran ambulanssin sireeninsoinnissa ehkä minä olen sanojeni orja kirjainteni varjossa kirjainteni alla ja alla kaiken sen suuren suuren kertomattoman tarinan, joka minun sydäntäni kiskoo irti minusta iltaisin. Tänään minun siskoni istuu yläkerran aulanlattialla ja soittaa kitaraa, ja voi miten hienolta kuulostaa tajuta itsensä kuiskaavan, että se ei ole lähdössä, juuri nyt se ei ole lähdössä minnekään.

Jos jouluntulossa on hyviä puolia, minä en löydä niitä kuusen alta; minä löydän ne silloin, kun minun sisareni katsovat minua silmiin yli keittiönpöydän punaisen joulupöytäliinan ihan sama minä päivänä, sillä sitä hetkeä minä odotan vaikka yli koko joulun. Yhtenä jouluna ehkä jo sata vuotta sitten minä kiersin olohuoneessa ympyrää ja lauloin Heinillä härkien kaukaloa, sillä minut oli manipuloitu käymään pyhäkoulua enkä minä osannut ulkoa järkevämpiä kappaleita ja sitä paitsi minä olin juuri oppinut lausumaan ärrän niin kuin se periaatteessa pitäisi lausua ääneen. Ja minä kiersin vakavana pientä ympyrää, ja isä kuvasi, sillä isä halusi tallentaa lapsuudesta jotakin, ja minun siskoni lauloi muumien tunnaria samalla, kun minä lauloin typerää kappaletta suurmiehen syntymästä ja laskin kymmenen kertaa kymmeneen ja käskin sitä lopettamaan pelleilyn.

Joulukuussa minä en enää löydä sitä, mitä minä löysin joskus ennen, kun minä vaahtosammuttimen kokoisena liimauduin olohuoneen ikkunaan siskoni ja veljeni kanssa odottamaan joulupukkia aattoiltana saunan jälkeen juuri silloin, kun glögi tuoksui keittiössä ja toi minun mieleeni possunmuotoisen piparin. Vuosi sitten aattoiltana pikkuveljeni oli kuumeessa, ja minä sanoin, että kannattaa pukea nukkumaan mennessä vaatetta päälle niin, että nukkuessa hikoilee. Sillä hikoillessa kuume laskee ja jää kiinni valkoiseen lakanaan, ja se kuulostaa Harry Potterin taikatempulta, mutta sen vihjeen minä olen joskus kuullut jossakin. Enkä minä löydä sitä minusta nyt, mutta ei sillä väliä, sillä se on mennyt, eikä se juuri nyt ole tulossa takaisin. Ehkä minä löydän jouluni joskus jossakin, missä minä olen oikeasti aloillani ihan oikeasti sellaisessa paikassa, minne minä saan jäädä, mistä minun ei tarvitse koskaan lähteä pois. Iltaisin pakkanen odottaa lunta, ja minä kiskon peiton korviini, ja sen aika ei ehkä ole nyt, minä ajattelen, ja ensimmäistä kertaa se tuntuu ihan tavalliselta. Ei hyvältä eikä pahalta, mutta sopivalta.

Ja minä jään ja unohdan.

-Suuse-

Tuuliviirityttö Part 3Sunnuntai 16.12.2007 23:48

Mikko ei ollut lähtenyt treeneihin. Kahdeksalta aamulla Jaanasta se tuntui vähintään ärsyttävältä, ja Jaana istui keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli pöytäliinan reunahapsuja sormissaan. Oliko Joonaksella enää edes samaa numeroa kuin Joonaksella oli ollut sata vuotta sitten silloin, kun Jaana oli Joonakselle viimeksi soittanut? Isä istui sinisellä sohvalla punamustat bokserit jalassaan ja hinkkasi päätään oikean käden sormillaan ihan kuin siihen olisi liimautunut kiinni jotakin todella liimautuvaa.

