IRC-Galleria

Jossain pään takana aivoissa tuntuu kun joku iskis jollain tylpällä esineellä ja nenää kivistää; Aina kun joudun kattomaan jotain sarjaa tai elokuvaa, jossa joku heikko istuu tai seisoo tai odottaa kuolevan rakkaan ihmisen vierellä. Ja se ihminen pikkuhiljaa katoaa hetki hetkeltä. Aika pysähtyy joka sekunnilla. Pahin mulle on katsoa jos kaikki tapahtuu sairaalassa. Liikaa.

Ehkä trauma. Jos haluaa olla kliininen.

"...Yläkerta yskii, askel ottamatta jää. Filmi pysähtyy..."

Aloin itkeä saman tien kun kuulin ton Putron biisin ekaa kertaa yksin illalla autossani joskus. Hirvee tearjerker joo. Mutta suurelle osalle ihmisistä menee yli. Ehkä hyvä niin. Mä vaan tiedän liian hyvin miltä tuntuu pelätä jokaista tulevaa sekuntia. Jatkuuko hengitys vielä? Ja koko homma tapahtuu miljoona kertaa yön aikana. Elää pelossa, surussa ja epätietoisuudessa. Ole enää tulevaa.

*Flips* Joku triggeri. Ja elän taas kaiken uudestaan.

Voin elää pääni sisällä kaiken uudelleen ja uudelleen. Kuin olisin paikan päällä. Muistan tyhmiä asioita. Jos vaan vois muistaa niitä hyviä vähän, edes pikkusen, enemmän.

Sairas ikävä. Ehkä munlaiset ihmiset on vähän erilaisia. Muistetaan jokainen pieni huomaamaton yksityiskohta. Ja sitten joku päivä ne viedään meiltä pois. Sattuuuuuuuuuuuaaaaaaaaaaaaiiiiiiiiiiiiiiiii...........

Ainakin kun on näin kamala olo, niin tuntee sentään jotain. Mutta ois toki kiva, joskus, oikeesti hymyillä. Edes ihan tyhmästi. Mutta vaikee. Kun. Puuttuu.

Lisää tätä. En varmaan ikinä valmistu koulusta, jota vihaan ja pelkään. Ei. Enää

Skippaan sen osan, jossa olin neljä päivää Joensuussa ja kaduilla juoksi nuoria tyttöjä kiljumassa mun nimeä eikä mulla ollu harmainta aavistuja keitä vittuja ne oli.

Mutta. Tapasin eilen tytön, jonka näin 16-vuotiaana lukiossani ensi kertaa lavalla jossain hölmössä musikaaliesityksessä. Se oli mua pari vuotta vanhempi, joten en koskaan tutustunu siihen. Mutta muistan sen ikuisesti, koska ku se ekan kerran avas suunsa siinä esityksessä, niin huumaannuin. Se oli tajuttoman hyvä. En osaa kuvailla sitä tarpeeks hyvin, että jaksaisin edes yrittää. Olin lukioon mennessä ujo ja suht syvästi masentunu todella vaikee nuori poika, joka näki uudessa koulussa tytön, joka räjäytti tajunnan ja aiheutti sen, että ekoja kertoja elämässäni tunsin, että maailma ei oo vaan tylsää paskaa sekä tuskaa joka päivä. Vaan, että ihmiset voi päästä tekemään asioita, joissa ne voi kukoistaa ja ne voi nauttia asioista, ja saada tekemisillään muutkin ihmiset hymyilemään.

Sain eilen kerrottua nopeesti sille naikkoselle ton. Huomattavasti riisutummn version. Huonosti.

Ja kolmelta yöllä miljoonan hulamassa olin suutelemassa sen kaulaa hellästi ja diipadaapadii ja nyt vihaan itseäni maailman eniten.

Se ihminen on mulle real life hero. Joku, jolla on mulle hirvittävän paljon merkitystä. ... Ja sit meen tekemään asioista halpaa ja vitun suttusta vitun vitun vitun vittu...

Ja se ilta alko sillä, että toinen tyttö katto mua surullisesti ja totes, että ei musta voi tulla hevonen.

Oon jo. Bojack.

I just want everybody to love me and I hate myself.

Oli sentäs yks hyvä pila. Suomen animeskenen leikki-Tinder kokeilu. Olin tarpeeks kuumeessa koneella, et testasin. Nopeesti huomas etten kiinnostu oikeen mistään. Laitoin toki kuvakseni mahdollisimman psykoottisen kuvan ja sit hyvin huonosti mätsäävän kuvauksen, joten ei tarvinnu pelätä, että kukaan ois tarttunu onkeen, vaikka ois ite jotain yrittänyki.

