IRC-Galleria

Muistan kun nuorena tyttönä matkustin ensimmäistä kertaa lentokoneessa, muistaakseni Helsingistä Savonlinnaan. Lentoemäntä aloitti turvaohjeiden litanian...tultiin kohtaan missä neuvottiin happinaamarin käyttö hätätilanteessa. Lentoemäntä painotti, että jos matkustaa lapsen kanssa on ensin laitettava happimaski omílle kasvoille ja vasta sitten lapsen kasvoille. Olin aika ällikällä lyöty, kuulinko oikein. Eihan niin voi tehdä, lapsethan tulevat aina ensin. Mutta seuraavilla lennoillani sama toistui, enkä enää kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota.

Tämä juttu tuli mieleeni, kun sain ystävältäni tekstiviestin, jossa hän muistutti samasta asiasta. Muista happinaamari ensin omille kasvoille, sitten vasta lapsen. Nyt tämän jutun ymmärrän.

Hyvä muistutus siitä, että omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta on huolehdittava ihan itse. Sitä voi toiset avittaa ja siitä muistuttaa, mutta "iha ite" on työ tehtävä ja vastuu otettava.

Tänään on ollut taas niitä päiviä jolloin olen päättänyt elää omaakin elämääni, kantaa vastuuta omasta jaksamisestani ja onnellisuudestani. Hetkeksi on unohdettava ylivastuisuus kaikesta ja luotettava toisten pärjäämiseen ilman minua. En ole korvaamaton, vaikka veteen veilasissa jääkin kolo, kun työnnän siihen sormeni, heh heh ! kokeilepa on muuten oikein hyvä korvaamattomuustesti.

Olen miettinyt mikä tai mitkä ovat niitä minun happinaamareitani tällä reittilennolla.
Jos suunnitelmat toteutuvat odottaa minua ja miestä parin viikon päästä pieni loma. Sitä odotan ja sitä jaksaa kun on mitä odottaa, niinhän jo mainoskin lupaa. Yritän ulkoilla enemmän ja tehdä minulle tärkeitä asioita, kuten käsitöitä, askartelua ja sukututkimusta. Pyrin puhumaan läheisten ihmisten kanssa enemmän ja laajentaa keskustelun aiheita. Onneksi tähän onkin oiva mahdollisuus ensi viikonloppuna, kun tulee odotettu vieras. Jos sinulla on hyviä hapekkaita neuvoja, vinkkejä tai ehdotuksia, niin otan niitä mielelläni vastaan.

Toivonkin kaikille oikein happirikasta tiistaita ja eikun lentoon.

Kun suurin osa lapsista on joko ohittanut tai on juuri nyt murrosiässä, on tullut paljon mietittyä omaa nuoruutta, murroikää, suhdetta kavereihin ja vanhempiin. Olinko minä tuollainen kun tuo minun hankala lapseni ? Uhmasinko vanhempieni arvomaailmaa, valehtelinko, varastinko ja olinko lopen kyllastynyt kaikkeen mitä minun olisi pitänyt tai olisin saanut tehdä tai sanoa ?

Pitkän ajan pohdinnan ja läheisten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen olen päätynyt yhteen ratkaisevaan sanaan, LUOTTAMUS.
Olen minäkin hölmöillyt ja tehnyt kaikkea tyhmää, mutta en monestikaan samaa hölmöyttä montaa kertaa. Nyt ainakin tuntuu, että otin opikseni jos jossakin tössin. Muistan että olin aika nöyrä tyttö ja katuvainen jos vanhemmat saivat tietää tyhmyyksistäni. Ja niin muistan esikoisenkin olleen. Kyllä hänkin teki kaikenlaista, josta tässä ei voi kirjoittaa ja totuuden nimessä on sanottava, etten kaikkea tiedäkään (onneksi), mutta silti luottamus säilyi. Uskon, että molemminpuolinen.