Yhdeksältä kahvi maistui kaurapuurolta, eikä kaurapuuro maistunut juuri metallilusikkaa kummemmalta, vaikka Mikko oli sen keittänyt. Jaanan oli tehnyt mieli tupakkaa, mutta nyt Jaanan teki mieli huutaa ja kirkua ja ajaa hiljaisuus pois siitä asunnosta, sillä siinä asunnossa oli ihan liian hiljaista aamuruuhkan mentyä töihin, ja joulu oli tulossa, ja isä oli menossa pois. Mikko laski lusikan puurolautasen reunalle ja pyysi anteeksi sitä, että ei pystynyt enää nielemään.
"Mää voisin oikeesti lähteä tästä vaikka lenkille, niin saatte te kaksi jutella rauhassa", Mikko sanoi ja käveli eteiseen. Vasta nyt Jaana huomasi, että Mikko oli pukeutunut pakosuunnitelmaansa varten jo heti noustuaan sängystä kuuden aikaan juuri silloin, kun Jaana oli avannut silmänsä ja päättänyt unohtaa yhden painajaisen kokonaan.

Isä kallisti kahvikuppinsa viimeisen kerran ja kaatoi mustan nesteen kurkustaan alas. Isä sanoi muodollisesti kiitos ja nousi pöydästä ja kiskoi punamustia boksereitaan pakaroidensa kohdalta kohti lattiaa. Jaana nousi myös ja napsautti kahvinkeittimen napista niin, että punainen valo sammui. Jossakin meni ambulanssi. Jossakin haukkui koira, ja jossakin yläkerroksissa joku imuroi. Tuuli hakkasi keittiönikkunaan, eikä Jaana muistanut, milloin tuuli oli viimeksi hakannut sitä niin. Ja Jaana kääntyi katsomaan isää, ja isä istuutui olohuoneen siniselle sohvalle raapimaan päätään. Pieni olematon vierastyyny oli rutussa. Aluslakana oli tippunut lattialle, vaikka Jaana oli miten yrittänyt illalla myöhään tunkea sen sohvan istuintyynyjen alle niin, että se ei lähtisi irti kiskomallakaan.
"Isä", Jaana sanoi, ja isä kääntyi katsomaan Jaanaa väsyneesti hymyillen.
"Isä, miksi sinun hiuksesi - miksi, miksi ne ei ole vielä tippuneet?"
"Jaana-tyttö."
"Mutta et sää voi olla noin - et sää voi jo mennä jos sun hiukset eivät ole tippuneet."
"Jaana-tyttö rakas kulta nappula."
"Isä."
Isä nousi seisomaan ja katsoi Jaanaa pieni hellä hymy huulillaan. Jaana kietoi kätensä puuskaan ja kätki itsensä muurinsa taakse nielemään pieniä pieniä kyyneliä piiloon jonnekin. Isä käveli Jaanan luo keittiön tiskipöydän ääreen ja halasi tytärtään hiljaa. Jaana oli jähmettynyt. Tuuli hakkasi ikkunaan.
"Isä, Joonakselle on pakko ilmoittaa."

and so you stayed for dinner todayLauantai 15.12.2007 17:48

Hyvä päivä alkaa hyvillä asioilla, sillä hyvän päivän jälkeen hyvän päivän muistoista on mielessä sen alku ja sen viimeinen sana ja lause, sen viimeinen pieni kosketus. Tänään minun hyvä päiväni alkoi sillä, että minä silmäni avatessani unohdin levottoman uneni ja käännyin kaivautumaan takaisin sinun lämpöiseen kainaloon.

Joskus minä voisin kääntää hyvän päiväni loppumaan siihen hetkeen, kun minä sinä päivänä näen sinut viimeisen kerran, sillä kun sinä olet mennyt, minun päiväni on jotakin muuta kuin sitä mitä sinä siitä teet. Minä olen muistanut kaikki sinun kosketuksesi, ja minun poskeni muistaa miten sinä sitä aamulla suukotit. Mutta kun sinä menet, minä en ajattele sinun autosi lähtemisen jälkiä pihassa; minä ajattelen sitä hetkeä, kun me seuraavan kerran taas halaamme toisiamme jossakin. Ja niin minä olen jäänyt kiinni kaikkeen sinussa. Minä olen jäänyt kiinni sinun silmiisi ja sinun vaaleisiin hiuksiin, sinun hymyysi ja kaikkiin sinun ilmeisiin, jotka ovat niin sinunlaisia, että niiden näkeminen saa hyvälle tuulelle aina, kun minä sinun ilmeesi näen. Autossa hiljaisuudessa sinä kysyt, mitä minä katson, ja minä katson sinua, minä katson miten sinä olet olemassa juuri siinä minun vieressäni joulukuisena iltana hiljaisuudessa ihan kahdestaan.

