IRC-Galleria

Se on jännittävä tunne huomata olevansa vanha.

Joku on joskus sanonut että lapsuus loppuu silloin kun tajuaa joskus kuolevansa. En tiedä tarkasti tarkoitetaanko sillä sitä hetkeä jolloin elämäsi sisältävä filminauha pikakelautuu silmissäsi vai onko se samallainen hetki kuin esim. se, jolloin selviää joulupukin todellinen olemus (tai pikemminkin sen puute).

Vanhaksi tuleminen ei ole samanlainen *näps* -hetki, jonka tajuaa sillä samalla sekunnilla kun se tapahtuu. Se tulee varkain, piiloutuen työksi, opiskeluksi sekä muihin elämän pieniin nautintoihin, jotka hiljalleen nakertavat aikaa pois ennen niin tärkeistä asioista. Kuten esimerkiksi vanhoista ystävistä.

Mutta onneksi aika kultaa hiljalleen muistot ja muististamme katoavat ne vittumaiset hetket, jolloin polki loskasateessa kotiin kaverin luota. Sitä muistelee vain vehmaita kultaisia viljapeltoja sekä kesäpäiviä, jolloin pyöräili iloisesti kaverin luokse palaamaan uutta videopeliä. Sinisellä taivaalla saattaa jopa ajelehtia pari valkoista pumpulipilveä.

En tiedä mistä johtuu, mutta muistan tietyt tapahtumat yhä päivän selvästi. Yhtä selkeästi kuin tapahtumahetkelläkin, vaikka aikaa osasta on jo pian yli neljä vuotta. Oikeastaan sitä tajuaa näin jälkeenpäin monen asian paremmin, kun ajan kanssa ihmisten kaapeissaan piilottelemat luurangot tulevat ulos kaapeistaan ja kertovat hiljaisia tarinoitaan, joita osia ei voi lukea kuin ihmisen eleistä ja yleisistä ajatusmaailmoista.

Jo edesmennyt isoäitini sanoi joskus, että ihminen on valmis lähtemään kun on antanut anteeksi. Olen aina ollut levoton sielu. Haluan aina olla paikalla aikaisin, että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tuntuu että harva osaa arvostaa sitä vaivaa, jota näen heidän eteensä. Kaikki ei läheskään aina ole sattumaa, vaikka se siltä vaikuttaakin. Olen järjestänyt ihmisille paljon asioita. Niin hyviä kuin pahojakin.

Usein nämä pahaa kohtelua saaneet ovat ansainneet sen. Joskus näennäinen uhri ei ole ollut varsinainen kohde, vaan teon toteuttaja, joka on joutunut seuraamaan näennäisen uhrin kipua ja tuskaa. Se on suurin kärsimys ihmiselle. Ei kärsiminen vaan kärsimisen seuraaminen. Etenkin jos kyseessä on auttajaluonne, joka haluaa pelastaa ja auttaa. Hyvin usein näiden ihmisten teot puhuvat heidän ajatuksiaan vastaan. Tekopyhiä, etten sanoisi.

Sitten on niitä hyviä juttuja. Saan suunnatonta tyydytystä jos voin olla avuksi tai hyödyksi jollekin. Olen yllättäjä. Kohtasin joskus auttajan, joka ei ymmärtänyt yllätyksiäni. Kohtasin myös suorittajan, joka ei halunnut yllätyksiäni. Toinen ymmärsi, toinen torjui. Kumpaakin rakastan, en vain tiedä millä tasolla. Toiselle voisin hokea sitä päivät pitkät, toiselle tahtoisin sanoa edes jotain.

Olen aina ollut lähdössä jonnekkin. Laukut on aina olleet pakattuina. Välillä olen löytänyt syyn jäädä, välillä en ja olen silloin raapinut jo ovea. Kuinkahan vanha minä olen ennen kuin annan anteeksi ja saan luvan lähteä?

Isoäitini lähti kuukautta vaille 100-vuotiaana.

