IRC-Galleria

Enpäs haekaan.

Jos kämppää ei löydy, voin aina mennä kotiin. Sellaista oppii arvostamaan. Niin myös sitä, että jos en jaksa painaa paskaduunia, voin mennä kouluun. Kaikilla ei ole näitä vaihtoehtoja.

On ihan selvää, minne haluan. Se on ollut kypsymässä jo monta vuotta. Saan hyvät lähtöpisteet YO:sta ja ainoa kirjallinen osio on essee, johon ei voi valmistautua. Osaan kyllä kirjoittaa itseni läpi siitä. Sitten on haastattelu ja ryhmätilanne. Minulla on niin paljon harrastuspohjaa ja olen lukenut ja ajatellut niin paljon, että jos lyön sen niille eteen haastattelussa niin eiköhän kelpaa. Vaikea kuvitella, miten ryhmätilannekaan voisi epäonnistua. Ne 51 larppia ovat pitäneet sisällään niin monenlaisia ryhmätilanteita, että mikään ei kovin paljon hätkähdytä.

Tämä on ehkä omahyväistä ja voi olla, että luotan itseeni ihan liikaa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ne pääsykokeet ovat läpihuutojuttu.

En vain tiedä, haluanko opiskella vielä. Paitsi etten halua. En kyllä halua enää siivotakaan toista vuotta. Tuskin saan mitään kunnon työpaikkaa myöskään. Jos menen kouluun, voin tehdä päivät mitä haluan, lukea tentteihin kun siltä tuntuu ja saada rahaa valtiolta.

Taidan hakea kouluun. Jos pääsen sisään, olen siellä kaksi kuukautta ja lähden sitten Lappiin painamaan lisää paskaduunia.

Nyt menee sitten kaikki uusiksi. Pitää etsiä uusi kämppäkin. Mitähän sitä oikeastaan haluaisi tässä elämässä rupea puuhaamaan?

YUP:n Meidän on annettu pudota on kovaa valuuttaa jälleen kerran.

Varsin yllättävä viikonloppu takana. Hyvässä mielessä, ja niillä huonommillakin hetkillä on niin paljon huumoriarvoa ettei oikein parane katua. Näin siis meillä tänään.

Nyt on tullut hirveä vimma järjestää elämääni uusiksi. Minä lähden maailmalle! Minä hankin uuden työpaikan! Minä ostan vaatteita! Minä värjään hiukseni! Minä muutan Ouluun!

Tuntuu, kuin olisin sellainen vedettävä lelu. Kuin olisin monta kuukautta vain käynyt hitaasti viimeisiä kierroksia vedon vähentyessä pikkuhiljaa koko ajan, ja yhtäkkiä joku olisi tullut ja vääntänyt avaimesta täysille. Täytyy toivoa, ettei tule seinä vastaan, koska tässä mielentilassa jäisin vain kävelemään sitä päin.

Ehkä näin on jo käynyt.

Muistot tulevat syklisesti. Vuodenaikojen vaihtelu nostaa pintaan sen, mitä tapahtui viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä ja lapsena tähän aikaan. Vuosi sitten näihin aikoihin olin ihastunut yhteen poikaan, ja se tulee taas mieleen. En itsekään tiedä, mitä siinä oikein tapahtui tai miksi ei tapahtunut.

Joskus haluaisin vain mennä Pirkkalaan siivoamaan sitä metallifirmaa, ja halu pahenee kunhan päästään maaliskuuhun. Mutta ei se toisi viime kevättä takaisin, ihan kuin Tykissä hengailu ei tuo niitä kolmea vuotta. Se on ajan, ei paikan ikävää.

En ymmärrä. Nykyään nimi tulee tuohon muiden tietojen viereen. Mikä se lause siellä ruudun yläreunassa sitten on ja miten sitä voi enää muuttaa? Vai onko se vain iankaikkiseksi paikoilleen juuttunut jäänne kuin pihkaan takertunut hyttynen, josta ne uuttavat dinosauruksen DNA:ta Jurassic Parkissa?

Jurassic Park oli muuten ensimmäinen "rankempi" leffa, josta pidin. Siis rankempi sen säälittävän pikku herkistelijän mittapuulla, joka lapsena olin. Yksin kotona oli painajaismainen, en kestänyt nähdä kipua saati kuolemaa muuten kuin piirretyissä. 101:n Dalmatialaisen elokuvaversion sähköaitaan törmäävät konnatkin tuntuivat pahalta. Pikkuhiljaa tämä herkkyys sitten helpottui vuosien mittaan, ja joskus seiskaluokalla aloin olla jo normaali. Mitään Sahaa en tosin vieläkään katsoisi, vaikka tavallaan mieli tekisi. Kuolleista vauvoista kertovat vitsit ovat kuitenkin jo oikeasti hauskoja.

