IRC-Galleria

Huomenna lähden takaisin jonnekin. Tarkkaan ottaen kolmannelle leirille ja sen jälkeen Nummirockiin. Nämä kesät menevät aina samalla tavalla. Nämä kesät.

On paljon sellaista, mistä en tänne kirjoita. Tuntuu hyvältä. Euforia, katharsis. Tunne siitä, että on selvillä vesillä.

SPR-leirillä Porissa tajusin, että minä ja monet ihmiset, joiden kanssa yleensä olen, olemme pirun marginaalista sakkia. Useimpia ihmisiä kiinnostaa lähinnä työn, kodin ja parisuhteen pyhä kolminaisuus. Mutta ei siitä mitään ihmeempää ylemmyyttä kannata tuntea. Nämä normaalit kaverit kun sattuvat olemaan myös niitä, jotka pitävät maailman raiteillaan ja jaksavat oikeasti tehdä myös hyvää, toisin kuin meikäläiset jotka enimmäkseen vain jauhamme paskaa. MOT.

Väsyttää. On taas ikävä ihmisiä. Haluaisin nähdä teitä ja jauhaa paskaa, koska se on kuitenkin kamalan kivaa.

Kotona taas, huomiseen asti. Eurajoki on hieno kylä. Näin motorisoidun joutsenen.

Kohta lähtee taas. Siihen asti taidan nukkua lisää.

Tuntuipa hyvältä käydä taas töissä. Siitä saa sellaista selkeää varmuutta päiväänsä, minä menen tuonne ja teen tätä, en siksi että haluaisin vaan siksi että se on hyödyllistä ja siitä saa rahaa. On myös kiva siivoilla välillä uusia paikkoja, eikä sitä saatanan Ahjolan kansalaisopistoa. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta minkä tahansa paikan siivoaminen päivästä toiseen alkaa ensin rassata ja sitten vituttaa ja sitten tuntua tappavalta. "Mää siivoan tän käytävän joka päivä, eikö ne ikinä opi olemaan sotkematta sitä uudelleen."

Nukuin tänään paljon ja näin vahvoja kirkkaita unia joista pidin. Aamuyöstä tuli tosin taas klovnipainajainen, ensimmäinen pitkään aikaan. Se oli aika jännä. Aiemmin näin unia, missä niitä terävähampaisia punanenäisiä hirviöitä ja niiden kuvia vain ilmestyi joka paikkaan. Nyt unessa oli rumasti pukeutunut teinityttö, jolla oli roikkuvat hiukset, ja ne klovnit ilmestyivät sille. Kiusasin sitä siitä, sanoin että IT (Stephen Kingin murhaajapelle) soittaa sille ja hetken päästä menin taas sen luokse ja sanoin: "Sulle on puhelu." "Kuka siellä soittaa?" "IT." "No eihän se taas voi soittaa." Se tyttö oli niin hölmö ettei ymmärtänyt edes pelätä. Sitten ovi portaikkoon aukesi, ja sieltä meitä kurkisteli kolme niitä pellejä. Siinä vaiheessa säikähdin itsekin niin paljon, että heräsin. Pelotti vähän, mutta onneksi kello oli jo viisi ja oli valoisaa ja pian kuulin kämppikseni herätyskellon soivan viereisessä huoneessa ja tiesin, että kohta se herää ja lähtee töihin. Sen kuuleminen rauhoittaa joka kerta.

Mutta jännä oli tämä uni kyllä. Se, että ne eivät uhannneet enää minua, vaan tyttöä joka jälkikäteen ajatellen muistutti aika lailla viisitoistavuotiasta itseäni. Kaipa se on hyvä merkki, mutta en kyllä tiedä mistä.

Harjoitetaanpa lisää nostalgia-vininää.