Sumuisena iltapäivänä talossa ei ole enää ketään, sillä kaikki ovat menneet paitsi minä, ja juuri siksi talo on niin tavattoman hiljainen. Jos minä tietäisin, miten pitkä matka on huomiseen, minä kysyisin sinulta, tahdotko sinä minulta tähdet ja kuun. Sillä voi niin minä sinulle kaiken sen antaisin. Yksi ystäväni sanoi hiljattain, että "sitä paitsi mitä sillä kuulla muutenkaan taivaalla tekee? Hienompi se olisi yhden huoneen katossa hohtamassa iltaisin". Ja minä katson, miten sinä tuijotat televisiota keskittyneesti, kun sinä olet väsynyt, ja sinun silmäluomesi olisivat jo tahtoneet mennä nukkumaan. Yöllä sinä halaat minut lähellesi, ja "minä olen sinun", minä sanon, ja sinä kysyt, että olenko minä sinun kokonaan. "Minä olen sinun kokonaan, kulta. Sinun minä olen."

Kuumassa huoneessa meistä kumpikaan ei näe enää muuta kuin ääriviivoja, mutta sinä olet minun lähelläni, ja minä pidän sinusta kiinni, koska sinusta minä en halua koskaan irrottaa. Hyvän päivän merkki on hymy, ja halaus on minulle sanoja sinulta, sanoja, jotka sinä sanot minulle ennen kuin sinä menet heti jälkeen muutaman hellän suudelman juuri silloin, kun sinä katsot minua silmiin, ja sinun äänesi sanoo hhhnnnn. Ja sinä sanot jotakin juuri sellaista mitä sinä tarkoitat, kun sinä halaat minua rutistamalla minut sinun rintaasi vasten. "Mä tykkään susta." Ja voi tiedätkö sinä, että se on minulle maailma? Sinä olet, sillä sinä olet juuri sellainen kuin sinä olet ja se riittää.

-Suuse-

(and) I see you -CardigansPerjantai 14.12.2007 03:02

Pääsiäisen pitkänä perjantaina yhden yläasteen etelänurkalla ovisyvennyksen varjossa minä olin kerran onnellinen. Sinä iltana minä olin melkein kuusitoistavuotias ja minä nojasin punatiilisen rakennuksen seinää ja minun oli kylmä, mutta minä siitä huolimatta hymyilin. Vuosi sen jälkeen minä seisoin saman yläasteen pohjoisnurkalla yhden ystäväni kanssa ja minun oli ikävä jotakin mennyttä, jotakin hyvää ja jotakin huonoa, mutta silti jotakin.

Tänä iltana punaisen sohvan luona vieraassa olohuoneessa minä olin liian lähellä puristaa yhden pienen kyyneleen. Jos on perhejuhlia, mitä perheettömät juhlivat perhejuhlan aikaan samana iltana, kun perheelliset nostavat lasinsa kilistääkseen niitä yhteen ilon merkiksi - ilon tai näennäisen ilon tai todellisen ilon en minä tiedä en minä ole heitä seurannut. Aamulla aikaisin autoni ikkunat ovat enemmän kuin jäässä; ne ovat kohmeessa, ja ne palelevat eikä niitä saa ehkä millään sulamaan. Tänään minä olisin ajatellut, että autoparka, jos minä olisin ollut vähänkin tunteellinen. Vaasan keskustassa torinkulman yhdessä risteyksessä seisoivat liikenteenvalvojat, joiden käsienliikkeitä edes jalankulkijat eivät osanneet mennä tulkitsemaan.

Alkaako perjantaista viikonloppu vai alkaako se vasta lauantaista? On paljon asioita, joita minä en pysty yhdeltä yöllä enää kertomaan. Jos joululoma on luminen, minä ajattelin olla inhoamatta ajatusta lumisodasta ja minä ajattelin haastaa vastaani jonkun, vaikka minä mitä todennäköisimmin kuitenkin häviän. Pakkasella valkoinen kuura kerääntyy lumihangen päälle ja puidenoksien peitoksi iltaisin. Kuun loisteessa kuura on kuin hopeista kimalletta, jota minä pienenä pursotin tuubista joulukorttien sisäsivulle ajattelematta, mitä minä kimalteestani oikein loppujen lopuksi muotoilen. Ei lumisodan häviämisellä ole merkitystä, jos lumisodassa on hauskaa. Yhden pääsiäisen pitkänä perjantaina minä katsoin tummanruskeisiin silmiin, mutta siitä on kauan enkä minä muista siitä kuin juuri sen yhden pienen viileän illan ja yhden kummallisen tunteen onnellisuudesta ainoastaan siksi, että minä tunnistaisin onnellisuuden joskus myöhemmin.