Meni iltaan ja nyt ku oon tarpeeks taas kuumeessa, ni mietin vaan, että mitä mä muka selittäisin mistään kenellekään uudelle ihmisille. Jos joku kysyis musta jotain, ni pyrkisin parhaani mukaan ohittamaan koko aiheen. Tai sitte tekisin sen mitä aina teen. Valehtelen, että kaikki on jee.

Oon nyt maannu sängyn pohjalla pitkästä aikaa kipeenä kuumeessa pari päivää. Ajatellut about sitä, että kuinka joskus kuolen. Ja panikoinu asian kanssa. Ja sillon ku en oo tehny sitä, niin oon miettiny kaikkia niitä asioita, jotka joskus on tuonu mulle jotain kivaa ajateltavaa elämään. Ja kuinka niitä asioita ei taida olla enää yhtäkään. It's all in the past.

Isä potki mua lapsena perseelle, että menisin ulos tekemään juttuja enkä vaan kuluttais aikaani koneella. Varotti, että kun en tee mitään, niin musta tulee katkera ja elämään pettyny vanhana. No joo. Oon mä ehkä katkera ja varmasti pettyny. Mutta osaan silti iloita muiden puolesta. Ja parhaana se koneella istuminen ei ollu se syy miks en käyny missään. En käyny missään, ku ei ollu mitään, mihin oisin keksiny mennä. Ihan kun näiden satojen tuhansien tuntien aikana, jota oon käyttäny tietokonepeleihin ja paskoihin tv-sarjoihin ois joku isoki prosentti, että olisin oikeesti nauttinu niistä asioista. Tein kun ei ollu muuta tekemistä. Mut sai hymyilemään ihan eri asiat. Tosin lopetin hymyilyn yläasteella. Lukiossa opin taas tekee sitä vähän. Sen jälkeen oon hymyilly sen pari kertaa sopivien ihmisten seurassa.

En halua elämästä mitään ja haluun kaikkea. En saa mitään aikaseks ja mulla ois tuhat juttua, joita voisin alkaa tekemään. Aina sama. Ja koulu hajottaa. Varmaan oisin jättäny sen kesken kauan aikaa sitte jos ei pitäis yrittäis valehdella sukulaisille, että teen siellä muka jotain. En vaan tiedä millä itkulla mun pitäis saada se vedettyä loppuun. Ei pysty. Tarttis helvetinmoisen säkän. Ja sit jos semmonen tulis, ni voisin vaan tekohymyillä kuohuviinilasi kädessä, että joo, meni just koko koulu niinku pitikin. Ihan niinku kaikki muukin. Kaikki on kaunista ja mikään ei satu.

Tarvitsisin kai jonkun joka veis paikkoihin. Kaverit onneks kyselee aina välillä. Harvoin kyllä jaksan. Kun olin pieni, ni mulla oli paras kaveri kaks kerrosta ylempänä asumassa ja tehtiin sen kanssa ihan joka vitun päivä kaikkea ainaki 15 vuotta. Ja meillä oli silleen, että aina kun mentiin johonkin, kävellen tai pyörällä, niin se meni edeltä ja mä tulin perässä. Ylipäänsä elämässä about myös. Oon eksyksissä keskenäni. En osaa mitään. Ellei käy se "säkä", ja sit tapahtuu jotain nerokasta.

Ekat "treffit", joilla koskaan olin. Tyttö tuli vähän myöhässä ja taisin sanoa muka rauhallisesti, että "mietin jo ettet ookaan tulossa". Tyttö katto mua ja totes "oisit sä toki voinu soittaa". Niin... menin sitte hämilleni. Sen jälkeen se koko päivä oli semmosta, että se tyttö käveli pitkin Helsinkiä ihan randomisti erilaisiin mestoihin ja mä tulin sen perässä ku talutusnarussa. Ja mulla oli tosi kivaa. Sama juttu toistu sitte aina välillä sen seurassa. Näki sitä jossain ja sit pow jotain randomia, jossa vaan päädyn paikkoihin ja outoihin tilanteisiin. Ja vaikken varmasti näyttäny kaiken aikaa nauttivani siitä, niin oli se silti miljoonasti kivempaa kun... no kaikki mun nykynen elämä. Tai kaikki muu aika siinä välissä. Oon käyttäny suurimman osan elämästäni en minkään tekemiseen. (Helvetti luulin jo jossain vaiheessa olevani jälkeenjääny, mut senkin mahdollisuuden yks hyvä kaveri ruksas pois. "Nope, oot ihan mestoilla kyl.")