Muistan Jurassic Parkin ensimmäiseltä katsomiskerralta valtavan helpotuksen. Olin silloin yhdeksän tai kymmenen. Suurin osa siitä jäi näkemättä, koska pakenin Viivin keittiöön aina kun näytti siltä, että edessä saattaisi olla jonkun väkivaltainen kuolema. Viimeinen ihminen joka kuolee, on muistaakseni joku suurriistan metsästäjä, jonka velociraptorit tappavat metsässä. Sen katsoin, ja olin järjettömän helpottunut. Eihän tämä ollut niin paha. Mies kaatuu, kuuluu liskojen ääniä, kamera kuvaa heiluvia lehviä, jotka peittävät teurastuksen näkyvistä. Olin kai sitten luullut, että jos joku kuolee niin se kuvataan aina sitten viimeisen päälle splatterina.

Sen jälkeen katsoin sitä elokuvaa jatkuvasti, ja aina ylpeänä ja iloisena. Minähän kestin tämän. Minä pystyin katsomaan tämän, vaikka siinä kuolee monta ihmistä, ja vielä pitämään siitä, koska siinä on myös monta hyvää kohtaa.

Ei ollut kyllä yhtään tarkoitus kirjoittaa tästä jutusta, mutta tuli vain mieleen. Onpahan taas yksi lapsuuden neuroosi ikuistettuna jälkipolville Internetin ihmemaailmaan.

Klamydia on kyllä loppujen lopuksi aika hyvä. Kaavana se voisi olla Leevi and the Leavingsin sanoitukset miinus äly miinus lyyrisyys plus aivan mielentön elämänilo. Biisien aiheetkin yllättävät, niissä kun voidaan kertoa oikeastaan mistä vaan. Aku Ankan odotuksesta, roudarin elämästä, natsi-innostuksen saavasta Kaisasta tai siitä, miltä tuntuu päästä armeijasta. Ne eivät yritä, ne ovat. Rumia, mutta eläviä.

Kuolleet intiaanit myös hyviä ovat, eikä musiikki edes ole niin outoa kuin odotin. "Tai jos lentokone tippuisi taivaalta, rakastelisin niitä kuolleita joita löytäisin penkkiriveiltä. Ei olisi väliä, naisia tai miehiä kun kukaan ei olisi näkemässä. Siinähän saisivat sitten kunnolla."

Ja sitten on tietysti vanha kunnon Risto.

Nyt jos tämä talvi ei pysy niin vaadin oikeasti Jumalaa tilille. Ensimmäinen talvi omassa kodissa.

Katsoin eilen pitkästä aikaa leffoja. Simpsonit, Shrek kakkosen ja Xenaa. Se oli yllättävän palkitsevaa. Mutta on vieläkin vaikea käsittää, miksi elokuvat olivat minulle yläasteella henki ja elämä ja mihin se kaikki sitten lukiossa katosi.

Ihmiset, menkää kirjastoon ja lainatkaa sieltä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia. Edellistä lausetta luonnollisesti seuraava ajatus on: no joo, kai se pitäisi lukea kun se on kansallisaarre ja näin, ja on se varmaan oikeasti tosi hieno kirja, mutta ei millään jaksaisi kun se on niin tylsän oloinen.

Oikein, tylsiä kirjoja ei kannatakaan lukea. Mutta se ei kaikista ennakko-odotuksista huolimatta ollutkaan tylsä. Se on hieno kirja ja se on kansallisaarre, ja lisäksi sitä lukee (minun tapauksessani kuuntelee ääninauhalta) yhtä maanisesti kuin Harry Potteria. Se on yksinkertaisesti pirun viihdyttävä kirja.

Ja se laajuus. Kahdeksankymmentä vuotta, viisi sukupolvea, valtava määrä erilaisia ihmisiä. Kirjailija ei kumarra ketään hahmoaan, mutta suhtautuu kaikkiin myötätunnolla. Paikoitellen se on myös hauskimpia kirjoja, mitä olen ikinä lukenut. "Vääpeli on sitten kamala." Henkilöt heittävät läppää, vittuilevat, puhuvat rivoja ja ilmaisevat todellisia tunteitaan enimmäkseen yksisanaisesti. Lapset syntyvät, kasvavat aikuisiksi ja tekevät uusia lapsia. Kuolema tulee ja menee.

Se sai minut ajattelemaan, että tämä yhteiskunta, jossa nyt elämme, on seurausta monista aiemmin vaikuttaneista asioista. Ja että minä synnyin vuonna 1988, kasvan aikuiseksi 2000-luvun alussa ja tulen kuolemaan viimeistään joskus 2080-luvulla, luultavasti aiemminkin. Yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Seuraus aiemmasta, syy tulevaan. Synnyn, kasvan, elän ja kuolen. Niin se menee.