Illalla puhelimessa "soitellaan viikonloppuna", sinä sanot, ja sinun äänesi on juuri niin kuin se aina on. Yksinäisyydessä minä ihan hiljaa varovasti siitä milloinkaan puhumatta mietin, oletko sinä minun kanssani onnellinen.

-Suuse-

Kiitos, että soititTorstai 13.12.2007 01:35

Keskiviikkona auton ikkunat olivat kummallisessa jäässä. Kahdelta iltapäivällä Onkilahden rannassa aurinko paistoi suoraan silmiin niin, että en voinut kuin toivoa osuvani oikealle kaistalle kääntyessäni kohti keskustaa. Illalla vietettyäni viisi minuuttia liian kauan graduprojektini kanssa tajusin, että tämä kaikki on tapahtunut joskus ennenkin. Enkä minä puhu auringonpaisteesta silmissä Onkilahden rannassa enkä kummallisesta jäästä autoni laseissa iltapäivällä pakkasessa, joka palelsi sormeni läpi punaisten lapasten. Minä olen ja minun ympärilläni on maailma. Minulla on yli viidenkymmenen tuhannen ihmisen kaunis kaupunki ja minulla on yliopisto ja asuntoni naapurusto, joka osaa varmasti bilettää. Siitä huolimatta minä hautaan itseni valkoisten seinien sisään näyttöpäätteen ääreen iltaisin. Enkä minä ole ainut. En ollenkaan.

Olemattomuudessa tupakan palaessa huulillani harmaan savun täyttäessä silmäni saadakseen minut kyynelehtimään minä inhoan kuningasajatuksia, sillä ne saavat minut aina sekoamaan. Jos minulle tänään tulee mieleen juosta kymmenen kilometriä, en minä varmasti sitä tee ihan vain siitä syystä, että minä keksin sen ennen kuin minä oikeasti lähdin juoksemaan. Kuitenkin oman nenänsä seurassa sitä keksii kaikenlaista, ja kauppareissusta saa viikon pituisen ihan vain eksymällä keskustan ostarille, jossa kassaneitejä ei ole tarpeeksi edes joulun alla iltapäivän ruuhka-aikaan. Tänään minä olen kuullut viidesti sireenin soivan. Yksi niistä oli varmasti paloauto, mutta neljä muuta saavat tapella kuka tahtoo olla poliisi ja kuka ambulanssi siis suomeksi lapsellisesti se keltainen hauska sairaankuljetus.

Keskiviikkoillaksi tänään on liian hiljaista tai ehkä kaikki ovat jo lähteneet. Puhelimessa sinä naurat ja kysyt, mitä minä teen kämpillä tällaisena iltana pikkujoulujen aikaan, kun minä voisin olla jossakin ihan muualla heittämässä aivoja narikkaan jonnekin. Ja sinä sanot, ettei minun nenäni ole iso, ja minä sanon, että "onpas, meidän molempien on". Ja me olemme kasvaneet hajussa, etkä sinä pelkää hajua, niin sinä sanot, kun sinä mainitset Ilmajoen sivulauseessa jossakin. Puoli kaksitoista illalla minua väsyttää ja minä ajattelen, että se on hyvä juttu, sillä väsyneenä on mahdollisuus saada unta jossain vaiheessa jossakin. Yhtäkkiä tämä päivä on ollut todella hyvä, vaikka tämän päivän piti olla tämän viikon kurjin ja kummallisin.

Hyvää yötä kulta ja koko sinun hassu sekava sotkuinen asuntosi siellä joen rannassa jossakin.

-Suuse-

Mo bithKeskiviikko 12.12.2007 15:39

Mitä on olla näennäisesti onnellinen? Onko näennäinen onnellisuus materialistisuutta vai onko se sitä, että jonakin päivänä sitä vain yksinkertaisesti nauttii yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, että jonakin päivänä on selittämättömän hyvä olla tyhjässä asunnossa - jonakin sellaisena päivänä, kun ei edes tajua olevansa yksin?

