IRC-Galleria

I know I'm selfish, I'm unkind.
Sucker love I always find,
Someone to bruise and leave behind.
[Placebo - Every me every you]

Tänne vuodattamisestahan tulee pian tapa. Johtunee varmaan vain siitä että vakiokuuntelijani a) on jumissa koulujutuissaan, ja b) ei jaksa enää puhua kanssani siitä mistä todella haluaisin puhua (milloinkaan en ole nähnyt yhtä nopeita aiheenvaihtoja, hän kehittää niistä pian oman taidelajinsa). Tosin eipä häntä siitä voi syyttää, kolme vuotta samasta asiasta jankkaamista ja jauhamista, asiassa kuitenkaan mihinkään edistymättä (korkeintaankin huonompaan suuntaan menoa ollut havaittavissa), voi ehkä alkaa puuduttaa.

Onneksi on iki-ihana Syli ja sen symppis porukka, jolle mikään mielialan heilahdus, ruuan/unen vierastaminen tai itsetuhoinen ajatus ei ole vieras. Jaksavat aina tankuttaa kuinka minusta välitetään, ja kuinka en ole yksin. Uskoisipa vain itsekkin vielä joku päivä.

Harkitsin tässä tänään taas vakavissani kuraattorille menoa. En vain pidä kauppiksen kuraattorista. Kävin hänellä sen ekavuoden pakollisen juttelukerran verran ja hän antoi minulle yhteystiedoillaan varustetun käyntikorttinsa "kaiken varalta". Onneksi ei sentäänsä ollut sopimassa "noin alkuun 2-3kertaa viikossa" kuten koulupsykologi ysiluokan loppuvaiheessa. Olisi halunnut siirtää minut terveyskeskuksen ongelmaksi kesän ajaksi.

Voin myöntää että viimeistään kesäloman puolessavälissä kaduin kielteistä vastaustani erittäin rankasti. Ehkä vielä joskus selviänkin sinne kuraattorille asti. Ehkä, ehkä en. Sääli etten juurikaan enää kuuntele ketään niin tottelevasti, että kukaan saisi minut sinne käskettyä. Muuten olisin siellä jo pelkästään Sylin porukan ansiosta.

Viiltely on mielenkiintoinen asia. Vähän kuin itsemurha, senkin kohdalla mielipiteet ovat usein joko tiukka ei, tai neutraali 'ihan sama, jokaisen oma asia'. Kukaan harvoin sanoo suoraan olevansa täysin puolesta, vastaan voi kyllä olla. Itselläni fiilis on kumpaankin yllämainittuun jälkimmäinen, eli jokaisen oma asia miten ja milloin itsestään eroon hankkiutuu. Ehkä se johtuu siitä että kaikkea on tullut kokeiltua paitsi isoäitiään ja Iltalehden pitkävetovihjeitä.

Viiltelyjälkiä voisi joillakin ihmisillä verrata melkeimpä tatuointeihin. Yhtä pysyviä ja niihinkin on tallennettu syvät ja läheiset tunteet.

Taas tälläistä irtonaista ajattelua, joka toisille ei sano mitään, mutta joka ehkä joillekkin sanoo paljonkin.

Ajatus ollut taas jossain ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi olla (koulussa). Nytkin olisi kiva kasa tehtäviä mielessä, jotka pitäisi saada tehtyä, mutta ei vain kiinnosta. Voisipa taas olla yhtä masentunut kuin vuosi sitten; sitä joko pingotti koulussa ihan hemmetisti ja hukutti kaiken pahan olon siihen, tai sitten vain nukkui ja itki. Nyt olen hereillä ja jalkeilla, mutta sielu itkee, eikä se halua tulla vaivatuksi niin maallisilla asioilla kuin opiskelulla. Pääsisin kahdesta hylätystä kurssista läpi, jos vain palauttaisin palauttamattomat lopputyöt opettajille (tehtävät on kyllä tehty, en vain koskaan palauttanut niitä. En siis jaksa sen vertaa olla asialla, että kävisin viemässä valmiit tehtävät opettajille ja pääsisin kursseista lävitse). Kotitehtäviä tein ajatuksen kanssa varmaan viimeksi vuosi sitten.

