IRC-Galleria

Vakituinen kokopäivätyö: reilassa. Oman kämpän hankkiminen: reilassa. Muuttaminen: työn alla.

Eilen kirjoitin elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen. Nyt kotini on Amurissa, tai tulee olemaan. En ole koskaan asunut muussa talossa kuin tässä.

Kolmannes kolmiosta Viivin ja Sannan kanssa. Sain huoneekseni sen olohuoneen, koska suostuin. Ei se suuremmin häiritse. Parvekkeelle on lyhyt matka ja se katu on kaunis.

No en hajonnut. Lapset on rikkaus.

Hajoan näihin penskoihin. Jumalauta.

Nämä lähestulkoon jumalaiset hetket, kun tietää että kumpikin lapsi nukkuu, kun päivän leikit on leikitty, ruoat syötetty, vaipat vaihdettu, itkut lohdutettu. Kun voi tappaa aikaa koneella euforisen vapaudentunteen vallassa, sen tavanomaisen hemmotellun tylsämielisyyden sijaan. Tulee mieleen se ensimmäinen SPR-leiri kesän alusta. Kun on koko ajan kiinni, eksintentialismiahdistus katoaa. Tilalle tulee kiristynyt oman ajan kaipuu ja niiden harvojen vapaahetkien suunnaton nautinto.

Lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä tunne. Hyvällä tavalla hyvä.

Tämä on taas niin erilaista elämää. Enkä kyllä kaipaa pois.

Kirjoitan taas säännöllisesti. En tiedä tulenko koskaan saavuttamaan sillä mainetta tai kunniaa, rahaa nyt en ainakaan näillä leveyspiireillä, ja vaikka tulisinkin niin tuskin olisin loppujen lopuksi sen onnellisempi. Mutta se on pakkomielle, enkä oikeastaan voi enää lopettaa. Kun pitää taukoa, ahdistus kasvaa eikä sitä saa pois muuten kuin kirjoittamalla. Sitten voi olla vapaa vähän aikaa. Olisi pitänyt lopettaa kun vielä pystyin, mutta pakkohan sitä oli taas hypätä tavoittelemaan jälkimmäistä kuin lohi perhoa. Perille et pääse kun mitään perillää ei ole, mutta matkalla jalat kasvoivat polkimiin kiinni. Ostat vokaaleja, maksat omilla muistoillasi ja kokemuksillasi, mutta lausetta et ikinä arvaa.

Käyn kotona kääntymässä niin kuin Harry Likusteritiellä, ennen kuin hankin oman kämpän ja muutan lopullisesti. Paitsi että voi mennä pidempään, jos joudun oikeasti hakemaan töitä. Sen pitäisi selvitä parin viikon sisään. Lisäksi kämpän löytäminen voi kestää, mistä minä tiedän. Voi olla että olen täällä loppujen lopuksi lokakuuhun asti. Mutta kääntymässä käymiseltä se silti tuntuu.

Monet ikäiseni ovat asuneet omillaan jo vuosia. Olen vielä aika pikkuinen heihin verrattuna.

Outoa olla täällä taas.

Ranskassa Heljan, Daven ja viimeksi mainitun serkkujen Amyn ja Zackin kanssa. On mukavaa kun on taas ihmisia ymparilla. Silti paallimmainen tunne ei ole helpotus vaan kaipuu ja lieva turhautuminen: ikavoin sita helppoa ja ehdotonta yksinaisyytta, jossa olen viimeiset pari viikkoa viettanyt. Enimman osan ajasta ei ollut ketaan, jonka kanssa puhua small talkia enempaa. Ei ollut ketaan sanomassa mita tehda tai minne menna. Silloin en ollut varma, mutta jalkikateen ajatellen pidin siita.

Sen kaverin hautakivessa luki oikeasti nimen perassa Beren. Ja sen vaimon nimen alla Luthien.

On ihmisia, jotka todella kantavat mielikuvitusmaailmansa mukanaan lapi aikuisuuden, jopa kuolemaan saakka.

Lontoossa olen. Merimieskirkko on kiva ja pidän Rotherhithestä, sympaattinen lähiö jossa ei liiku kukaan perjantai-iltana yhdentoista aikaan. Eilisiltana tuntui kuin olisi kotiin tullut.