Ehkä näennäinen onnellisuus on sekä materialistisuutta että yksin olemisen keveyttä; ehkä näennäinen onnellisuus on juuri niitä molempia yhdessä yhtä aikaa niin paljon, että oikeasti olematta onnellinen hautautuu kaiken sen alle jonnekin. Jos minä olen suunnitellut ostavani keittiön tyhjään tilaan punaisen pyöreän maton, yritänkö minä tehdä maailmastani jotakin enemmän kuin se oikeasti on? Yritänkö minä olla näennäisesti onnellinen haaliessani kaappiini ja hyllyihini ja sänkyni päälle tavaraa, joka sellaisissa paikoissa on täysin väärässä paikassa, täysin epäkorrekti, täysin järjettömän olematon? Jos minä haaveilen yhdestä yhteisestä asunnosta, minä en näe haavekuvia tavaroista tai ikkunaverhoista. Minä näen näkymättömän koskemattoman onnen, joka samalla kaikessa näkymättömyydessään on kuitenkin niin näkyvä ja niin läsnäolevan kosketeltava, että se täyttää koko minun haavekuvani kokonaan. Ehkä me kaikki etsimme onnea tavaroista, mutta onko tavarattomuus oikeaa onnea vai onko tavarattomuus tyhjyyttä ja totuutta luovuttamisesta? Mitä tarkoittaa se, että huoneesta kasaamani tavaraläjä yltää keskellä lattiaa yli metrin korkeuteen?

Tänään minä olen yksin. Kymmeneltä aamulla yhden vaivaisen tieteellisen kirjoittamisen tuntirupeaman jälkeen minä kaivauduin opiskeluasunnolleni, ja kämppikseni suunnisti kirjastolle lukemaan. Yksinäisyydessä minä kirjoitan. Minä unohdan itseni graduprojektin varjoihin ja jätän muistamatta sanomattomuuden ja hiljaisuuden; minä jätän tajuamatta sen, että asunnossa kaikuu ja asunnossa on oikeasti niin sanomatonta, että yläkerran keskiviikkosiivousten imurinlaulu kuuluu minun huoneeseen.

Kaksi kuppia kahvia ja askini viimeinen tupakka. Eteisen peilissä minä olen tänäänkin pukeutunut harmaaseen paitaan ja harmaisiin oloasuhousuihin ja minä olen kuin hiiri, paitsi että minulla on valkoiset korvikset. Seinähulluuden jo lähes iskiessä minä vaihdan vaatteet ja unohdan tallentaa kirjoittamani tekstin tietokoneeni tekstikansioon. Minä kiskon päälleni villakangastakin ihan kuin se pitelisi vaasalaista pakkasta, ja minä suljen ulko-oven ja lähden kävellen kohti keskustaa. Matkalla minä ajattelen punaista pyöreää mattoa ja minä tajuan, että tämä ei ole minun, jos tämä menee näin. Sen jälkeen minä tajuan kärsiväni kurkkukivusta ja minä manaan pikkuveljeni, koska minun pikkuveljeni näytti eilen olevan vähintäänkin lähes flunssainen. Ja minä mietin, jaksanko minä raahautua apteekkiin vai ostanko minä vain joulukortteja ja yhtäkkiä minä unohdan olevani Vaasassa ja minä nauran, kun minä mietin kenelle minä flunssani vielä lahjoitan.

Illalla tutkielmasta on tehty taas päivä, ja minä sanon, että yksinäisyydessä on parempi nukkua sängyssä kolme peittoa ja kaksi tyynyä, joista toisen korvaan voi unissaan kääntyä tuhisemaan. Ja niin minä olen taas näennäisesti onnellinen.

-Suuse-

So I look and look at what you doTiistai 11.12.2007 21:18

Syyskuisia dominokeksejä suussa minä hinkkaan kämmeniäni yhteen ja tajuan taas, miten kylmä opiskeluasunnossani on. Tänään yritin kertoa yhdelle ystävälleni, että on monimutkaisuutta olla olematta yhtään missään; on monimutkaisuutta käydä ja lähteä ja muistaa ulkoa autojen tie Vaasaan ja Jyväskylään ja sinne ja tänne ja melkein minne vain. Ystäväni sanoi: "minä tiedän ja minä ymmärrän." Ja niin minä ajoin puolinukuksissa kahdeksankympin lätkää pitkin taas jostakin pois, ja ambulanssi tuli selkäni takaa, ja pillit vinkuivat, ja jollakin oli hätä, ja minä väistin eikä se ollut minulle yhtään mitään. Kuusitoistavuotiaana minä nousin junaan elämäni ensimmäisen kerran. Kuusitoistavuotiaana minä lensin ja katselin Euroopan rantoja ja näin Alpit ja laskeuduin peltojen keskelle Veronaan. Pieniin asioihin on tottunut, vaikka maailma on suuri ja kuitenkin kaikessa suuruudessaan niin pieni, että jopa ambulanssin sireeninääneen voi tottua tuosta vain.