Jos ihminen luottaa toiseen, voi avoimin mielin kohdata toisen ja sanoa tai muuten viestiä, että olen epäonnistunut, tehnyt tyhmiä tai loukannut sinua. Sanoja luottaa toiseen niin että uskaltaa sanoa totuuden ja uskaltaa ottaa vastaan kaiken sen mitä toinen sanoo tai tekee. Helppoa hölmöyksien myöntäminen ei ole, mutta minusta ainoa tapa jatkaa luottamuksen tiellä jatkossa.

Haluaisin luottaa ihmisiin, jopa sinisilmäisestikin. Varsinkin läheisiin ihmisiin. Kuinka paljon olisinkaan valmis antamaan anteeksi, jos joku sitä minulta vain pyytäisi. Mutta kun ei pyydä. En ole niin suuren luottamuksen arvoinen, että minulle voisi olla avoin ja kertoa mikä mättää ja miksi olen niin hankala ja teen töllöntöitä. Tällaisessa tilanteessa on vaikea olla kovin luottavainen toiseen. Epäluulo ja epävarmuus saavat loistavan kasvualustan ja luottamuksen rippeet haihtuvat pian savuna ilmaan.

Samalla on hyvä pohtia kuinka luottavainen sitä itse on muita kohtaan. Uskallanko sanoa mitä tunnen ja uskallanko kertoa omista epäonnistumisistani ja heikkouksistani pelkäämättä läheisten reaktiota. Kyllä olisi meikäläiselläkin vielä paljon opittavaa. On niin paljon helpompaa antaa kuin pyytää anteeksi.

Luottamuksellista viikkoa kaikille ! Olkaa läheistenne luottamuksen arvoisia.

Viikko alkaa olla lopuillaan. Kiireinen ja raskas viikko takana. Remontti on enää listoja vaille. Saa nähdä jääkö ne laittamatta. Ostettu ne on ja maaliakin on. Nyt on vain kyse siitä, saanko ne maalattua ja paikoilleen. Muuttoa on tehty ja paljon tavaroita saatu oikeille paikoille, mutta vielä on paljon tekemättäkin. Verhoja ja mattoja puuttuu, kaapit ja laatikot odottavat sisällön siirtoa.

Osa lapsista on nukkunut jo uusissa/vanhoissa huoneissaan. Paljon roskaa on päätynyt roskapussiin ja useita kadonneita tavaroita on löytynyt. On tehty samalla suursiivousta. Kodinhoitohuone oli täynnä puhdasta pyykkiä. Meni päivä sen järjestämisessä. Onneksi pidän silittämisestä ja mankeloinnista.

Yksi lapsista tulee ensi yönä Petroskoista luokkaretkeltä, toivottavasti yhtenä kappaleena ja muutenkin kunnossa. Toinen mukula on tädin luona, joten kotona on viikonloppuna vain neljä lasta.

Tänään kävimme kirppiskierroksella. Ensin omalle pöydälle viemässä lisäystä ja sitten muuten vaan kiertelemässä. Mukaan tarttui pari kirjaa, lamppuja, karvasen lapaset (vaaleanpunaiset) pojalle ja possun muotoinen vessapaperirullanpidike miehen possukokoelmaan.

Tänään oli "miesten" vuoro tehdä ruokaa ja saimme oikein hyvää mantelikalaa muussin kanssa. Jälkkäriksi söin Kouvolan lakuja joita rakas tätini oli minulle taas tuonut. Vitsi ne on hyviä ! vai mitä esikoinen ???

Henkisesti viikko on ollut yksi niitä kaikkein raskaimpia. Olemme joutuneet vaikeiden päätösten eteen. Valitettavasti en voi enempää kertoa, kun vaitiolovelvollisuus sitoo, mutta toivon todella että ensi viikko olisi parempi ja armollisempi meille kaikille.

Muistan jonkun joskus sanoneen ettei elämä kaadu isoihin huoliin vaan pieniin. Tämä tuli todistettua eilen illalla. Hekumoin omasta lukuajastani ja uusista kirjoista ja lehdistä, joita mies oli minulle kirjastosta tuonut. Ensin kuitenkin saunaan ja jotain napaan, ruokaa siis.