Mille tahansa silmille mä näytän laiskalta ku mikä. En tee mitään 99% ajasta. Harmi, että eniten haluisin tehdä vaan jotain järkevää. Jos elämässä vois vaan laulaen valita jonku "jutun", mitä työkseen tekee, ni oisin tosi mielelläni käyttämässä kaikkea aikaani toisten ihmisten auttamiseen. Harmi vaan, että työkkärissä ei oo vakansseja jeesuksille. Tai ehkä pitäis nykyajan teemojen mukaan lähtee vaikka sotimaan ISISiä vastaan johonki helvettiin. (Liian realisti, että tajuun, että en auttais siellä ketään ja pääsisin vaan hengestäni turhaan.) Vaikka perhana. Mun aivot on niin siedätetyt kaikelle maailman paskalle, että mulla ei ois luultavimmin minkäänlaisia ongelmia pistää vaikka nuoria teinipoikia silpuks moottorisahalla jos se todellakin ois vaan asia, joka ois pakko tehdä. Ei että keksisin mitään tosimaailman asiaa, jossa niin ois pakko tehdä, mut silti. En tykkää goresta. En tykkää raiskatuista pienistä lapsista. Mut ei siinä mitään, kun tiedostan miltä ne näyttää jo ennalta niin mulla ei ois mitään ongelmaa toimia eri hommissa niiden ympäröimänä "tuolla jossain". Ei ettei se varmasti stressais jälkikäteen. Mut ku tehään, ni sit tehään. (Niijoo, raiskauksen jäljet jää lapsilla koko kroppaan. Kovat jätkät näkee koko homman jujun suunnilleen vilkasemalla kasvoihin. Miksi tiedän tämän?)

Huoh. Mun oikeessa kaveripiirissä on mun lukiotutut. Ne tietää, että oon sekopää. Mutta ei nekään oo ikinä tienny kaikkea. Sitä kuinka helvetin epäonnellinen oon 90% kaikesta ajasta. (No okei, koristelin tota lukua vähän.) Meen johonki ja urpohymyilen ja hyvänä päivänä siitä seuraa jotain kivaa. Huonona päivänä se on sitä, että ylläpidän jotain roolia ku oisin jossain vitun teatterin lavalla. Ja muiden ku näiden lukiokavereiden kanssa, eli puolituttujen kanssa se on melkeen koko ajan sitä, että oon joku muu, ku mikä haluisin olla. Ja se tuntuu ihan vitulta.

Ja tarttisin sitä parasta kaveriani ihan helvetisti vielä. Senkin takia, että mulla ei riitä energia leikkiä sen lapsen kanssa tarpeeks aktiivisesti. Jos se olis vielä hengissä, niin nään sieluni silmin kuinka se vaan leikittäis ja opettais sitä pikkustaan. Mä en jaksa. Haluisin. Mutta mä en oo Se. Mä tarviin jonku näyttämään, mitä mun pitäis tehdä. Ja sängyn. Ja hautapaikan. Ei että haluisin vaihtaa paikkaa sen kanssa, mutta meistä kahdesta vietiin sitte se, jota enemmän tarvitaan. Kiitti vitusti elämä. Kuolleena en istuis tässä sentäs valittamassa tai miettimässä koko asiaa.

Eikä mulla oo ollu varmaan mitään tarjottavaa kenellekään enää pariin viime vuoteen. Joskus rauhotin omaa mieltäni sillä, että satuin olemaan joku kaunis päivä oikeessa paikassa oikeeseen aikaan ja pelastin jonkun joltain ongelmalta tai sain jonkun hymyilemään, mutta ku nykyään ei. En oo hyödyks enkä iloks oikeen kenellekään enää. (Paitsi noh. Kai mä jollain kusetusmukaviisaalla fraasilla voin jonkun känniläisen illan pelastaa. Ei että siitä mitään iloa on.)

Ja tässä oon taas. Ihan sama ku aina. Kattelen yksin jostain kentän reunalta, ku muut rehaa ja pitää hauskaa, ja sitten ajattelen: "Voi kuinpa minäkin pystyisin iloitsemaan noin."

Pystyis edes rentouttamaan kasvolihakset. Näyttää siltä, miltä näytän. Mutta kun en viitti näyttää tylsistyneeltä tai surulliselta, kun kaikilla muilla on kivaa. En haluu olla se, jonka luokse pitää tulla ja kysyä, että mikä on hätänä. En haluu olla se tyyppi, jonka takia muut joutuu käyttämään aikaa hauskanpidosta huolenpitoon.

Haluisin olla hyödyllinen. Mutta koska olen liian ajattelijatyyppi, niin tahtoisin olla tehokkaasti hyödyllinen. Osaisinpa vielä selittää mitä toi tarkottaa.

