IRC-Galleria

Apulanta kuuluu niihin sushi-bändeihin. Sushihan ei ole varsinaisesti hyvää, mutta sitä on hurjan kiva syödä. Olen kyllä liian vanha pitämään siitä oikeasti tai sitten liikun väärissä piireissä. Toisaalta olen musiikin suhteen aina ollut väärään aikaan liikkeellä, ensin liian aikaisessa ja sen jälkeen aina myöhässä. Yhteen aikaan kuulin jokaisesta löytämästäni uudestä bändistä sanottavan: "Jaa se, mäkin kuuntelin sitä ala-asteella." Sitten tuli YUP. Sen kanssa saa olla aika rauhassa, koska se ei mene oikein mihinkään genreen eikä sitä tajua kukaan.

Kulutan musiikkia äärimmäisen hitaasti. Junnaan samaa biisiä läpi uudelleen ja uudelleen kuin itseään keinutteleva autistinen. Olen epäluuloinen uusien laulujen suhteen. Plussana tässä on se, että muistan sanat lähes jokaisesta biisistä jota olen jossain vaiheessa kuunnellut. Miinuksena se, että kaikki muut alkavat jo kyllästyä johonkin artistiin siinä vaiheessa kun olen vasta kuunnellut sen ensimmäistä biisiä tarpeekseni ja alan pikkuhiljaa siirtyä varovasti toiseen.

Lasketaanko irc-galleria-nickin vaihtaminen edes jonkinlaiseksi pyrkimykseksi (aika kastroiduksi kylläkin) sisäiseen uudistukseen? Jos, niin onko se äärimmäisen kornia?

Ehkä. Kyllä.

Unohda ne perkeleen peltilaatikot. Minä pidän työstäni, nautin siitä että teen oikeasti käsilläni ja että teen yhtä paskimmista duuneista mitä tässä yhteiskunnassa enää on jäljellä. Nautin siitä, miten samassa paikassa hienompia hommia tekevien asenteet vähitellen muuttuvat, miten ne alkavat pikkuhiljaa nähdä minut ammattilaisena ja työtoverina piian ja ali-ihmisen sijaan. Nautin itsenäisyydestä ja yksinäisyydestä ja ennen kaikkea yhteisöön kuulumisesta ulkojäsenenä, se on leipälajini ja on varmaan aina ollut. Nautin varhaisista aamuista, kahvi- ja tupakkatauoista joihin ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa ja musiikin kuuntelemisesta joka saa koko homman tuntumaan joltain muulta kuin työltä ja kertoo muille että siivoojakin on ihminen.

Joten enkä voisi lakata ajattelemasta pientä palkkaani, aikaa joka kuluu bussissa istumiseen ja sitä että minuuttiakaan ei saisi mennä yli ajan koska siitä en enää saa rahaa? Enkö voisi luopua siitä ikuisesta kirotusta pyrkimyksestä optimointiin, siitä kuinka joka hetki miettii että onko tämä nyt sen arvoista sitten varmasti niin? Olisiko mahdollista elää niin, ettei tarvitsisi aina nirhata irti jokaista arvoesinettä jokaisesta talosta jossa sattuu hetken aikaa asumaan?

Viimeisten kahden päivän aikana olen seikkaillut aikuisten maailmassa tavallista enemmän. Tulin siihen tulokseen, että se on suorastaan liikuttavan absurdi.

Muistiinpano itselle: älä päädy mihinkään b-ryhmän ammattiin, ts. niihin jotka lähetetään ensimmäisinä pois kun planeettaa uhkaa galaktinen vuohi tai meteorisade tai joku muu, ei nyt oikein ole ihan varmaa mikä.

Olen lukenut Rottaodysseiaa. Pystyy pitämään itseään niin ainutlaatuisena joku homo sapiens sapiens. Meillä on Shakespeare, joo, mutta suurin osa ihmisistä ei pysty kirjoittamaan sellaista. Suurin osa ihmisistä ei edes lue sitä. Enimmäkseen me vain vipellämme sinne tänne, syöden, juoden, itkien, iloiten, ja yritämme lähinnä jäädä henkiin ja pärjätä mahdollisimman hyvin. Se, että lajia on kollektiivisesti paiskattu kourallisella luonnonoikkuja ruudinkeksijöitä ja hulluja uudisraivaajia ei vielä tee meistä rottaa kummempia.

No ei ole. Koijasin teitä.

Smurffit on okei.