Miehen kanssa söimme saunan jälkeen iltapalaa. Otin pieniä pyöreitä näkkäreitä aika monta. Pidän näkkäristä. Purasin leivästä ja jokin kova leivän pala osui kitalakeen, ihan etuhampaiden takana olevaan nyppylään. On sillä joku hieno latinankielinen nimikin, mutta en nyt muista mikä, on tullut oltua liian kauan pois työelämästä nääs.

En heti huomannut seurauksia, mutta pian alkoi leipä maistua turhan tujakalta. Tuo parin millin haava alkoi vuotaa kun hanasta. Yritin monet keinot tyrehdyttää vuotoa, painoin suonta, huuhtelin suuta kylmällä vedellä, söin kaksi mehujäätelöä ja lopulta laitoin Munkin tippoja vanuun ja painoin sillä, mutta ei, vuoto vaan jatkui. Suussa yleensä kaikki haavat paranevat yllättävän nopeasti, mutta tuo ei vaan lakannut. Syljeskelin aikani verta ja päätin että jos pian ei vuoto lopu on lähtö päivystykseen.

Painoin kielen haavan päälle ja nukahdin, jäi lukemiset toiseen kertaan. Ja kun tätä nyt kirjoitan voidaan vetää se johtopäätös että olen yhä hengissä, enkä kuollut verenhukkaan yön aikana. Mutta kipeä tuo pahuksen nyppylä on ja sotki koko illan ohjelman, ei nyt ihan elämää kaatanut, mutta melkein.

Lueskelin viime viikolla maalausopasta ja päätin, että maalaan tulevaan uuteen huoneeseen koristemaalauksen. Päätin kokeilla maalausta telalla, jonka ympärille on kieputettu muovipussi. Eli ensin pohjaväriksi oikein vaaleaa vihreää ja laseeraus tummemmalla vihreällä. Tein oikein koelevyn ja siinä homma näytti toimivan ja tuloskin miellytti. Kiva kolmiulotteinen kuvio.
Joten ei kun maalaamaan. Ja pieleen meni ! Seinä oli niin sekainen ja kirjava että huh huh ! Jos sekaisuutta olisikin ollut koko seinässä niin mikä ettei, mutta kun osa oli liian tasaista, niin eihän se mennyt mitenkään kontrollin (minun pääni) läpi.
Ei kun kiireen vilkkaa rautakauppaan ja uutta maalia ostamaan. Sieltä juosten tytön vanhempainiltaan kuulemaan heidän luokan Petroskoinmatkasta, joka on tällä viikolla ja sieltä pian kotiin. Kello lähenteli jo puolta yhdeksää, mutta pakko oli vetää vielä maalausvehkeet niskaan ja hommiin. Mies tuli mukaan ja yhdessä teloimme ja sivelimme maalin seinään. Nyt näytti hyvältä. Pakko oli saada seinä valmiiksi, kun kirvesmies tulee huomenna asentamaan oven ja listat paikoilleen.
Onneksi huoneen tulevalla asukilla on lukion koeviikko, eli on vain kokeet ei muuta koulua. Huomenna hänellä ei ole koettakaan, joten unelmoin saavani siivousapua, niin saadaan alkaa suuri muutto. Tarkoitus on muuttaa kaksi lasta eri huoneisiin ja siirtää työhuone toiseen paikkaan.
Käytännössä tämä tarkoittaa valtavasti tavaroita, tietokoneita, kirjoja ja tyttöjen juttuja. Avataan yksi ummessa ollut ovi ja sovitellaan sohvia uusille paikoille. Eli kivaa loppuviikkoa vaan.
Hyvä puoli on se ettei ehdi ja jaksa liikaa miettiä elämän monimuotoisuutta. Se on tullut viime aikoina ehkä liiankin selvästi esiin.