Ja joo. Ois kiva löytää joku ihminen, jolle voin olla oma moninainen itseni. Ei tarttis pelätä omaa pirstaloitumista. Vois vaan olla. Ja sit olis... onnellisempi. Kiitti vaan, että tohon hullunmyllyyn tarttis about sen enkelin ja sitä ihmistyyppiä tiedän tässä elämässä pari yhen kaks. (Ja toki ne ei kinosta mua. Tai mä niitä.) Oikeesti kuka vittu haluis lähteä halityynyks ja henk. koht. lääkäriks johonki suhteeseen. Helou? Joops.

Jeesus. Yks tyttö oli oikeessa. Oon kyllä menny vuosien saatossa reeeeeeilusti pahempaan suuntaan. Kohta kolkyt. Ja käyttäydyn ku iätön avohoitopotilas ja mulkku. No vittu ei kai siinä mitään. Tästä ei varmaan pääse hirveesti enää alaspäin. Toivottavasti.

Ja vittu aprillia.

Olin edesmenneen parhaan ystäväni lapsen kolmivuotissynttäreillä. Se oli kasvanu tosi paljon. Kattelin siellä samoin vanhoja valokuvia musta ja kaveristani vuosilta, jolloin oltiin yhdessä vielä hirveen pieniä. Leikittiin ja tehtiin kaikenlaista. Olin sillon kai ihan onnellinen. Oli syitä olla.

Sitten musta on tullu tämmönen. Iso. Tyhmä. Enkä oo enää onnellinen.

Kattelin sitä pikkusta ja tajusin vihdoin kuinka surullista on katsoa vierestä kun oma lapsi kasvaa vanhemmaks. Siitäkin pienestä kivasta pojasta, joka olin joskus, tuli jotain tämmöstä. Olisin omalle isälleni mieluusti vielä se viaton pikkunen. En oo enää kovin kiva nykyään.

Maailma on surullinen. Ja se on vielä paha ja epäkiitollinen. Onneks on niitä, jotka näkee valoa.

Oon kohta kolmekymmentä. Vaan numero koko ikä. Tuun mun aivoillani olemaan ikuisesti lapsi. Kun joskus kuolen niin varmaan itken ja huudan äitiä.

Ehkä en halua nähdä oman lapseni kasvavan isoksi. Ehkä en halua sitten lapsia. Ja yksin niitä olis aika hankala tehdä. Kuka ihme haluais edes viettää elämänsä aikuisen lapsen rinnalla?

Olin samassa tilanteessa kuin melkeen kymmeniä kertoja aiemmin. Joku tapahtuma. Töissä siellä. Melkeen tietonen siitä, mitä olen tekemässä.

En ehtiny nukkua edellisenä yönä paljoa mitään, kun sähläsin viime hetkellä yhden asunnon tyhjentämisen kanssa. Juoksin lopulta perjantaina iltapäivästä junaan varmaan maailmanennätysajassa ja jopa kaikki kamat mukana. Sillon riitti vielä hetki energiaa.

Paikanpäällä hyvin nopeasti tilanne selkeyty sen verran, että se oli epäselkeetä. Muuttuvat tekijät muuttuu ja tiedonpalasia liitelee ties missä. Aivan sama. Työvaatteet päälle ja ladulle.

Ois ehkä pitäny epäillä jotain siitä, että oli vaikeeta fokusoida silmiä yksityskohtiin. Joku oli pielessä jo alusta asti. Onneks ei tapahtunu mitän ihmeempiä. Paitsi pääsin toteemaan, että ovella ihmisten henkkareiden tarkistelu on just niin perseestä kuin mitä mulle jo kymmenen vuotta sitte varoteltiin. Onneks sitä ei kestäny kauan. Mitään muuta ei oikeen ollut. Rauhallista aina siellä, missä sillä hetkellä vetelin.

Kun pääsin vuorosta, ni löysin itseni revityn roudaamaan jotain tuoleja ja pöytiä. Ja melkeen rikoin ranteeni. Näemmä edelleen hajalla heti jos taivuttaa sitä pienen painon alla. Onneks en ikinä päädy lääkäriin asti näyttämään sitä. Siinä roudatessa tuli silti kans fiilis, että oon ihan totaalisen puhkiväsyny ja pihalla. Lähimuisti oli alta sekunnin. Näytin varmasti fiksulta. Olin pihalla. Olisivat mieluummin hankkineet lumiukon sinne.

En saanut yön aikana unta varmaan yli paria minuuttia. Muistan joka ikisen äänen jokaiselta tunnilta. Ja kun lopulta totesin, että jos sitä nyt sit luovuttais ja kattois kelloa, niin se oli just minuutilleen sen verran, kuin mihin aikaan olin ajatellut nousta. Kaunista ja kaoottista. Ja ihan liian tavallista. Haluisin osaa nukkua.

En ollu aamulla väsynyt ja luulin, että kaikki on ok. Kuitenkin mitä pidemmälle päivä meni, niin sitä heikompi happi oli. Kaikki oli raskaampaa ja vatsa oli koko ajan enemmän ja enemmän sekasin. En saanut aikaan keskustella juurikaan ihmisten kanssa, kun oma olo oli liian huono sosialisointiin kunnolla.