Musiikki. Biisien sanat. Kun olin ala-asteella, kuuntelin Apulantaa, Tehosekoitinta, Nylon Beatia, Smurffeja, Rasmusta, Absolute Hitsejä ja Deutsch mit Drago Eins-oppilaan kasettia. Siskoni kuunteli Ultra Bra:ta ja äiti Simon and Garfunkelia ja Elgarin sellokonserttoa. Lisäksi kuulin monia biisejä sattumanvaraisesti radiosta tai kavereiden luona.

Siihen aikaan musiikissa oli tarinoita, tai ainakin tarinoiden palasia. (Paitsi Smurffeissa ja Deutsch mit Drago Eins-oppilaan kasetissa.) Nykyään niissä on osittain symbolimuotoon puettuja kuvauksia ihmissuhteista tai yhteiskunnasta. Pidin tarinoista enemmän.

Lapsena ymmärsin sanat konkreettisesti. Toivon, että olisin vieläkin sillä asteella. "Kaiken voi lainat rahoittaa/ ja käärmeet viettää juhliaan" lauloi Apulannan Toni jossain biisissä albumilla Aivan niin kuin kaikki muutkin. Ei se silloin kertonut mistään invidualistisen kulutusyhteiskunnan synnyttämistä tyhjyyden ja ahdistuksen tunteista, se oli mielikuva suuresta, synkästä kaverista nimeltä Kaiken ja luolissaan juhlivista käärmeistä.

Tai Tehosekoittimen Pakko päästä pois, jossa kertoja ajaa autossa poispäin kaupungista, jossa on juuri eronnut naisesta. "Ja kun aamulla aurinko nousee/ sun edestäsi herään taas/ vaikka kaupunkis taakse on jäänyt/ en pysty sua unohtamaan" Nykyään tajuan vain, että ero rassaa sitä kaveria eikä se pysty unohtamaan naista ainakaan ihan heti, vaikka häipyykin maisemista. Mutta lapsena. Koska mies heräsi taas naisen edestä, sen oli täytynyt palata, vaikka äsken se oli ollut vielä ajamassa kauas pois. Luultavasti se oli siis tuotu takaisin unessa jonkinlaisen taian kautta. 'Edestäsi' tuotti vielä mielikuvan porrasaskelmista ja jonkinlaisesta valtaistuimesta. Lopputulokseksi jää kaupunki, jota hallitsee jokin hirvittävä ja kiehtova kuningatar, joka kykenee taianomaisesti palauttamaan takaisin pakoa yrittäneet alamaisensa.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän jälkimmäisestä versiosta. Siinä vain ei ole enää mitään järkeä. Kun tajuaa, että kyse olikin vain ihmissuhteista ja ohuesta symboliikasta, kaikki on selkeämpää. Mutta ei enää yhtä mielenkiintoista, tai stimuloivaa.

Voiko vielä luopua kyvystä käsittää symbolimerkityksiä ja palata konkreettisen ymmärryksen kaudelle? Silloin kun oli vielä jännää ja kivaa. Tai sitten pitäisi vain ruveta kuuntelemaan sankariheviä. Mutta kun ei sekään olisi sama.

Olin mökillä. Siellä tuntee itsensä aina jättiläiseksi. Kaikki on pienempää kuin muistan. Se valtava puu, jonka oksille suurilla ponnistuksilla ja kurottamalla ja takertumalla sain hinatuksi itseni, on nykyään pikkuinen käkkärä mänty, johon ei ole kiipeämistä. Muinoin itseni kokoinen kivikasa yltää vyötärölle. Sammakkolampi on rutakko, jonka pohja näkyy. Minun luolani on pelkkä rako kahden kallion välissä. Vaarallisissa syvänteissä ylttävät jalat pohjaan. Mehiläspesäpuussa ei ole mehiläispesää ja Lokkisaarella kasvaa nyt koivu.

Tämän kaiken keskellä tallustelen minä isoine jalkoineni, ja jos en ole varovainen, voin helposti tallata sen täällä leikkineen lapsen ja kaiken, mikä näissä metsissä ja kallioilla silloin asui.