Yöpöydällä on lopuillaan kirja "Lapsi ja stressi". Hyvä kirja ! Siinä on ollut paljon sellaista asiaa, jota olen omaltakin kohdaltani miettinyt ja päättänyt, että nyt muuttuu moni asia. No hetkeksihän ne muuttuu, mutta kun murkku on näsäviisastellut aikansa ja siihen päälle vielä vähätellyt, uhmaillut ja löysäillyt, niin muutos on taas tapahtunut, tällä kertaa vanhaan palaten. Mutta ainakin olen yrittänyt.

Kirjassa on lista stressipisteistä. Kärjessä taisi olla kuolema, siis ei oma vaan jonkin läheisen. Listan kärkipäästä löytyy sekä iloisia asioita, muuttoa, remonttia, häitä jne... sekä ikävämpiä juttuja, sairastumista, työpaikan vaihtoa ja rahahuolia.

Ihan huvikseni laskin omat stressipisteeni, sekä iloiset että ikävät. Pari remonttia (tälläkin hetkellä sähkömies touhuaa ullakolla), parit terveyteen liittyvät huolet, muutama keskeneräinen projekti ja huoli läheisistä. Meni 200 pisteen raja yli kirkkaasti. No ilmankos on tuntunut välillä siltä, että kovalevy on aika täynnä ja alkaa tilttailla kun pitäisi jotakin saada aikaiseksi.

Viikonlopun oli kaksi lasta kalastusleirillä, Hirvensalmella. Mukavaa oli ollut vaikka kalaa ei Puulasta ollut tullutkaan. Taitaa olla niin että Savonlinnan Urheilukalastajat saavat meidän perheestä pari uutta jäsentä. Mikäs siinä, kun seuran kalamajakin on vain parin kilsan päässä meidän huushollista ja toimintakin melko vireää.

Lukijoille tiedoksi, että minun jouluni on sitten pelastettu. Mökin pihasta löysin 1½ ämpärillistä haapasieniä ja karvalaukkuja ja ne on nyt suolassa. Joulu ilman sienisalaattia ei ole mikään joulu, joten nyt on yksi huoli vähemmän. Voi kun muutama muukin huoli ratkeaisi yhtä helposti, kun tämä suolasienihuoli. Saisi stressipisteet normaalille tasolle. Ehkä on vain luotettava siihen että luonto hoitaa kaiken ajallaan.

Tänään ne sitten alkoivat. Molemmat remontit. Kirvesmies Osmo aloittaa olohuoneen jakamisen, niin että parin viikon päästä meillä pitäisi olla olohuone ja ilmeisesti Sannimarin kamari, talon päässä. Kiva huone on tulossa, omalla sisäänkäynnillä. Voi poikaystävätkin hiippailla salaa kylään, eikä tarvitse kulkea koko talon läpi uteliaiden katseiden saattelemana. Kunhan nyt saisi aikaiseksi ne poikaystävät...

Toinen remontti onkin sitten huomattavasti hankalampi ja pidempi juttu. Olen nimittäin aloittanut ruokaremontin. Ja nyt ei ole kyse laihduttamisesta, vaan vatsan kuntoon saattamisesta. Olen kyllästynyt tähän ilmapallo-oloon. Olen tehnyt itse diagnoosin, että minulla on jonkinlainen suolivaiva/-tulehdus, joka vaatii nyt ruokaremonttia.
Ostin eilen pienen ja näppärän tehosekoittimen ja pyöräytin sillä juoman, joka on hyvä alku tälle remontille. Hyviä maitohappobakteereja sisältävää sokeritonta jugurttia, auringonkukan siemeniä, manteleita, pellavarouhetta, mustikoita ja makeutusjauhetta. Aika hyvä !

Nyt yritän noudattaa säännöllisyyttä syömisissäni. Kunnon aterioita säännöllisesti, tarpeeksi kuituja ja hedelmiä. Katsotaan viikon päästä onko mikään muuttunut. Jotenkin minusta vaan tuntuu, että tämä remontti saattaa venyä...mutta kesken en jätä, sen olen päättänyt.