Sitä haluaa vain kuunnella 80-luvun rakkausbiisejä (=itkeä), katsella animea (=itkeä), puhua syvällisiä (=itkeä) ja itkeä. Varmaan jokin surun poistumisriitti. Se perkele yrittää riipiä poistuessaan sielun mahdollisimman rikki.

Jos joku on yhtäänkään säännöllisesti näitä lukenut niin on voinut huomata, etten ole mikään maailman positiivisin saatikka sosiaalisin ihminen, ja suurin osa kirjoituksistani sisältää aina jotain pientä alavirettä, masennusta, vitutusta sekä kaipuuta. Suurinosa biiseistä koskee menetystä ja ikävää, jotka ovat noin yleisesti mietittynä kaksi pääasiallista tunnetilaani. Vietän paljon aikaa yksikseni ja minulla on ollut ympärilläni kivoja ja hienoja ihmisiä, joita en kuitenkaan nykyään paljoa näe. Yksi ei vain halua nähdä minua, yhteen en olosuhteiden pienestä pakosta voi nähdä ja yhtä kukaan ei enää voikkaan tavata (ellei sitten ole tosi hyvät suhteet yläkerran isännän kanssa).

Viimeisen ymmärtää, mutta kaksi muuta ovat hiukan katkeroittaneet minua. Molempia näkisin ja tapaisin niin mielelläni, mutta kun he eivät halua. Ei se ole pystymisistä tai menoista kiinni, se on omasta kiinnostuksesta kiinni. Toisen kanssa homma menee aina niin, että hänellä on aina kiire jonnekkin muualle kun minua kahdesti vuodessa vaivautuu näkemään. Jos yritän vaikka kolmannen kerran vuodessa häntä nähdä niin sitten ollaan 37,5 asteen kuumeessa (ei voi poistua kotoa) tai sitten jokin toinen kaveri haluaa pelata biljardia juuri silloin. Siis wtf? Itse olen vaivautunut hänen luokseen pahimpana masennuskautenani 39,5 asteen kuumeessa, jolloin olin myös nälästä heikkona ja viikkojen uniongelmien jälkeen todellakin "pirteässä" kunnossa.
Selvästikkin arvostan häntä ihan liikaa siihen nähden millaista kohtelua minä saan.

Tosin eipähän ole ensimmäinen vittumainen miessuhde, jossa roikun väkisin.

Itsesuojeluvaistoni ei ole ollut koskaan kovinkaan kaksinen, siksi on monesti saatu turpaankin niin kovasti, että korvissa on soinut, mutta silti olen aina hinkunut takaisin. Kai se on jotain typerää ja naiivia uskoa ihmisiin ja siihen että kaikki rakastavat minua (vaikka tähänasti todistusaineisto ei tähän viittaakkaan). Rehellisesti sanottuna haluan nytkin saada joko purkillisen vahvoja unilääkkeitä tai sitten päästä taas siihen paikkaan, joka tuoksuu kesältä, liikkumattomalle ilmalle, kuumalta iholta ja sillä väreileviltä auringonsäteiltä. Siis aikaan, jossa viimeksi muistan olleeni onnellinen, ihmisen seuraan, joka viimeksi sai minut onnelliseksi.