Kappas. Eipä tarvinnutkaan kuin kirjoittaa tuo viimekertainen teksti ja mennä sitten kauppaan ja jatkaa sieltä metsästämään niitä helvetin mignon-munia perhetradition vuoksi ja velloa matkalla eksistentiaaliahdistuksessa paskojen biisien sanoihin samaistuen ja melkein itkien ja pelata sitten R-kioskilla pelikonetta koska riittävän sekavassa mielentilassa sitä voi pelata vaikka kuinka kauan ja voittaa lähes koko ajan, ennen kuin neutraaliuden ahdistus ja se, ettei mikään tunnu miltään vähitellen loppuivat ja häipyvät jälkiä jättämättä. Nyt on jo kolmatta päivää ihan hyvä olo. Stimulaatiota taas, kyllä kiitos. Minä pidän.

Olin eilen uimassa. Suoramanjärvellä oli jo sen verran sulaa.

Kuinka monta viikkoa ihminen voi tuntea itsensä tylsämieliseksi ja jotenkin pahoinvoivaksi ennen kuin olotilan täytyy muuttua sillä perusteella että kaikki muuttuu aina jossain vaiheessa? Missä kohtaa jonkin on pakko alkaa huvittaa tai kiinnostaa tai koskettaa edes vähän? Ja kuinka helppoa onkaan elää niin kuin mitään ei olisi vialla, suurimman osan ajasta tuntuu ihan normaalilta kun tekee eikä ajattele. Vaikka mistä sen tietää, ehkä oikeasti olenkin enimmäkseen ihan normaali ja nyt vain tuntuu siltä että olen tylsynyt tunnottomaksi ja värittömäksi ja kädenlämpöiseksi sen jälkeen kun yo:t loppuivat ja elämä alkoi, paitsi ettei alkanut. Sisälläni ei tapahdu enimmäkseen mitään, stabiili tila mutta epämiellyttävä. Jos hakkaisi kirveellä oman jalkansa irti? Mutta kun niitä ei ole kuin kaksi, ja aion vielä kävellä maailman ympäri niillä jaloilla. Jos nyt sitten rupeaa jossain vaiheessa huvittamaan.

Adiel (3) veti taas hyvät.
- Lentokone. (Osoittaa taivaalle.)
Hetken mietittyään:
- Mikä on lentokone?

Tänään on näemmä tasan viisi kuukautta syntymäpäivääni. Ei niin, että sillä olisi kauheasti merkitystä. Ei yhdeksäntoista täyttämisessä ole muutenkaan juuri mitään ihmeellistä. Paitsi että se kuulostaa entistäkin vanhemmalta. Jäisin mielelläni tähän ikään, paitsi ettei sekään olisi kivaa pitkän päälle, eikä tarvitsisi olla edes kovin pitkä. Kunpa en koskaan olisi toivonut olevani vanhempi, mutta sama sen väliä oikeastaan. Kunhan vain älyäisin tästä lähtien olla toivomatta että olisin vanhempi tai nuorempi tai yhtään mitään. Jåda jåda jåda. Kirjoitan tätä vain siksi ettei tarvitsisi viedä koiraa. Minkähän tekemistä sinä mahdat vältellä kun luet tätä? Mitä jos vain menisit tekemään sen, niin edes toinen meistä.

Pikku elukkani on tummentunut, se alkaa olla nyt aika kivan värinen. Muutenkin on parantunut hyvin. Kiitos Tika <3

Päivän valitusaiheet.
1. Mp3:seni kieltäytyy edelleen toimimasta.
2. Ulkona on kylmä.
3. Sleepywood peruuntui.
4. Epämääräinen kaikesta irrallaan olemisen tunne.
5. Epämääräinen tulevaisuudettomuuden tunne.
6. Kirjastokorttini on jäissä eikä ihan halvalla aukeakaan.
7. Väsyttää.

Päivän ilonaiheet.
1. Huomenna ei ole töitä.
2. Olen alkanut ajatella kesää.
3. Tuntipalkattu itsenäinen urakkatyö on kivaa.
4. Ropetamme taas.
5. Löysin uuden manga-apajan Internetistä.
6. Olin Ainon kanssa kahvilla. Puhuminen teki hyvää.
7. Voin tehdä mitä haluan aina ylihuomisiltaan asti.
8. Oli kiva nähdä Tikaa taas (tosin harmi että lähti jo).


Olen ollut moraaliton. Sunnuntaina varastin ensimmäistä kertaa sen vasarajutun jälkeen, siis yli kolmeentoista vuoteen. Eilen rikoin ensimmäistä kertaa elämässäni tahallani ikkunan heittämällä siihen kiven. Kummassakin oli kyse lähinnä yllättävästä vaihtoehdosta, hetki siivitti ja tilaisuus teki varkaan. Se oli aika kivaa.