Sinistä kettua pelailimme taas. Pidin <3

Ei muuten ole mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa tänne. Olin taas larpissa, jossa oli kivaa. Se lukee täällä parin kuukauden välein. Join eilen pussikaljaa Viivin kanssa, keskusteltiin henkeviä ja katseltiin siilejä ja muita Pyynikin eksottisia yöeläviä. Se oli kyllä kivaa, mutta olen kuitenkin täällä ryyppäyskertojakin jo usein selostanut. Asun taas uudessa kämpässä, josta pidän. Lukekaa viime syksyn merkintöjä, ne kattavat sen asian aivan hyvin. Olen epävarma tulevaisuuteni suhteen, kuten olen ollut jo vuoden. Tykkään kirjoittaa, mistä kerron aina. Lisätkää muutama lainaus YUP:n lyriikoista, pari tänne taltioitua inside-läppää ja jokunen maininta luonnosta tai säästä, ja saatte perusmallisen standardoidun Katrin galleriapäiväkirjamerkinnän.

Ei muuta tällä kertaa.

Missähän menee puolitoista vuotta kestäneen ihastuksen ja silkan paranoian välinen raja? Sekin on jännä.

Omassa kämpässä taas.

Kotona taas. Oikein kotona kotona, koska punkkaan vanhempieni luona ensi viikkoon asti. Se ei ole oikeastaan hassumpaa.

Kaksi ja puoli viikkoa reissussa, nyt on kummaa olla täällä taas. Kaikki on niin helppoa, eikä tarvii tehdä mitään. Kirjoitan edelleen ä:n asemasta välillä a:n, kun sormet olivat jo oppineet toisen tahdin. On kuitenkin kivaa palata arkeen. Minulla oli oikeasti myös tosi paljon ikävä kaikkia ihmisiä täällä.

Haluaisin istua autossa, joka on täynnä larppaajia ja niiden kamoja, kuunnella musiikkia ja käydä ABC:llä syömässä ja olla menossa peliin. Tämä toteutuukin noin viikon päästä, ja voi pojat, miten aion nauttia siitä.

Pidin Irlannista. Dublinista en ehkä ihan älyttömästi, mutta Kilkeestä sitäkin enemmän. Bussissa juttelin keski-ikäisen naisen kanssa, joka kysyi: "Miksi te nyt sinne menette?" Meillä oli Susannan kanssa läppää siitä, että täällä kaikki varmaan tuntevat toisensa ja tarkkailee meitä, kun ollaan ainoat uudet ihmiset siellä. Toisena päivänä olimme kävelemässä rantakallioilla, kun tuntematon nainen tuli koiransa kanssa juttelemaan. "Joo, mää kattelin teitä jo eilen, kun mun sisko kertoi kun se oli jutellut teidän kanssa bussissa, että noi on varmaan ne." Oltiin siis oltu vielä oikeassa.

Peggy's store, Nicky's store. Vasikka. Ne omenat siellä kaupassa. Esim.

Ja ne rannat, voi jumalauta. Kirkas ilma, kova tuuli, vesi on turkoosia ja valkoista ja iskeytyy kallioiden yli, ryöppyää ja virtaa ja hetken aikaa kaikki on pelkkää sähisevää valkoista hulluutta. Liian kylmää uimiseen, mutta käsittämätöntä katseltavaa suomalaiselle, joka ei sellaisiin luonnonilmiöihin ole tottunut. Ja välillä voi vain istua ruohikkoisessa rinteessä ja katsella nousuvettä, joka on parempaa viihdettä kuin telkkari, uskokaa tai älkää.

Skotlannissa käytiin vaeltamassa siskon ja lankomiehen kanssa. Kolme päivää keskellä ei mitään. Hienoa luontoa ja maisemia, osa 2. Nähtiin villejä peuroja ja hylkeitä ja kiipeiltiin kukkuloilla. Leiriydyttiin joka yö eri paikkaan. Siellä ei ollut tarvetta tupakoida, eikä kirjoittaa, eikä suuremmin ajatellakaan. Pidin.