Alan pikkuhiljaa väsyä vastaanpistämiseen ja ikuisiin tehdyn tekemättömäksi tekemisyrityksiin. On niin paljon asioita, joita muuttaisin jos siihen annettaisiin mahdollisuus ja haluaisin unohtaakkin erään asian, jos sen unohtamiseen vain mahdollisuus annettaisiin. Toisaalta jos mielestäni pyyhitään ykis websivusto, sen mukana menee myös paljon hyvää. En tiedä onko kärsimykseni suurempi kuin ilo, onni ja toivo, joita olen saanut kyseiseltä sivustolta.

Voisikin sen suuren surun pyyhkiä pois mielestäni. Voisinkin unohtaa sen yhden ihmisen lämmön ja minulle antaman toivon.

Etsit jotakuta, joka ei pettäisi, hylkäisi ja nauraisi. Löydät kemian, löydät rakkaasi. Rakastat hetken koko sydämelläsi. Maailmassa on valo ja toivo.
"Halusin olla parempi." Sydämeen, jo ennestään suureen arpeen tulee uusi repeämä ja uusi, entistäkin suurempi arpi, joka peittää hiljalleen koko sydämen alleen. Kuristaa sen. Sinä kuristat hänet. Omistat. Rakennat kaiken yhden kortin varaan ja sitten kaikki sortuukin.
Aika tuntuu melkein hidastuneelta kun kuulee kliseen kliseen perään.
"Sun on parempi ilman mua." Haluat itkeä lasia ja särkeä terästä. Haluat repiä kätesi ja viiltää kaulasi. Haluat niellä pikkurillin kynnen suuruisia rauhoittavia ja hypätä sillalta. Haluat vain sanoa jollekulle kuinka hyvältä kosketus tuntuu. Itket junassa yhden ihmismielen hyvyyttä. Hänen, joka koskettaa hiuksiasi eikä vaadi sinulta mitään.
"Elämä on." DNA on vastaus useaan asiaan. Käytökseen, ulkonäköön sekä särkyneeseen sydämeen.
Ihminen nauraa tuskalle, kunnes kokee saman itse.

Sitä päivää odottaen.

"Halusin olla parempi." Niin minäkin kultaseni, niin minäkin.

Tässä juuri lueskelin yli vuoden vanhoja mesekeskusteluja, joiden sisältö voisi pahoittaa monen mielen melkolailla pysyvästi tai ainakin pitkäksi aikaa.

En tiedä itse olenko vihainen, ylpeä vai iloinen noista keskusteluista, joissa hyväksikäyttäjän tittelin voittajasta ei ole selvää tietoa. En tiedä kumpi on pahempi osapuoli; se, joka haluaa omistaa yhden, vai se, joka haluaa omistaa monta. Vai onko surkein se, jonka selän takana kaikki tapahtuu? Ovatko nuo kaksi toisiaan himoitsevaa väärintekijää tosiaankin toistensa valitut, ansaitsevatko he toisensa? Entäpä tuo yksi tilanteessa tahtomattaan välikappaleena oleva henkilö? Ansaitsisiko hän päästä mahdollisimman kauas noista kahdesta? Löytää jonkin rehellisen ja luotettavan kumppanin, joka ei viiltelisi hänen sieluaan samalla kun paikkaa petoskumppaninsa viiltojälkiä, joilla hän parantaa omia sielunsa viiltoja.

En tiedä oliko tilanteessa yhtäkään voittajaa. Uhri sai ruusuja ja lupauksia. Ruusut kuihtuivat ja lupaukset olivat tyhjiä. En tiedä oliko rikoskumppani suurin häviäjä; hän joutuu kokoajan ostamaan lisää ruusuja ja puhumaan lisää lupauksia, jotta kukaan ei muistaisi hänen petostaan.

Entäpä se rikoksen toinen osapuoli, joka ei koskaan saanut sovinnoneleitä tai lahjoja? Hän, joka antoi vaikka oli jo menettänyt kaiken.