Ja harmittaa tuhannesti, että mestoilla oli vanha tuttu tyttö, jonka olisin halunnut tavata pitkästä aikaa. Jutella sen kanssa vaan ihan jotain satunnaista. Kun ois ollut mahdollisuus. Ja aikaa. Mutta ei.

Ja en enää tiedä missä vaiheessa. Mutta kävelin jossain vaiheessa yhden toisen tytön ohi ison salin poikki. Tiesin siitä hassuja juttuja tutun tutun tutun takia. Se katteli mua hetken kun tallustelin eteenpäin. Mutta kun käänsin katseeni sitä päin, niin se käänsi oman katseensa pois. Näytti kyllästyneeltä. Ja se istu yksin ison pöydän ääressä. Ja mä hymyilin hiljaa. Ja kävelin pois.

Tajusin varmaan vasta sata vuotta myöhemmin, että mun ois sillä hetkellä pitänyt istua sen viereen ja naurahtaa, että onko tylsää vai mikä on. Kaikkiallahan on juhlat. Tiesin siitä tytöstä muutenkin sen verran, että se olis voinut jopa piristyä siitä. Tai toisena vaihtoehtona panikoida ihan saatanallisesti, mutta no niin no. Mun on aika helppo ymmärtää sellasta mielentilaa, joka pelkää toisia. Onneks on känni. Ja hassut vaatteet. Äläkä kerro kellekään: Sillä tytöllä ihan sama.

Helppo piiloutua siten, että on esillä.

Juuri kun mun piti mennä kattomaan yhtä bändin esitystä, jonka olisin halunnut nähdä varmaan eniten vuosiin samantyyppisissä tapahtumissa niin EI. Makasin sohvalla tuhannen jäässä, vatsa totaalisen ympärikääntyneenä ja joku totaalinen kaiken valtaava kipu koko ruumissa. Ja ympärillä tuhat vierasta ihmistä. Ja särkylääkkeet loppu. En pystyny edes liikkumaan tai pitämään silmiä auki.

Kaikki ulkovaatteet päällä ja oli pakko ristiä jalat yhteen, kun muuten tuntu, että ne jäätyy. Ympärillä ihmisiä pelkissä alusvaatteissa. Ja koko ajan sattu. Aivan sairaalloisesti. Enkä pystyny pyytämään keneltäkään oikeen jeesiä. Kattelin ympäri huonetta aina välillä hetkittäin. Tuttuja, mutta liian kaukana. Ei pystyny huutamaan.

Jossain vaiheessa puolituttu tuli juttelemaan, että näytän hirveeltä. Kysyin siltä totaalisen kärsivällä äänellä, että jos se pystyis hankkimaan mulle jotain helvetin vahvoja särkylääkkeitä. Ja eikö mitä. Se ois mieluummin kantanut mut parin kerroksen päähän punasen ristin hoitsujen luo kysymään sitä samaa kyssäriä. Mun aivot oli niin hajalla, että en saanu enää mitään järkevää sanaa suustani tai muotoillu toiveitani järkevästi. Helvetti, pääsisin sinne ihan omin saatanan jaloin ellei ois riskinä, että laattaan tai paskon about housuihini jos nousen vittu siitä saatanan sohvalta. Halusin vaan ensisijasista kivuista ja siitä vitun kuumeen aiheuttamasta jäätymisestä eroon. Liian paljon toivottu.

Meni hermo. Ja itsehillintä. Annoin kivulle myöten. Sanat takertu kurkkuun ja kyyneliä alko virtaamaan silmäkulmista. Tapahtu just se, mitä en halunnut, että missään nimessä tapahtuu. Muutun heikoks ja hajonneeks vieraiden ihmisten edessä. Oisin halunnu olla muualla. Joku muu. Mutta ei. En pystyny edes juuri pyyhkimään naamaani, kun pidin käsiä ulkotakin sisällä jäätävän kylmyyden takia.

Ei, pliis, tätä. Ei näin...

Sain vedettyä sen verran happea keuhkoihin, että sain järkevällä äänellä suostuteltua sen kaverin vaan hakemaan mulle lasin vettä. "Oon ihan kunnossa." Joojoo.

Ihmiset vieressä katteli eivätkä välittäneet, kun joku helvetin niille tuntematon pelle sekoaa. Oisin halunnut pois sieltä enemmän kun mitään muuta. Tai no. Ehkä vielä enemmän, että se kipu loppuu.

