IRC-Galleria

Nyt on kämppä alla toukokuusta elokuulle. Se on hyvä se.

Viime aikoina olen nukkunut, larpannut, hoitanut asioita, kelannut ja tehnyt päätöksiä. Pääsääntöisesti päätöksiä siitä, etten päätä mitään, kuten tavallista. Asioiden hoitamisen seurauksena olen saanut monta asiaa jotakuinkin järjestykseen.

Irlannissa mennään Dubliniin ja Kilkeehen. Todettiin Susannan kanssa, että halutaan kumpikin nähdä Dublin ja sitten sellaista maisemaa, mitä Irlannissa kuuluu nähdä. Siinä on ensin ruohoa, joka päättyy hienoon kallionjyrkänteeseen, joka päättyy mereen. Kyllä te tiedätte. Arveltiin, että sellaisia voisi olla länsirannikolla. Susanna tutki karttaa ja poimi sieltä sattumanvaraisen paikannimen. Googlen kuvahaku paljasti, että siellä on kyllä niitä oikeanlaisia kallioita.

Kilkeen nettisivut eivät suoraan kertoneet paikan kokoa, mutta jo toiselta sivulta löytyi kaupungin kirkkoneuvoston jäsenten nimet, mikä kertonee asiasta jotain. Busseja menee, juna-asemaa ei ole. Sinne siis.

Niin, ja Kelmipeli 2 tai Päivällispeli tai mikä lie oli taas hurjan kiva larppi. Lisää näitä, älyttömiä ihmissuhdekonkeloita Potterversumissa <3

Enpäs haekaan.

Jos kämppää ei löydy, voin aina mennä kotiin. Sellaista oppii arvostamaan. Niin myös sitä, että jos en jaksa painaa paskaduunia, voin mennä kouluun. Kaikilla ei ole näitä vaihtoehtoja.

On ihan selvää, minne haluan. Se on ollut kypsymässä jo monta vuotta. Saan hyvät lähtöpisteet YO:sta ja ainoa kirjallinen osio on essee, johon ei voi valmistautua. Osaan kyllä kirjoittaa itseni läpi siitä. Sitten on haastattelu ja ryhmätilanne. Minulla on niin paljon harrastuspohjaa ja olen lukenut ja ajatellut niin paljon, että jos lyön sen niille eteen haastattelussa niin eiköhän kelpaa. Vaikea kuvitella, miten ryhmätilannekaan voisi epäonnistua. Ne 51 larppia ovat pitäneet sisällään niin monenlaisia ryhmätilanteita, että mikään ei kovin paljon hätkähdytä.

Tämä on ehkä omahyväistä ja voi olla, että luotan itseeni ihan liikaa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ne pääsykokeet ovat läpihuutojuttu.

En vain tiedä, haluanko opiskella vielä. Paitsi etten halua. En kyllä halua enää siivotakaan toista vuotta. Tuskin saan mitään kunnon työpaikkaa myöskään. Jos menen kouluun, voin tehdä päivät mitä haluan, lukea tentteihin kun siltä tuntuu ja saada rahaa valtiolta.

Taidan hakea kouluun. Jos pääsen sisään, olen siellä kaksi kuukautta ja lähden sitten Lappiin painamaan lisää paskaduunia.

Nyt menee sitten kaikki uusiksi. Pitää etsiä uusi kämppäkin. Mitähän sitä oikeastaan haluaisi tässä elämässä rupea puuhaamaan?

YUP:n Meidän on annettu pudota on kovaa valuuttaa jälleen kerran.

Varsin yllättävä viikonloppu takana. Hyvässä mielessä, ja niillä huonommillakin hetkillä on niin paljon huumoriarvoa ettei oikein parane katua. Näin siis meillä tänään.

Nyt on tullut hirveä vimma järjestää elämääni uusiksi. Minä lähden maailmalle! Minä hankin uuden työpaikan! Minä ostan vaatteita! Minä värjään hiukseni! Minä muutan Ouluun!

Tuntuu, kuin olisin sellainen vedettävä lelu. Kuin olisin monta kuukautta vain käynyt hitaasti viimeisiä kierroksia vedon vähentyessä pikkuhiljaa koko ajan, ja yhtäkkiä joku olisi tullut ja vääntänyt avaimesta täysille. Täytyy toivoa, ettei tule seinä vastaan, koska tässä mielentilassa jäisin vain kävelemään sitä päin.

Ehkä näin on jo käynyt.