Kaupassa kassalle edelläni ehtinyt nuorimies osti tänään sipsipussin ja siihen kohtalaisen epäsopivan dippikastikkeen. Minä en enää muista, mitä minä ostin jääkaappini hyllyjä koristamaan. Kirjastossa käyminen on ajan tappamista. Kaikista typerintä on tappaa aikaa kirjastossa, sillä kirjastossa ei sallita naurukohtauksia, ei puhelimenpirinää eikä mahankurinaa puhumattakaan äänekkäästä aivastelusta. Tänään neljän jälkeen kahden tunnin aikana kymmenen ihmistä piiloutui kirjahyllyjen väliin kassavirkailijalta sokeaan paikkaan kuiskimaan puhelimeen "hyvää kuuluu" ja "mä oon kirjastossa" ja "joo, laita vain lasagne uuniin lämpenemään". Minä olin itsevarmasti valloittanut yhden ison pyöreän pöydän ja kaikki sen viisi pehmoista tuolia ja levittänyt viisi kirjaani pöydälle jonnekin muistilehtiöni ja avonaisen pöydälle tyhjentyneen penaalini sekaan. Pihatiellä ikkunan alla crossipyörä testaa vuokralaisten pinnankireyttä. Jos minä olen yksin, minä tuijotan ihmisiä ja keksin heistä tarinoita, jotka minä sitten unohdan. Täällä minä olen yksin, ja voi miten ristiriitaista on pitää niin paljon paikasta, jonne ei kuitenkaan tunnu kuuluvansa ollenkaan. Syksyllä minä sanoin, että minulla on ikäkriisi. Ei tämä ole ikäkriisi. Tämä on paljon hullumpaa.

Minä voisin myöntää inhoavani joulukuusta, mutta minä en tiedä miten monen ihmisen leukaluut menisivät siitä sijoiltaan.

-Suuse-

.:my close distand little:.Maanantai 10.12.2007 22:48

Minun siskoni, oletko sinä koskaan yksinäinen? Minä en kysy, oletko sinä yksin, sillä yksin sinä et ole; sinulla on maailma, sinulla on kaunis siisti nuhteeton puutarha ja sinulla on taivas ja kaikki sen kauniit tähdet ja kuu.

Tänään minä muistin pienet lumienkelit jäisellä nurmikolla ehkä jo kymmenen vuotta sitten. Minä muistin yhden pakkasillan, kun katuvaloja ei vielä ollut, ja minä muistin, kun me huijattiin isää ja käveltiin kahdeksan kilometriä, vaikka meidän piti juosta ja kuntoilla ja selvitä siitä lenkistä tunnissa olohuoneen lattialle venyttelemään. Kotipihan tienhaarassa tuntui aina kuin meistä molempien jalat olisivat lentäneet. Ja me nauroimme lumiukoille ja pakkaselle ja jätimme veljiemme kanssa joulupukille lahjalistan leikkimökin taakse kuusiaidan viereen odottamaan. Jos joskus ei ollut pilvinen ilta, sinä sanoit, että "tänään näkyvät tähdet", ja me jopa tulehduksen uhalla jäimme lenkin jälkeen kotipihan tienhaaraan postilaatikon viereen nurmikolle makaamaan.

Minä en ole koskaan ehtinyt toivoa ennen kuin tähdenlento on mennyt. Sinulle minä yritin väittää, että "ehdinpäs". Tänään minä olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten minä halannut sinua lumienkeleiden aikaan. Että minä olin niin kylmä ja niin isosiskomainen; niin mukamas viisas ja aikuinen. En minä halua olla aikuinen. Minä haluan olla pieni, niin pieni, että minun lumienkelini mahtuu jäiselle nurmikolle kuunvalossa tähtien loisteessa sinun lumienkelisi viereen pitämään sinua kädestä, jos sinä joskus olet yksinäinen. Mutta sinulla on maailma ja sinulla on kauniit kasvot ja sinulla on kitara, jota sinä soitat minulle iltaisin.