"Sormukseni on tummansininen."

Hmm.. viimeisenä kuukautena olen kuullut ainakin yli neljästä eri suusta olevani egoistinen hedonisti, joka on samalla myös armoton diiva/draamaqueen.
1) ympärilläni on paljon väärässä olevia ihmisiä, jotka 2) eivät osaa koskaan perustella. "No kun sä vaan oot" ei kelpaa vastaukseksi. Minulla tosin on melkein kaikessa aina itsekäs tarkoitusperä mukana. Tosin kenelläpä ei olisi...

Tänävuonna olen tietoisesti koettanut olla ekstramukava yhdelle ihmiselle ja muistaa tätä tyyppiä aina kun mahdollista. Valitettavasti kohde on hiukan kömpelö jäärä, joka on ekstratarkka huoneensa värimaailmasta :P Sen siitä saa kun koettaa olla mukava jollekkin; kieltävän vastauksen. Nyyh -_-

[Girl:] You smell like perfume. That's NOT mine.
[Guy:] Your head's going fucking crazy, Your head is going crazy.
Gotta get outta here and look after myself.
[Girl:] What? What's so wrong with me that you can't love me?
[Guy:] Look-
[Girl:] What is wrong with me? I do everything for you.
I, I, I make myself look good, I go to the gym.
I, I eat like a fucking rabbit.
I don't, I don't know what else to do.
Tell me.
[Guy:] Baby, you don't understand because-
[Girl:] What it is I have to do to make you love me.

Melkein itkettävällä tavalla tutulta kuulostava keskustelu.

Taas on sellainen fiilis, että ei jaksa yhtään mitään. Sitä tietää, että kaikki painaa päälle ja osalla jutuista olisi jo kiirekin, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Paine kasvaa ja tekee vaan mieli itkeä kun ei kykene enempään kuin olemaan taas se huonoin. Ei väliä onko kyseessä koulu, vapaa-aika, ystävät tai ruoka niin paine on kaikissa yhtä kova. Itkettää kun ei osaa koulussa jotain, itkettää kun ei ole ketään, itkettää kun tulee syötyä ja itkettää kun pysty muuhun kuin itkemään tai miettimään poispääsyä.

Oi, pystyisimpä itkemään vielä oikeita kyyneleitä. Niitä kosteita jotka valuvat pitkin poskia pilaten silmämeikin. Minä itkin silmäni kuiviksi jo vuosi(a) sitten. Enää ei itke kuin mieli ja sielu.

Puhekykykin alkaa taas olla siinä ja siinä. Kotona tuntuu että on ihan sama mitä sanoo niin aina siitä kuulee vittuilua tai naaman vääntelyä. Tekisi mieli vaan olla hiljaa ja lukkiutua huoneeseen peiton alle.
Siitähän se vittuilu vasta alkaisikin.

There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day
[Superchick - Courage]

Muiltakin kohdiltaan ihan helvetin kova biisi. Tuo kohta vain iskee aina vyön alle ja jaksaa itkettää sekä sing-a-long laulattaa. Kuvastaa helvetin hyvin tuntemuksiani jo melkolailla pitkältä aikaväliltä. Joskus menee hyvin, joskus taas mikään ei pysy hallinnassa ja sitä haluaa vain mennä peiton alle piiloon itkemään omia kompurointejaan. Joskus taas kaikki pysyy liiankin hyvin kontrollissa ja sekin itkettää.

En tiedä mistä se johtuu, mutta ympärilläni tuntuu olevan aina vain ihmisiä, jotka ovat ihan eri planeetalta minuun nähden. Järkeviä ajattelijoita, jotka ymmärtävät omat rajansa ja realiteetit, osaavat päästää irti, eivätkä muistele vanhoja saatikka elä menneessä/omissa fantasioissaan. Itsevarmoja ja paikkansa tietäviä järkeviä ihmisiä, jotka eivät saa huijattua itseään.