Muistot tulevat syklisesti. Vuodenaikojen vaihtelu nostaa pintaan sen, mitä tapahtui viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä ja lapsena tähän aikaan. Vuosi sitten näihin aikoihin olin ihastunut yhteen poikaan, ja se tulee taas mieleen. En itsekään tiedä, mitä siinä oikein tapahtui tai miksi ei tapahtunut.

Joskus haluaisin vain mennä Pirkkalaan siivoamaan sitä metallifirmaa, ja halu pahenee kunhan päästään maaliskuuhun. Mutta ei se toisi viime kevättä takaisin, ihan kuin Tykissä hengailu ei tuo niitä kolmea vuotta. Se on ajan, ei paikan ikävää.

En ymmärrä. Nykyään nimi tulee tuohon muiden tietojen viereen. Mikä se lause siellä ruudun yläreunassa sitten on ja miten sitä voi enää muuttaa? Vai onko se vain iankaikkiseksi paikoilleen juuttunut jäänne kuin pihkaan takertunut hyttynen, josta ne uuttavat dinosauruksen DNA:ta Jurassic Parkissa?

Jurassic Park oli muuten ensimmäinen "rankempi" leffa, josta pidin. Siis rankempi sen säälittävän pikku herkistelijän mittapuulla, joka lapsena olin. Yksin kotona oli painajaismainen, en kestänyt nähdä kipua saati kuolemaa muuten kuin piirretyissä. 101:n Dalmatialaisen elokuvaversion sähköaitaan törmäävät konnatkin tuntuivat pahalta. Pikkuhiljaa tämä herkkyys sitten helpottui vuosien mittaan, ja joskus seiskaluokalla aloin olla jo normaali. Mitään Sahaa en tosin vieläkään katsoisi, vaikka tavallaan mieli tekisi. Kuolleista vauvoista kertovat vitsit ovat kuitenkin jo oikeasti hauskoja.

Muistan Jurassic Parkin ensimmäiseltä katsomiskerralta valtavan helpotuksen. Olin silloin yhdeksän tai kymmenen. Suurin osa siitä jäi näkemättä, koska pakenin Viivin keittiöön aina kun näytti siltä, että edessä saattaisi olla jonkun väkivaltainen kuolema. Viimeinen ihminen joka kuolee, on muistaakseni joku suurriistan metsästäjä, jonka velociraptorit tappavat metsässä. Sen katsoin, ja olin järjettömän helpottunut. Eihän tämä ollut niin paha. Mies kaatuu, kuuluu liskojen ääniä, kamera kuvaa heiluvia lehviä, jotka peittävät teurastuksen näkyvistä. Olin kai sitten luullut, että jos joku kuolee niin se kuvataan aina sitten viimeisen päälle splatterina.

Sen jälkeen katsoin sitä elokuvaa jatkuvasti, ja aina ylpeänä ja iloisena. Minähän kestin tämän. Minä pystyin katsomaan tämän, vaikka siinä kuolee monta ihmistä, ja vielä pitämään siitä, koska siinä on myös monta hyvää kohtaa.

Ei ollut kyllä yhtään tarkoitus kirjoittaa tästä jutusta, mutta tuli vain mieleen. Onpahan taas yksi lapsuuden neuroosi ikuistettuna jälkipolville Internetin ihmemaailmaan.

Klamydia on kyllä loppujen lopuksi aika hyvä. Kaavana se voisi olla Leevi and the Leavingsin sanoitukset miinus äly miinus lyyrisyys plus aivan mielentön elämänilo. Biisien aiheetkin yllättävät, niissä kun voidaan kertoa oikeastaan mistä vaan. Aku Ankan odotuksesta, roudarin elämästä, natsi-innostuksen saavasta Kaisasta tai siitä, miltä tuntuu päästä armeijasta. Ne eivät yritä, ne ovat. Rumia, mutta eläviä.

Kuolleet intiaanit myös hyviä ovat, eikä musiikki edes ole niin outoa kuin odotin. "Tai jos lentokone tippuisi taivaalta, rakastelisin niitä kuolleita joita löytäisin penkkiriveiltä. Ei olisi väliä, naisia tai miehiä kun kukaan ei olisi näkemässä. Siinähän saisivat sitten kunnolla."

Ja sitten on tietysti vanha kunnon Risto.

Nyt jos tämä talvi ei pysy niin vaadin oikeasti Jumalaa tilille. Ensimmäinen talvi omassa kodissa.

Katsoin eilen pitkästä aikaa leffoja. Simpsonit, Shrek kakkosen ja Xenaa. Se oli yllättävän palkitsevaa. Mutta on vieläkin vaikea käsittää, miksi elokuvat olivat minulle yläasteella henki ja elämä ja mihin se kaikki sitten lukiossa katosi.