Haikea fiilis, vaikka alusta asti on ollut tieto hetkellisestä elämyksestä. Muutama vuosi elettiin velhomaailmassa, meidän maailmaamme ujutetussa sadussa. Olikohan se juuri niin kiehtovaa? Jospa se onkin totta, miettii lapsi välillä. Mikä on vikana ihmisissä, jotka eivät osaa nauttia kirjoista? Vaikka kuinka yritän ymmärtää, en oikein onnistu. Puuttuuko tällaisilta ihmisiltä niinkin hieno ominaisuus kuin mielikuvitustaito? Ei ole kyse siitä, etteikö lukutoukka osaisi katsoa myös elokuvia, elokuvat vain ovat aivan omanlaisensa elämys. Siinä menettää niin paljon, kun ei osaa rakentaa omassa päässään mitään mielikuvia, ei osaa luoda. Eivätkö nämä ihmiset osaa luoda mitään omaa? Olipas inhottavasti ja suppeakatseisesti todettu, mutta olen ihmetystä täynnä. Sääli se mielestäni on.
Kummallista on sekin, että sitä voi upota johonkin toisen mielikuvituksen tuotokseen aivan totaalisesti. Sitä viettää monta hetkeä pohtien, miksi piti käydä niin ja mikä ajoi sen siihen tilanteeseen. Miksi niin piti käydä? Sitten sitä kiroaa kirjailijan, joka oli niin julma. Suren tarinassa esiintyvän hahmon kuolemaa. Kuulostaisi säälittävältä, ehkä jopa pelottavalta, jollen tietäisi niin monen muunkin sitä tekevän.
Melkein sitä toivoisi, että kirjaili jossain vaiheessa keksisi jotain lisää, uuden taistelun rikastuttamaan omaani. Sisimmässäni en sitä oikeasti toivo. Kamlaahan se olisi, ei siinä olisi mitään järkeä. Olen aina arvostanut sitä, että osataan lopettaa ajoissa, ei venytetä olematonta. Rowling lopetti tyylillä, ei tulvi pettymys miltään suunnalta.
Vielä joskus haluan tehdä tuon matkan uudestaan englanniksi. Vielä enemmän haluan viedä jonkun lapsen, jonkun avoimen mielen tuolle samalle matkalle. Nautin nyt jo ajatuksesta. (Olisiko tässä hyvä syy hankkia lapsi?)
--
"Yö on pimeä, vaaroja täynnä.
Oon vanki mielen, kun valvon sun palaavan.
On paljon enemmän kuin hetken summa rikkoa liitto.
Aurinko älä nouse, se meidät erottaa.
Yön pikkutunteina tahtosi punnitaan."