Sitten minä tallustan huoneeseen hermoiltuani ensin oven takana puolisen tuntia. Sanomattakin selvää, että olen ensimmäisenä noiden älyköiden vitsien kohteena. Kyselevät tahallaan sellaisia asioita, joita en varmasti tiedä tai joita en ymmärrä. Puhuvat asioista, joista en takuuvarmasti ymmärrä mitään. Nauravat omalle nokkeluudelleen ja minun yksinkertaisuudelle. Yritän samalla miettiä aiheita, joista minäkin voisin tietää jotain. En tiedä mistään mitään. Se on joka kerralla yhtä hämmentävä havainto. En edusta mitään, en ole kiinnostunut mistään, en ole taitava missään.

Ei ole väliä kuinka monta kertaa minulle sanottaisiin kuinka hyvä piirtäjä olen, kun itse tiedän etten koskaan ole tarpeeksi hyvä itselleni. En koskaan ole riittänyt itselleni millään mittapuulla mitattuna. Joskus olen kokenut sen harmonisen tunteen, jossa muut tuntuvat elävän ja uiskentelevan onnellisena läpi elämänsä, samalla kun minä kompuroin itse kohottamissani rimoissa. "Vielä vähän.. vielä viisi minuuttia... vielä viisi kiloa.. vielä yksi kehu.. niin olen tyytyväinen..."

Minulle on aikojen kuluessa suositeltu kaikenlaisia hoitomuotoja itsensä sellaisenaan hyväksymisestä aina hirttoköyteen ja kallonkutistajaan. Paras lääke ei aina ole aika. Ei ajasta ole vittuakaan apua jos sen viettää eristyksissä muista ihmisistä muistellen ja pyöritellen mielessään vanhoja juttuja. Tämä ei ole oma viisauteni, vaan erään ystävän ehkäpä tietämättäänkin minulle välittämä viisaus. Yksinäisyys ja eristäytyminen olivat pahoja virheitäni saatuani puukosta selkääni. En halunnut nähdä ketään. Ajan kuluessa olin niin väsynyt, etten edes jaksanut tavata ketään, vaikka olisinkin halunnut. Halusin vain olla joko yksin tai nukkua ihmisten ilmoilla joutuessani. Tässä vaiheessa ihmiset tekevät pahan virheen; he joko luovuttavat tai alkavat sääliä. Valitsivat he kummin vain, he lähtevät luotani pois jolloin olen taas yksin. En halua sitä. Haluan että minut pakotetaan kuuntelemaan puhetta, vastaamaankin jotain. Haluan että minut revitään ylös ja ollaan vaan. Oli se sitten puhelinsoitto tai kahvilassa istumista, kunhan se on ystävällistä ja kertoo siitä, että luotani ei olla taas lähdössä pois, eikä minua korvata taas jollakin.

You should know you're not on your own
These secrets are walls that keep us alone
I don't know when but what I know now
Together we'll make it through somehow
Together we'll make it through somehow

"Kummaksi sua saa kutsua, Mira vai Micaelizza?"
Jaa'a, raja on usein varsin häilyvä, mutta yleisesti sanottuna se on netissä Micaelizza ja muualla olen ns. siviilissä. Yleisesti en kuitenkaan käytä itsestäni mitään nimeä, harvoin sitä tietoa jaan, ellei sitä varta vasten minulta kysytä. Ja miksi? Koska olen jo tottunut siihen, että Miraa ei kukaan koskaan muista. Mari, Maarit, Maaret, Mirjam(i), Sanna (Ô__o?), Anne (-_-'). Rakkaalla lapsellahan on monta nimeä.. Olen todennut, että elämä on helpompaa ilman nimeä.