Maanalainen on jännä. Sillä pääsee hetkessä mistä tahansa kaupungin osasta mihin tahansa kaupunginosaan, mutta ei jää mitään mielikuvaa välillä olevasta matkasta. Se pilkkoo kaupungin palasiin, joiden välissä ei ole mitään. Rakastan sitä silti, koska se on helvetin kätevä ja tuntee itsensä niin päteväksi kun osaa pelata sillä. Iso tyttö Katri.

Lontoo on iso. Siellä asuu enemmän ihmisiä kuin Suomessa. Täällä on myös ihan oikea joki (ehkä on viimein pakko myöntää että Tammerkoski ei ole joki). Liikenne on hullua, kaikki ajavat kovaa, ylittävät kadut aivan mistä ja koska sattuu, liikennevalot ovat lähinnä suuntaa antavia ja kun näillä pirulaisilla on vielä se vasemmanpuoleinen liikenteensä, niin saa olla tarkkana kuin sorsa luotisateessa.

Ei tarvi kuin kävellä kadulla niin näkee kaikenlaista jännää. Ratsupoliiseja, kasvoihin tatuoituja ihmisiä ja sen sellaista. Eilen annoin metrossa kaksi myslipatukkaa yhdelle kodittomalle ja soitin pornokaupasta Susannalle, koska puhelimestani meni verkko tuntikausiksi. Tässä taas alleviivattu lesson of life: King's Crossin rautatieaseman informaatiopistettä ei paljon kiinnostanut jonkun suomalaispennun ongelmat (mukaan lukien se, että niiden omat kolikkopuhelimet eivät toimineet), ei myöskään niitä muutamaa kahvilaa ja muuta kunniallista paikkaa joista kävin apua vinkumassa. Mutta kun pornokaupasta kävi kysymässä mahdollisuutta soittaa kaverille, ne ottivat homman asiakseen ja olivat hirveän reiluja.

Camden Towniin tänään. Liikkeelle.

Nummirockissa juodaan rommikolaa ja sorbusta nuotion ääressä ja kiskotaan lonkeroa nopeasti ennen keikkaa. Nummirockissa kahlataan sata metriä ennen kuin tulee tarpeeksi syvää ja lämmitellään saunassa, joka on oikeasti auto. Nummirockissa ollaan hippejä ja puhutaan filosofiaa ja ollaan hevareita ja puhutaan musiikista ja ollaan Kangasalta ja puhutaan ryyppäämisestä. Nummirockissa tehdään trangialla makaronipataa eikä koskaan tiskata. Nummirockissa Suomen ensimmäinen miespuolinen peruskoulupohjainen pieneläinhoitaja pelastaa linnun ja Katri melkein itkee koska se on niin kaunista. Nummirockissa leikitään "En ole koskaan"-leikkiä. Nummirockissa pompitaan keskelle huutavaa massaa ja paiskaudutaan sivuun ja mennään uudestaan ja uudestaan ja iskeydytään päin niitä ja ne iskeytyy päin sinua ja joka paikassa on pölyä ja suu huutaa takatalvea ja kun kunto loppuu seisotaan sivussa ja hengitetään kädet polvissa ja heti kun jaksetaan niin mennään takaisin, niin kauan kuin aikaa vaan on. Nummirockissa tavataan vanha kaveri ja todetaan, että yhden porukan taru on lopussa mutta hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti.

Niin joo. Tajusin tänään, etten ikinä enää kirjoita Sytykkeeseen. Menee vuosia, ennen kuin kukaan jälleen lukee tekstejäni, jos sittenkään. Voisin tietysti painua Oriveden opistoon, mutta tuskin vielä vähään aikaan. Pelkään, että siellä ne opettelevat tekemään suurta taidetta, ja minä kirjoitan kaikkein mieluiten viiden pennin tarinoita seikkailevista lapsista. Tällä haavaa siis se, että joku oikeasti lukee tekstejäni jai arvioi niitä on taaksejäänyttä elämää, poislukien ehkä tämä blogi.

Ihan niin kuin edes kirjoittaisin tällä haavaa yhtään mitään. Siellä se tarina odottaa Wordissa, mutta koskas meinaat jatkaa? Niinpä niin.