When I dream I dream of your lips
When I dream I dream of your kiss
When I dream I dream of your fists
Your fists... Your fists

Leave me bleeding on the bed
See you right back here tomorrow for the next round
Keep this scene inside your head
As the bruises turn to yellow
The swelling goes down

And if you're ever around
In the city or the suburbs of this town
Be sure to come around
I'll be wallowing in sorrow
And wearing a frown
Like Pierrot the Clown
[Placebo - Pierre the Clown]

---

When I wanted to call you
And ask you for help
I stopped myself
Gomenasai for everything
Gomenasai, I know I let you down
Gomenasai till the end
I never needed a friend
Like I do now

What I thought was a dream
A mirage
Was as real as it seemed
A privilege
When I wanted to tell you
I made a mistake
I walked away
Gomenasai, for everything
[t.A.T.u - Gomenasai]

Eilen väsyin sinuun.
En osannut jättää sinua,
koska himoan sinua.
Olet peili.
Kun kyllästyn tuohon peilikuvaan, tai peräti inhoan sitä,
en viiltele naamaani piloille,
en keksi uusia ajatuksia, kiinnostuksen kurveja, innostuksen hikkaa,
joka auraisi kasvooni uudet piirteet.
Koska olen heikko, rikon mieluummin sinut.


Tänään olen siis yhtä puutetta rikkaampi, vapaampi.
Ilman elävää peiliä jää tietenkin paljon piiloon.
Näkemättä jää se, joka en halua olla,
aavistamatta jää se, joka olisin jos voisin.
Silti, haukotus karkaa nälkäisenä koirana suustani.
Kiihkeä joutilaisuus, päämäärättömyyden auvo,
taputtelee minut rennoksi.
Kun sinä et hengitä,
minä lepään.


Eilen väsyin sinuun, jota himoni hotki
kunnes jäit kurkkuunsa poikittain.
Tapoin sinut,
hautasin puutarhaan,
oikeammin sanottuna
naapuriostarin parkkipaikan reunalle,
sujautin
asfalttilakuliepeen alle.
Ruumiisi oli raskas jättiläisen kortsu,
nuijapääliejulla täytetty,
pilan päiten.

---

Yksi minussa kysyy,
olenko nyt vähemmän ihminen?
Yksi minussa kysyy,
voinko nyt vielä rakastaa jotakuta,
ehkä jopa itseäni,
tytärtäni,
vai olenko tästä lähtien turta?
Toinen minussa, sisälläni, vastaa,
nyt olen enemmän, kokonaisempi,
onneksi sentään on vielä murtumia jäljellä,
ilma kiertää,
vilvoittava kuunvalo luikertelee ajoittain sielun kieloon.
Toinen minussa, sisälläni, vastaa,
En ole turta vaan irti, enkä kaikesta, vain sinusta.
Olen
nyt
yhtä harvinaista kokemusta rikkaampi.
Miksi tämä kokemus tekisi minusta vähemmän?
Eikös kaikkea kannata kokeilla, paitsi heroiinia?

---

Sillä missä on rakkaus?
Mitä se tekee?
Purkaa sinua osiin asfalttipeiton alla.
Kivaa rakkaudessa on kiihko,
television visailua suurempi paine ja paatos.
He sanovat että tämä ei ole rakkautta
vaan kieroutunutta himoa.
Kierosta en tiedä,
myönnän epätoivon.
Joka ryntäilee vauhkona jäniksenä
kukkapenkin rivoksi.
Tämä on rakkautta,
se
ei ole
suuri sana.
Jää joskus hampaankoloon.
Mätänemään
tai kutemaan.

---

Sekalaisia katkelmia Teemu Mäen "Silloin väsyin sinuun" runosta. Olisin voinut quoteta Bon Jovia ("Aaaaaaaaaaalwaaaaayyyyyyyysss, beijbe....), Scorpionsia ("rock you like a hurricaneeeeeeeee!!!"), Aguileraa ("I'm sorry for blaming you for everything I just couldn't do and I've hurt myself by hurting you...") tai jotain muuta tällä hetkellä puhuttelevaa biisiä, mutta nuo kohdat ovat jotenkin helvetin kierolla tavalla todella upeita.

No joo, ei muuta. Ne tajuaa jotka haluaa.

Viime viikolla jaksoin pistää väsymykseni vielä loman piikkiin, mutta nyt luulisi jo loman poistuneen kehosta.