"How are you doing?"
Pahan kysymyksen esitti. Hyvin, koulu alkoi ihan kivasti (vasta päivä poissa, kaksi tuntia myöhästymistä, tällä viikolla tulossa lisää poissaoloja), kunto koheni kesän aikana (kroppa sellaisella rasitteella että ruumiillinen terveys reistaa jo hälyyttävästi ja hereillä pysyminen käy työstä) ja olo on muutenkin parempi kuin viimeiseen puoleentoista vuoteen (*wirn* just..ihan miten itse haluat).

"Mitenkäs mieselämä jaksaa?"
Mitä se on? Ô__o (et vaan uskalla enää edes yrittää, c'mon, ei yksi mätä omena koko saavia voi pilata. Eihän?)

Tälläisiä vastauksiani minulta viime aikoina kysyttyihin kysymyksiin.

Tell me tell me is life just a playground
Think you're the real deal honey
And someone'll always look after you

But wake up baby
You're so totally deluded
You'll end up old and lonely
If you don't get a bullet in your head

Good luck good luck
Good luck in your new bed
Enjoy your nightmares honey
When your're resting your head

You sold me sold me
Sold me down the river now
Hope you're feeling happy now
Now you'll always have a sneer in your smile

But wake up baby
You're so totally deluded
You'll end up old and lonely
If you don't get a bullet in your head

Good luck good luck
Good luck in your new bed
Enjoy your nightmares honey
When you're resting your head

And I'm glad so glad that I'm done with you
No more crying crying leaving me so black and blue
You backed me up against the wall but I stand tall
Don't give a damn no more

---

On se vaan hieno biisi vielä vuosia ensikuulemisen jälkeenkin. Tämänkin nautinnon meille tarjosi Basement Jaxx - Good luck.

Mitäs tässä, kesä on pian ohi ja aika valmistautua syksyyn --> talvi --> (ihanan lapsekkaan 'eipäs-juupas' väittelyn tuloksena) hiihtoloma --> kesäloma --> .... Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa ;P

Pian saa ripustaa mokkasiinit naulaan ja vaihtaa tilalle lumikengät -_- Juuri kun opin olemaan hameella niin sitten heti tulee kylmä, epistä :<< Vielä olisi kaksisataa euroa käytettävänä, mutta kyllä ne varmaan jo ennen synttäreitä johonkin katoaa :D Sitä kyllä ehdottomasti tarvitsisi lisää koruja, laukkuja, kenkiä ja farkut -_- Edelleenkin, sielunkumppanin löytäminen on 150% helpompaa kuin istuvien ja kestävien farkkujen löytäminen omasta hintaluokastaan.

Olen jo muutaman tunnin miettinyt kuvaavaa sanaa vallitsevalle olotilalleni. Kaippa se on hämmennys. Ei ihan 'wtf?' fiilis, koska mitään en ole mielestäni pitänyt itsestäänselvänä/varmana. Sellainen olan kohautus fiilis paremminkin.

Ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa.

En ole vihainen, on vain sellainen 'helvetti kun on taas sekavaa ja vaikeaa, antakaa minun olla ja ajatella rauhassa' olotila.

Ehkä hiukan loukkaantunutkin olo. Eihän asia varsinaisesti saisi minuun vaikuttaa, mutta kun se vaan tekee sen. Taas se minun tyypillinen "mene pois :'/ " mielialani.

Toisin kuin muut vastaavat samanlaiset tilanteet, minä en saa tästä sitä katkeransuloista ja nautinnollista tuskaa, joka saa minut sitomaan itseni yhä tiukemmin siihen kipeään asiaan/aiheeseen. Kaippa olen jo tämän vuosituhannen annokseni saanut kun nyt ei maistu vaikka herkullinen tilaisuus olisikin tarjolla henkiselle itsensäviiltelylle. Se oikeasti helpottaa. Fyysisestä vastaavasta en koskaan saanut samoja kiksejä.