Ja en vain kuvitellut edes silmät kiinni sitä, että näytin pahalta. Joku täysin sinisilmänen nyyppä pamahti jostain jossain vaiheessa ja kysy viereisiltä tyypeiltä "pitäiskö tolle yhelle tehdä jotain?". Sille vastattiin vaan, että antaa herran olla, sillä on vaan vähän kuumetta. Voi kuinka ihanan totta.

En näytä tosiaankaan kaikista vieraimmille ihmisille mitenkään hirveen mukavalta hepulta. Apua tuskin saa iisisti. Ei edes vaikka on avoimesti itkevä nuori söpö tyttö. Sekin tuli todettua. Viereen pamahti jossain vaiheessa tyttö täysin kyynelissä, kun oli saanut vähän fyysistä palautettu näemmä esimieheltään. Olin niin heikossa hapessa etten pystyny tekemään mitään. Mutta so what. Ei kukaan muukaan, viitsinyt. Paitsi yks kaveri. Ei tarvinu kovin montaa sekuntia pitää silmiä auki sen kohdalla, että näki, että se on taas näitä jätkiä, joista tulee hyviä isiä.

Ja olin siinä varmaan kolme tai neljä tuntia. Sitte vihdoinki näin tutun ehkä viiden metrin päässä, jolle lähetin tekstiviestin, että oisko sillä edes mahdollista hakea mulle särkylääkkeitä. Ja lopulta se toi niitä. Esitin, että asiat on paremmin kuin miltä näyttää. Koska oikeesti en halunnu pilata kenenkään hauskaa iltaa. Jos kärsin, niin kärsin mieluummin privaatisti. Aina.

Vittu.

15 minsaa niiden särkylääkkeiden jälkeen ja pystyin kävelemään omin jaloin taas. Onneks en sit saanu niitä pilsuja tunteja aikasemmin. Pelko omasta heikkoudesta ja muista ihmisistä aiheuttaa joskus näemmä vahvoja fyysisiäkin oireita. Kuten esimerkiksi helvetillistä kipua. Hienoa.

Seuraavana päivänä valehtelin pari kertaa, että olin ihan fine. Lopulta esimies taputti olkapäähän ja totes, että ei tartte delaa. ... Ellei se ois tehny niin, ni oisin varmaan päätyny työvuorooni ihan normaalisi siinä aivan sairaassa kiputilassa. En tiedä oisko ollu kanttia mennä erikseen sen luo ja sanoa, että en oikeesti pysty. Onko pakko pelätä omaa heikkoutta noin helvetisti... Ja muita ja muiden ajatuksia... Ja onko vittu pakko aina olla jotain aivan muuta...

Ei jaksa. Suutun vaan. Aggressiivisuus defenssinä. Jos joku kysyy, niin ole vitun epäkohtelias ja hostiili takas. Best way to make friends. Näin sen jo sieluni silmin. Jos se yks ihminen, joka teki kommentin mun kuumeisesta tilasta ois kysyny sunnuntaina, että oliko parempi olo, niin olisin luultavasti vitun töykeesti vastannu sille, että vittuako sille kuuluu ja toivottanu paskaa päivänjatkoa. Ja siis toi kaikki täysin siitä huolimatta, että en ollu sille ihmiselle ollenkaan vihanen. Ois vaan ollu tapa irrottautua.

Ja se tyttö, jolle en sitten sanonut mitään. On tavallaan lohdullista tajuta, että teen edelleen lähes kolmekymppisenä samoja lapsellisia virheitä, joita sinisilmäset ujot hupsut tekee pitkin nuoruuttaan. ...harmi, että näin vanhempana kaikki maksaa aina enemmän. Ja aika vie mahdollisuudet.

Meni jo.

Joo. Ei näin. Syytän kirjastotyöntekijöitä. Syytän Suomen animepiirien offshoot rehausskeneä. Itsehän en koskaan.

Tai no. Jos nyt analysoidaan vähän paremmin, niin kaikki on ollu sen arvosta tähän mennessä. Tullu nähtyä toistaan hauskempia ihmisiä ja tehtyä toisiaan hölmömpiä uusia asioita ilman väliä ympäröivästä maailmasta. Vähän irrallaan kaikesta. Jei.

Jos vielä onnistuis olemaan missaamatta pakollisia opinnäytetyötunteja ja osatehtäviä koulun puolelta, ni kaikki olis vieläki täydellisempää. Ihan sama. Apteekista saa kuitenki Buranaa.

Oon selkeesti missannu jotain. Kaverit on jo vuosia pelannu pöytäroolipelejä aina väliajoin ja en oo koskaan mitenkään ollu kinostunu niistä seteistä. Vuos sitten tosin mietin, että vois olla kivaa. Kuitenkin vasta tän vuoden vaihtumisen hetkellä totesin näille tyypeille, että joo, voisin kokeilla. Ja helvetti. Sehän oli hyvä veto.