Pikkuveli sanoi minulle: "voi jos sinä voisit juosta", ja laittoi lenkkareita jalkaan eteisen vihreällä penkillä hetki aiemmin. Tänään kotona on tuoksunut joulu, ja yksi pellillinen pipareita paloi uunissa sinua varten juuri niin kuin sinä niistä olet ajatellut parasta jo useamman joulun. Jos minä en tiedä, mikä sinun lempivärisi on, olenko minä sinulle vähemmän läheinen kuin sinun iso ruskea nallesi sinun vuoteesi päällä halaamassa sinistä päiväpeittoa näennäiseen auringonaikaan? Minä en tahdo olla säälittävä, sillä säälittävänä minä olen keskipiste, enkä minä silloin ole sellainen kuin minä tahdon itseni olevan. Aulan lattia tarvitsee maton, ja huomenna minä menen Vaasaan, vaikka pikkuveli sanoo, että minä menen Vaasalandiaan. Ja minä kysyn, oletko sinä koskaan yksinäinen, sillä Vaasalandiassa minä olen yksinäinen; siellä ei ole ehkä yhtään mitään, mikä minut saisi siellä milloinkaan lopulta pysymään. Kahdelta iltapäivällä pikkuveljien kanssa testasimme hajuvesiä. Minä tuoksun hyvältä nyt, mutta minä tuoksun mieheltä ja vieläpä kolmelta eri mieheltä niskasta ja kyynärpäästä ja ranteesta. Me olimme ehkä hieman liiallisia, ja sitä paitsi naisten tuoksut olivat jo muutenkin loppuneet.

Jos minä joskus saisin sinun rauhasi, sinun hymysi ja sinun siistin nuhteettoman puutarhasi, sinun kykysi mapittaa kaikki riviin pöydälle iltaisin.

-Suuse-

.:you:.Sunnuntai 09.12.2007 02:34

Minun kirjassani lokakuussa sataa lunta. Joulukuusta minä en tiedä, sillä minun kirjassani minä en ole siellä asti enkä minä ole vielä päättänyt, onko minun kirjassani ilmastonmuutoksella joulukuun sään kannalta merkitystä vai ei.

Sinussa on paljon sitä, mihin minä olen kiintynyt. Sinussa on ääni, jota on kiva kuunnella puhelimen kautta natisevassa sängyssä jalat pystyssä kohti taivasta nojaamassa kaltevaan puiseen ruskeaan kattoon. Sinussa on iloinen pirteä nauru ja sinussa on sinun hymysi ja sinun hymysi ikkuna ja sinun hymysi kaikki ne ilmeet, joiden ansiosta minä iloitsen. Sinussa on sinun kättesi kosketus minun ihollani ja minun muistijäljissäni, jos sinä joskus olet poissa tai jos minä olen poissa tai jos sinä olet puhelimessa minun kanssani iltaisin.

Ja niin sinussa on paljon sitä kaikkea, mistä minä tulen iloiseksi, ja niin paljon enemmän sitä, mistä minä en sanattoman iloni kanssa ehkä koskaan kykene sanoin kertomaan. Lokakuussa minun kirjassani sataa lunta, ja minun kirjani romaanihenkilö istuu lumisessa kiikussa keskellä lumista leikkikenttää ja minun kirjani romaanihenkilö on näennäisesti lähes levottoman onneton. Minä en ole ajatellut minun kirjani romaanihenkilöä moneen viikkoon, enkä minä enää osaa ostaa joululahjoja, kun minä viikonloppuna kävelen ostoskeskuksen käytävällä ja lasken periaatteessa valkoisia lattialaattoja ja mietin, ketä minä pyytäisin makutuomariksi sanomaan, mikä on hyvä ja mikä ehkä ei niinkään juuri sellainen kuin joululahjan tahtoisi olevan. Kun lokakuussa minun kirjassani sataa lunta, ja minun romaanihenkilöni ei ajattele joulua, vaikka joulu on tulossa, minä annan minun romaanihenkilöni olla lumisateessa, sillä lumi kirjassa sataa kyllä juuri niin kauan kuin minä itse haluan. Ja minä unohdan sen, etten minä koskaan tiennyt, miksi minä ajattelin minun romaanihenkilöni kuolemaa. Minä unohdan sen ja ajattelen sinun joululahjaasi ja kaikkea sitä, mitä sinussa on.