On nälkä, mutta ei tee mieli syödä. Haluan vain juoda teetä ja olla yksikseni. Pitäisi varmaan käydä terkalla tarkistamassa verenpaineet ja varata kuraattorille aika. Saisi jollekkin kasvotusten jutella. Masentaa se että en osaa arvostaa itseäni sen vertaa, että kehtaisin tehdä taidekurssin esitelmän omista piirroksistani, vaikka muut käskevätkin minun tehdä itsestäni esitelmän. Olen kuulemma niin hyvä. En nyt sanoisi.

Masentaa se, etten kehtaa pitää vaatteita, joita haluaisin pitää. Ehkä se on vain oire puhkeavasta mielenvikaisuudesta, mutta ostin tänään keltaisen mekon, joka on tosi nätti. Kyllä keltaisen. Kananpojankeltaisen. Kellohelmainen mekko. Kyllä, mekko eikä hame (jos joku ei tiedä hameen ja mekon eroa niin oma menetys). Pitkästä aikaa sai vain ottaa tangosta vaatteen ja vetää sen päälle. Kannatti kaventaa vatsaa 27senttiä ja persettä 7senttiä, heti vuoden kuluttua sen huomaa!

Masentaa kun olen niin helvetin yksinäinen, mutta en siltikään halua ihmisten sekaan. Ei siellä ole sitä ihmistä, jonka kanssa haluaisin puhua. Maailmassa on tähänasti ollut yksi ihminen, jolle on voinut oikeasti puhua ja jonka kanssa haluaisin jälleen puhua.

No, Sylin porukka onneksi ymmärtää minua kaikissa noissa ylemmissä kohdissa.

Vituttaa että tämän viestin kirjoittamisen aikana olen niellyt teet väärään kurkkuun jo kolmesti.

The person in my life that had depression was my girlfriend. When I found out that my girlfriend had depression I felt helpless. My girlfriend's illness affected me because all I wanted to do was help to make her feel better but everything that I did wasn't good enough. It just made it worse. I never thought that... it was... as bad as it was.
She'd break down and... everything would go to hell.
She never saw that what she was doing was hurting not just herself, but the people around her. But there was nothing I could do about it.
I was helpless.
I did everything I could.


Jotenkin voisin kuvitella tuon tekstin erään jätkän suusta. Näin kaksi vuotta liian myöhään alan vasta hahmottaa ajatuksia, joita toisen päässä on saattanut liikkua kun minä olin mikä olin. En tiedä pitäisikö minun olla pahoillani niistä ajoista.


I think one of the worst things of my friend's illness is how helpless it makes me feel. I wanna be able to wave a magic wand and say "POOF! You're better" but I cant. The only thing I can do is just sit back and watch her slowly kill herself.

Hide my head I want to drown my sorrow
No tomorrow, no tomorrow

And I find it kinda funny
I find it kinda sad
The dreams in which I'm dying
Are the best I've ever had
I find it hard to tell you
[Gary Jules - Mad World]

Eipä noita viime päivien aikaisia fiiliksiä voisi paremminkaan kuvata. Hetken jo homma tuntui pysyvän käsissä, mutta sitten kaikki levisi taas hallinnasta. Elämäni voisi olla aika mielenkiintoista mikäli asuisin muualla kuin vanhempien kanssa. Silloin saisin itkeä koko päivän niin kuin haluan, ei tarvitsisikaan yrittää olla itkemättä jotta kukaan ei alkaisi kysellä mitään mistään. On viime aikoina alkanut pelottaa ihan itseäkin se, kuinka pysyn järjissäni ja kasassa kun täältä joskus lähden.

Olisi niin helvetin kiva syyttää vain yhtä tapahtumaa tästä kaikesta. En voi kieltää, etteikö se olisi kaatanut ensimmäisen palan, joka puolestaan sai loputkin jo ennestäänkin heiluneet palat kaatumaan. Siltikin. Tuntuu että kaikki oli hyvin ennen kuin se yksi asia tapahtui ja kaikki levisi kauniisti käsiin. Antaisin sen tekemättömäksi tekemisestä mitä tahansa, jotta voisin taas olla onnellinen ja ajatella jotain muutakin.