Tää pieni kaveripiiri oli alottanu tilkan aikaa sitte hauskan scifitaustasen pelin ja pelannu sitä omilla hahmoilla pari skenaariota. Mutta just nyt tilanne oli hyvin muuttunu, et oli tyhjä tilanne, josta jatkaa hyvin. Kaiken lisäks näiltä sankareilta puuttu pilottihahmo. Ja loin sitte salakuljettajapilotin pohtimalla viikon verran, ja ite pelisessiossa olin kännin ja krapulan välimaissa ja kirjotin nopeesti loogisen taustan sille hahmolle. Ja pelinjohtaja kirjotti mut sisään siihen maailmaan ja muiden pelaajien keskuuteen ilman ongelmia, koska se mun hahmo oli pilotti, jolla oli oma alus. Eli just jotain, mitä tarvittiin anygays. Jei.

Olin kattonu kolme sekuntia jotain pöytäropeohjeita, et miten tommosta pelataa, eli osasin silleen odotella, et tulee jotain olennaista ja yhdistelin sit oman hahmon taitoja sopiviin tilanteisiin. Ja pääsin heittelee noppaa heti ku mun hahmolla oli just sopivaa taustaa pariin keissiin. Lopputulos oli harvinaisen hupia. Tykkäsin heti. Löysin itteni kännipäissäni baarin naistenvessasta mieshahmolla, josta löysin lavuaariin kuseskelevan varastetun tavaran diilerin, jotta yks toinen pelaaja sais mahdollisesti lisää kamoja. Pelinjohtaja oli hirveen hyvä keksii ja kuvailee hauskoja ja jänniä tilanteita.

Ja nää muutki pelaajat näemmä tykkäs mun hahmosta. Päädyin jopa kesken session vielä painimaan yhen toisen pelaajan kanssa, ku oma hahmo oli eniten pimennossa kaikesta maailman jännemmistä seteistä, ja oli painumassa vittuhun, ku toinen hahmo yritti pysäyttää. Heitettiin sit noppaa vastakkain ja pääsin vetäsee tätä tuttua käkättimeen. Ja samalla avaamaan omalle hahmolle toooosi salaisia juttuja, ja siten sitomaan sitä vielä tiiviimmin siihen maailmaan ja tohon muiden hahmojen porukkaan. Muut kaverit tykkäs mun hahmosta ja sen toiminnasta. Jeejee. Kaikilla oli kivaa. Whii.

Nyt täytyy vaan toivoa, että mulla on tarpeeks aikaa sijottaa tohon. Mielelläni jatkan tota ja kinostaa mitä tapahtuu ja mitä kaikkien hahmoille tapahtuu kans. Sinänsä toi peli oli tavallaan hauska, ku se ei ollu semmosella tosi tiukalla d&d-säännöillä pelattavaa, vaan enemmänki tommonen, et luodaan tarinaa laajasti pelaajien toimesta ja mielikuvitus on rajana sille mitä tapahtuu. Pelinjohtaja vie aina joihinki isoimpiin keisseihin, joissa pelaajat saa sit pienen kuvailun jälkeen keksiä ihan ite, mitä ne tekee. Ja esineet on suhteellisen rajottamattomia. Niitä joko on tai ei oo riippuen hahmojen skilleistä, kuvaillusta erikoisvarustuksesta tai vaikka ympäristöstä. Ei tarvii pitää kirjaa jokaisesta vitun laastarista tai ammuksesta.

Mietiskelin siinä pelin kulkiessa, että vois kanssa olla ihan kiva olla pelinjohtaja tollasessa pelissä. Tykkäsin tänhetkisestä pelinjohtajasta ja kuulemma tää yks meidän pelaaja on kans ihan vitun hyvä. Paha sanoo. Ehkä olisin liianki tiukka. Ja onneks turha miettiä tommosia juttuja. Ei mulla oo aikaa. Ainoita hienoja asioita mussa itsessäni on ihan järkyttävä yliaktiivinen mielikuvitus anygays, ni voisin olla tommosessa ihan hyvä. Mut aika. Ei vaan riitä. Vaikken ikinä oikeesti tee edes yhtään mitään.

Miten mun kaikki aika menee hirveellä kiirellä siihen etten tee mitään?

Tänä vuonna:

-Pääsin eroon turhista toiveista, joita jahtasin viimeset viis vuotta
-En löytäny ylemmälle hommalle mitään korvaavaa, mutta ENS VUONNA UUS MAHDOLLISUUS JEEEEE
...
... ...
... ... ...

Voi vitun urpo lapsi.

Taiteilijat on aina hyötyny tuskasta ja synkistä ajatuksista.

Nope.