Olimme taas tänään uimahallissa. Siellä näkee ja kuulee kaikenlaista, kuten aiemmista kirjoituksista olette voineet havaita.

Käymme uimassa aina samaan aikaan, maanantai-iltaisin. Aikataulu on mitoitettu sen mukaan että yksi mukuloistamme pääsee kuorosta klo: 20.00 ja me olemme silloin hallista pois häntä hakemassa. Meidän jälkeemme halliin tulee uimaseuran pikkuväkeä harjoituksiin, pieniä ripakinttuja uimalakeissaan ja -laseissaan.

Osalla on äiti ja/tai isä mukana. Tänään altaan reunalla istui nuori äiti, viimeisillään raskaana. Syy miksi häneen kiinnitin huomioni oli hänen pukeutumisensa. Farkkuhaalarit ja Marimekon pallopaita, molemmat pinkeenä ison vatsan peittona. Reilun vuoden ikäinen tyttö polski altaassa isänsä kanssa ja äiti kannusti.
Tuli mieleeni muisto vuosien takaa, kun katselin naista.

"Olin juuri päässyt lukioon ja olin jostakin syystä päätynyt terveyskeskuksen odotusaulaan istumaan pästäkseni lääkärin vastaanotolle. Vastapäätä istahti nuori nainen farkkuhaalareissaan ja Marimekon pallopaidassa, vatsa mukavasti pyöreänä. Nainen oli todella kaunis. Hän hehkui, niin kuin toiset hehkuvat raskaana ollessaan. Ajattelin silloin mielessäni, että jos joskus olen raskaana, ostan itselleni farkkuhaalarit ja pallopaidan ja haluan näyttää yhtä kauniilta ja hehkeältä, kuin tuo nainen. "

No en koskaan tullut raskaaksi, mutta haalarit ja pallopaidan silti itselleni hankin. Tunsin niissä oloni aina hyväksi.

Kun nyt näin tuon nuoren naisen, ei mieleeni enää tullut haikeus siitä, että en saanut koskaan hehkua raskaudesta, vaan pikemminkin helpotus ettei enää ole sen aika. Olin kuitenkin hyvin onnellinen tuon naisen puolesta, vaikken häntä tuntenutkaan.
Voisiko olla niin että joku toinenkin on nähnyt kauniina raskaan naisen farkkuhaalareissa ja Maripaidassa. Sukupolvelta toiselle, jotkut asiat säilyvät.

Olen tämän kesän ja syksyn aikana tutustunut työn merkeissä hyvin mielenkiintoiseen naiseen. On ollut ilo huomata miten upeasti hän on hoitanut työnsä, juuri niin kuin oppikirjoissa opetetaan. Hän tekee työtään ihmisten parissa, vierellä kulkien ja heitä auttaen. Hänellä on kirkkaana mielessä jokaisen ihmisen paras, asiakaslähtöisyys. Myönteinen ja kannustava työote. Miten mukavalta on tuntunut työskennellä hänen kanssaan. Minua on kuultu ja mielipiteilläni on ollut arvoa. Minua on katsottu myönteisesti silmiin ja toiveisiini on pyritty vastaamaan.

Nyt on yhteinen työtaipaleemme loppunut. Tämä hyvin koulutettu ja pidetty nainen ei enää jaksanut työyhteisöään, joka voi todella huonosti ja joka teki naisen eettisesti oikean työskentelyn lähes mahdottomaksi. Ymmärrän naista, ei kukaan jaksa loputtomiin vähättelyä, mollaamista ja huonoa käytöstä. Valtaa väärin käyttävä esimies on myrkyttänyt koko työyhteisön niin, ettei kukaan uskalla nousta vallitsevia toimintatapoja vastaan. Tämä nainen uskalsi, mutta lopulta uupui. Hän on hyvin koulutettu, jopa esimiehiään koulutetumpi ja kokeneempi. Siis suuri uhka esimiehille ja mikä pahinta hän uskalsi olla asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen ihminen, isolla iillä, sitä ei esimiehet kestäneet.