Twisted every way,
what answer can I give?
Am I to risk my life,
to win the chance to live?
Can I betray the man
who once inspired my voice?
Do I become his prey?
Do I have any choice?
He kills without a thought,
he murders all that's good...
I know I can't refuse
and yet, I wish I could...
Oh God - if I agree,
what horrors wait for me
in this, the Phantom's opera...?

On tämä vain aina yhtä kaunista ja komeaa kuultavaa. Vaikka minulle on Luoja suonut melkoiset keuhkot niin ei niillä siltikään näin kaunista laulua saada aikaan.

Tässä rupesin pari päivää sitten miettimään oikein todenteolla mitä haluan tehdä kun "kasvan isoksi". Maanantaina tuli sanottua jotain täysin poikkeuksellista irl-tilanteessa. En tiedä haluanko käydä kauppista loppuun. Hyvinhän tuolla menee, mutta ei vain enää jaksa kiinnostaa. Vai onko nämä vain niitä jokaiselle iskeviä toisen opiskeluvuoden kriisejä, joista on vain kasvettava yli tai vaihdettava alaa? Ehkä se järkyttävin hetki oli kuulla eräältä henkilökohtaiselta opiskeluidoliltani jotain sellaista, jota en koskaan ajatellut hänen tosissaan sanovan. Tai sitten hän vähätteli itseään, jotta saisi kokea vuoden päästä positiivisen yllätyksen kun pitkästä matikasta tuleekin L, vaikka eximiaa sieltä odoteltiin. Ilmeisesti niillä parhaillakin on epäilynsä.

Haluaisin opiskella kaikkea. Siinä se ongelma onkin. Olen niin monelle alalla räjähtänyt tapaus, että minun pitäisi periaatteessa käydä kauppis kaksoistutkintona lävitse, mennä yliopistoon opiskelemaan sekä muinaishistoriaa että biologiaa samalla kun juoksen kulta-/hopeasepän, kosmetologin, ompelijan sekä kampaajan kursseilla. Kadehdin niitä jotka tietävät mitä haluavat. Usein minua ihaillaan, koska menin kauppikseen, koska sieltähän valmistuu ammattiin --> tiedän mitä haluan. Wrong wrong.

Tukka lyheni tänään ehkä 15-20 senttiä. Takaa hiukset on niin lyhyet ettei niistä saa kunnolla edes kiinni :D Viimeksi ollut näin lyhyt letti, öööh, ehkä kun olin kaksivuotias. Ihan outo olo, katsotaan vain että mitä luonnonkiharani tykkäävät lyhyemmästä tukasta. No on noita eri kiharuusasteita jo katseltu niin pitkään, että tuskin mikään säkkärä enää pystyy yllättämään minua. Lisäksi hyvällä pokalla selviää melkeimpä kaikesta.

Ensiviikolla hiihtoloma, joka meinaa Seinäjoella käymistä ja muuttopuuhia Vaasassa. Ei, älkää hyvät lukijani hätääntykö, en minä ole mihinkään (vielä) muuttamassa. Jenna muuttaa ja minä lupauduin muuttoavuksi (okei, leikin pyyhkiväni pölyjä, syön ruuat ja kittaan paikalle tuodut viinat).

Piilolinssinikin tulivat tänään. Johan ne kaksi viikkoa seikkailivatkin jossain kämppä-Instru-kämppä alueen välillä. Joskus aikaa sitten (joskus kaksi viikkoa sitten) tilasin Instrusta vihreät piilolinssit. Okei, paketti tuli muutama päivä myöhemmin. Piilarit olivat vain ruskeat. "Ei kiitos" ja linssit takaisin asiakaspalautuksena. Sen jälkeen ei niistä mitään kuulunut ennen kuin vasta tänään. Odotin taas käyvän niin että kun kotiudun Seinäjoelta niin linssipaketti on postilaatikossa (=ovat myöhässä!).