Muu maailma on hyötyny niiden tuskasta, koska se on ollu syynä taideteoksien syntyyn, jotka on parhaillaan antanu koko maailmalle jotain.

Olisin varmaan aika taiteilijamaisessa kunnossa just nyt. Dopamiinia nostavat aineet on siitä hauskoja, että ihan sama mitä niillä haetaan, ni ne vaikuttaa aina tunnevasteeseen. Mikä vitun sana toi ees on?

Oon väsyny fyysisesti. Takana luoja ties kuinka pitkä aika pohjatonta tyhjyyttä. Elää maailmassa, jossa mikään ei anna enää mitään. Se paskalle vitsille nauraminen tuntuu oikeesti yhtä vähäpätöseltä ku hengittäminen. Paremmat vitsit ei jaksa edes kiinnostaa. Neki vaatii aina melkeen enemmän resursseja, ku mitä ne antaa.

Toki. Oon aina ollu tasalämpönen sato tulta tai jääpiikkejä. Oon rauhallinen tilanteissa, joissa muut menettää hermonsa. Mutta sit taas jos ite menetän hermoni, ni sit taivaat räjähtää.

Sama pätee ihan kaikkeen tunnemaailmaan mun pään sisässä. Mua on tuhannen vaikee yllättää millään. Jos nään kadulla moottorisahalla teurastetun pikkulapsen, ni saatan todeta, et nyt on näin tällä kertaa, eli jospa sitä soittais sinitakit paikalle. Mutta sit ku se pikkulapsi tallusteleeki kirkkaassa aamuauringossa kadulla isän ja äidin välissä niitä molempia kädestä pitäen, ni mun silmistä saattaa lähteä Niagaran vesiputoukset ja jalat karkaa alta.

Mutta noi myrkyt. Ne buustaa ääripäitä. Kaventaa toki sitä ei kenenkään maata. Helpompi siirtyä jolleki puolelle rajaa. Aika harvoin mä kuitenkaan hysteerisesti nauran. Oon usein sillä puolella rajaa, jossa on sateinen yö.

Just nyt. Tää fyysinen väsymys. Ikuinen menneisyyteen tuijottaminen. Ja ne kaikki tahot elämässä, jotka vaan vaatii, toivoo tai pyytää multa jotain. Kalenterissa ei mitään. Sääennuste lupaa sadepilviä.

Näytän varmaan ihan rauhalliselta. Mutta pään sisällä joku kirkuu niin lujaa, että mun korvat meinää räjähtää irti. Ja helvetti silti. Mä teen jotain koulutehtäviä ja suunnittelen jos lähtis illalla näkemään tuttuja ulos.

Mitä? Seesteinen elämäntapa auttaa sisäisiin ristiriitoihin. Mennään toki tekemään, kun jotain on hyvä tehdä. Ei se huuto lattiaa potkimalla lakkaa.

No loppuis ainaki vähäks aikaa. Vaan, jotta vois alkaa toki uudestaan. Ihmisillä vastaavissa tilanteissa on vaan yleensä se joku hetki, missä ne menee lopulta yli kaikkien rajojen. Ja sit seuraa aina jotain isoa. "Kiitos riitti. Hauleja aamupalalla lutkust inee."

Maailmalla dopamiinia buustaavia lääkeyhdisteitä ei yleensä suositella käytettävän jos ne aiheuttaa vahvoja negatiivisia tunne-elämyksiä. Suora kytkös kuolleisuuteen kai. En osaa sanoa tekeekö ihmiset itsemurhia enemmän täysin tuskankitkerässä tilassa vaiko vasta kun ei tunnu enää miltään jatkaa olemista. Onneks oon ite niinki onnellisessa, tai no voi sen toisinkipäin ajatella, tilassa, että oma itsemurhariski on nolla. Ei pysty. Ja koko elämän mä oon tottunu elämään surun ja murheen kanssa. Sitä on tässä maailmassa just tasan niin paljon, että ei oo heti keneltäkään loppumassa, joka haluaa sitä kokea.

Ja joskus, ihan, vittu, joskus, mä kyllä hymyilen. Hiljaa kauniisti sydämellä. Silloin, kun et ole näkemässä.

Mutta jos nää jotkut hetket, mitä mun silmien takana tapahtuu, vois jakaa. Joku toinen vois yrittää olla. Olla niin, että elää, vaikka joka paikkaa musertaa aivan suunnaton tuska.

Mutta turha valittaa. Se äiti, jonka pieniltä lapsilta joku ihmishirviö katkas kaulat äsken, voi kertoa paremmin kuinka sattuu. Vaikka silti. Voin mä todeta. Oon menettäny rakastamani asiat. Oon menettäny rakastettuni. Oon menettäny tulevaisuuteni.

Realistina silti voin todeta joka ilta: Huomenna saattaa olla parempi päivä.