Olen paljon miettinyt tämän tapauksen myötä niitä lukuisia työyhteisöjä joissa voidaan huonosti ja samalla heitetään energiaa ja mahdollisuuksia hukkaan. Työ ja sen tulokset eivät etene, asiakkaat kärsivät ja työntekijät voivat huonosti, pahimmillaan sairastuvat ja menettävät itsekunnioituksensa ja ihmisarvonsa. Ei aina voi syyttää esimiehiä, mutta valitettavan usein heikko johtaminen ja vallantavoittelu saa aikaan huonoja asioita.

Onneksi tämä kertomukseni nainen sai uuden työpaikan, jossa aloittaa ensi viikolla. Häneltä on suuri kivi vierinyt harteilta ja hän saa uudella innolla paneutua uusiin haasteisiin, työhön ja väitöskirjan tekoon. Toivotin hänelle haikeana kaikkea hyvää tulevaan ja kiitin sydämestäni hyvästä yhteistyöstä. Onneksi vielä löytyy ihmisiä, joille työ ihmisten parissa on kutsumusta, eikä vain kylmiä päätöksiä.

Oletko ollut rakastunut koskaan mihinkään paikkaan tai taloon ? Minä olen. On se kummallista miten sitä voi kiintyä johonkin paikkaan, maahan tai maisemaan, taloon , kasaan lautoja.
Tämä tunne tuli mieleeni kun luin erään ystäväni blogia, jossa hän kirjoitti tunnelmistaan, kun oli juuri myynyt talonsa, pihansa. Hän kertoi miltä hänestä tuntui käydä vielä kerran hyvästelemässä kaikki. Hieno kirjoitus, tuli itku.

Minulle tärkein talo ja piha on mummolani Kuusankoskella. Siellä olen viettänyt lapsuuteni onnellisimmat hetket. Kokenut kaikki ne lämpimät kesä-, joulu- ja pääsiäisjutut, jotka jäivät pienen lapsen mieleen. Siellä on keittiön ikkunan alla se mansikkapaikka, josta aina löytyi mansikoita, siellä on juuri se oikea pihasauna, karviaispensas ja Valkea kuulas. Siellä on Aapinen jonka kukko muni pieniä kolikoita. Siellä oli omat mummolan lelut, joita ei saanut kotiin. Mutta ennen kaikkea siellä oli turvallisia aikuisia, jotka huolehtivat että arki sujuu.

Sen talon vintillä on yhä leikkipaikkani ja samat tuoksut. Lattiat narisee juuri samoissa kohdissa ja ovea pitää vetää napakasti jotta se menee kiinni. Minun mummolani on yhä suvun hallussa, onneksi voin aina välillä käydä siellä tankkaamassa lapsuuttani.

Minulle toinen tärkeä talo ja paikka on tämä Käärmelahti. Täällä on touhuttu perheenä kaikenlaista. Uskon että varsinkin lapsille, tämä on juuri se lapsuudenkoti, josta jää niitä muistoja mitä vanhempana muistella.

Olen rakastunut myös puutarhoihin. Kun muutimme tänne Savoon 8 vuotta sitten jäin kaipaamaan edellisen talon pihaa, Vihdissä. Näin siitä unia ja mietin varsinkin keväisin, mitähän maasta nousee ja mihin. Muistan vieläkin aika tarkasti mitä kasveja on missäkin.
Olemme miehen kanssa rakentaneet ja jotenkin kai suunnitelleetkin kaksi puutarhaa ja ne ovat minulle tärkeitä. Ja luulen, että juuri siksi, sillä ne ovat olleet meidän yhteinen juttumme. Yhteinen harrastus on ollut tärkeä asia ainakin meidän parisuhteellemme.

Missä on sinun mansikkapaikkasi, tärkeä ja muistoja herättävä ?