Sitä väsyttääkin niin -_-

Mitäs tähän asti olen saanut aikaan...
1) unelmasta totta ja sain tilattua ne pvc-käsineet. Ompelijan mukaan ne ovat valmiit parissa viikossa (exclusive for me ;). Saan myös pian hankittua toiset unelmat; chokerin. Tai no, kolme sellaista; musta-valkoinen, puna-musta ja mintunvihreä. Vielä kun jostain löytäisi uuden nahkatakin tai bleiserin, sekä farkut. Sielunkumppanin löytäminenkin on 105% helpompaa kuin istuvien farkkujen löytäminen.

Ja no, siihen ne tämän kesän aikaiset aikaansaannokseni sitten päättyvätkin. Eipä sillä että itseltäni enempää vaatisinkaan. Koulujen alkaessa saan taas leikkiä teräspaalua; kaiken se kestää.

Sitä on tässä ruvennut ihan miettimään tätä kotona asumista uudelleen. Ehkä se johtuu siitä, että kaveri on nyt muuttamassa omilleen (onnittelut siitä ^_^) tai siitä, että kaikilla teineillä jossain vaiheessa aktivoituva anti-vanhemmatgeeni iski itsensä toimintaan. Sitä vaan kaipaisi omaan rauhaan omaan kämppään, olisi se sitten vaikka puolen neliön suuruinen komero. Lukko ja itsellä hallussa olevat avaimet ovat kuitenkin se ratkaiseva asia. Näköjään menee vuosi-puolitoista että ajan viimeinkin ymmärtää eksäni ajatusmaailmaa koskien vanhempia ja asumista; mitä kauempana, sen parempi.

Äiti pitää tätä taas vain jonakin kiukutteluvaiheenani. Niin minua kiukuttaakin, on kiukuttanut jo viimeiset kuusi vuotta. Nyt vaan sanon noille kahdelle jotain asiasta. Otetaan vaikkapa esimerkki; minä istun koneella ja kuuntelen musiikkia kuulokkeet päässä ja koetan olla häiritsemättä muita ihmisiä olemassaolollani, isä huutaa että 'eikö tosiaankaan ole mitään muuta tekemistä?'. Isä ryyppää ja huudattaa satakymmenen kertaa läpikuunneltua suomirokkia vuosilta 75-95 niin kovaa että siinä ei koneen voluumit enää pärjää kisassa. Milloin minä saan kysyä, että 'eikö tosiaankaan ole mitään muuta tekemistä?' Jos kysyisin, saisin luultavasti selkääni tai kaljapullosta päähäni. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kipeän tutulta sekä isä- että aikaisemmista miessuhteistani. Miksi minä vedän puoleeni kusipäitä? Tai miksi vähintäänkin teen niistä ajan kuluessa sellaisia? Dami joskus sanoi minulle, että on olemassa ihmisiä, jotka pelkällä olemassaolollaan keräävät kusipäitä ja kiusaajia puoleensa. Dami ei ottanut kantaa siihen olenko minä tälläinen ihminen. En tahallani tee kenestäkään kusipäätä, ainakaan omasta mielestäni. Minulla vain tuntuu olevan kyky löytää ne suurimmat elämäntapamulkut, jotka eivät muutu edes voissa paistettaessa (tätäkin toimintaa harkittu).

Mutta jos minulla on se maaginen kyky tunnistaa ne suurimmat miespuoliset kusipäät (tosin aina liian myöhään..) niin miksi minä en sitten koskaan tunnista niitä suurimpia naispuolisia piruja? Olen tasan kahdesti oikeasti kuvitellut joidenkin tyyppien olevan vain ystäviä ja samaan aikaan olen menettänyt yöuneni vahtien sataakahdeksaa muuta todennäköisempää vosua. Sitten vain *naps* ja matto vetäistään jalkojeni alta. Ja taas minut jätetään yksin jonkin sosiaalitapauksen takia. Moottoriöljyssä paistaminen ja jätkän kiveksistään hellaan teippaminen kävivät mielessäni.

Valitettavasti olen liian mukava ihminen sellaiseen toimintaan. Toisaalta, jos se turhuus tekee minut onnelliseksi, niin eikö se silloin ole ollut sen arvoista? *wirn*