Puhelimessa sinä sanot, että katuvalot sammuivat, ja sinä naurat, ja minä hymyilen ja minä muistan sen.

-Suuse-

Differences among similaritiesPerjantai 07.12.2007 14:51

Itsenäisyyspäivänä ulkona tupakalla satoi vettä, enkä minä tiennyt miten paljon kello on. Päätä särki, mutta minä tiesin, etten minä ollut ainut enkä minä silloin siinä ulkona vesisateessa ollut meistä kahdesta se huonovointisin. Lumi oli sulanut pois. Sisäpihalla vihreä nurmikko joulukuussa näytti minusta kauneusvirheeltä, vaikka vihreä on hyvä väri ei siinä mitään vaan siinä, että nyt oikeasti on joulukuu.

Linnanjuhlia televisiosta. Ketä kiinnostaa kuka mokaa, ja kuka onnistuu, ja kenellä on kaikkein kamalin kuontalo, ja miltä presidentti näyttää tänä vuonna, kun Suomi on pyöreät yhdeksänkymmentävuotias? Minä olen ajatellut ostaa korvatulpat, sillä minun kissani ei anna minun enää nukkua iltaisin. Keskiviikkona poikaystäväni kämpillä kaveriporukassa kaikki käyttävät silmälaseja. Tilastojen mukaan kahdenkymmenen hengen luokassa periaatteessa pitäisi (siis tilastojen mukaan) olla ainakin yksi vasenkätinen. Minä olen lähes päivittäin ainut, enkä minä osaa sytyttää tupakkaa oikealla kädellä, en solmia ponihäntää hiuksiini enkä vetää mekkoni vetoketjua kiinni alhaalta ylöspäin. Kaiken sen minä teen vasemmalla kädellä, mutta mitä tilastot sanovat silmälasipäisistä? Yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen tuntuu, että lisäpitkällisiä ihmisiä on entistä enemmän. Ehkä me olemme tulossa sokeiksi tai ehkä silmälasit ovat muoti-ilmiö nykyisin. Yksi näennäinen tuttavani osti yläasteella linssittömät silmälasit ihan vain siitä syystä, että silmälasit olivat siisti juttu. Minulla on kolme sisarusta, joista kahdella on jo silmälasit. Isällä on ja äidillä on ja minulla on. Nuorimmalla ei ole, mutta minusta tuntuu, ettei hän ole niin kauas puusta voinut pudota, että ei tulisi silmälaseja koskaan tarvitsemaan.

Jos ihminen on laumaeläin, lyöttäytyykö ihminen samankaltaistensa seuraan? Neljä silmälasipäistä -ainoastaan neljästä ihmisestä neljä silmälasipäistä- kaikki samassa pienessä huoneessa ja illemmalla yökerhossa kaveriporukan laajennuttua tajuan, että suurimmalla osalla meidän neljän sosiaalisesta kulmauksesta todella on silmälasit. Jos asiaa alkaa miettiä syvemmin, itselle läheisistä ihmisistä saattaa löytyä paljonkin samankaltaisuuksia. Sama leffamaku ja lähes similaarinen musiikkimaku. Samoja ajatuksia ruotsin kielestä, ja kaikki pitävät pitsasta, eikä kukaan urputa, jos baari-illan jälkeen koukataan grillin kautta nukkumaan. Aamuyöstä laskuhumalassa minusta tuntuu, että minä olen päässyt sisään. Minä tahtoisin puhua, mutta nyt ei ole hyvä aika puhua, vaikka hyvä aika olisikin. Ja minä sanon, että minä pelkään sinun sulkeutuneen aamulla, kun minä kysyn sinulta yhden kysymyksen. Ja minä pelkään, että minä työnnän sinut pois sillä kysymyksellä, vaikka voi miten minä tahtoisin olla sinun kanssasi samassa paikassa koko ajan ihan koko ajan niin, että sinä uskoisit minua, ja minä tietäisin sen.

Ei meidän tarvitse olla samanlaisia. Itsenäisyyspäivänä ulkona tupakalla vesisateessa nurmikko on vihreä, ja sinä sanot juuri niin. Älä välitä siitä, mitä minä kirjoitan. Minä vain kirjoitan.

-Suuse-