IRC-Galleria

Kun vuosi alkaa tarpeeksi surkeasti niin on hyvä ennuste. Tästä ei voi päästä kuin eteen- ja ylöspäin.

Yöllä jo rassasi rakettien räiske. Siis naapurin rakettien. Itse kun oli päätetty olla ostamatta ja lapset saivat ihailla vain naapurin paukuttelua. Kateellisina. Ja kuinka minun sydäntä puristikaan kun he kehuivat, että oli sitten komeita paukkuja kaikilla naapureilla. Ei enää paljon painanut rahan turha tuhlaus taivaan tuuliin eikä pienen ihmisen teot ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi...

Jouluna yritin paikata kuvittelemaani lahjavajetta ja koin siinä epäonnistuneeni. Nyt päätin paaduttaa sydämeni paukkujenostovietille kun luulin lasten sitä tahtovan. Ja taas koin epäonnistuneeni. Voi tätä heikon itsetunnon määrää.

Eikä tässä vielä kaikki. Rakkaan Vaimon pakki sekosi (onneksi vaan pakki) ja sänky kutsui. Ei ollut kyse moniin uuden vuoden yönä iskevästä yllättävästä pahoinvointikohtauksesta vaan sopmattomasta ruuoasta. Siinä sitten RV vuoden vaihtuessa makasi sängyssä valkoisena ämpäri lattialla ja yritti suggestoida itseään oksentamattomaksi. Siinä jopa jotenkin onnistuen.

Jotenkin apeissa tunnelmissa saatiin kuohuvat lasten kanssa nautittua ja tinat valettua. Mutta valjuissa tunnelmissa. Osa kaipail myös isoäitiä, joka nyt ensimmäistä kertaa lasten nykyisessä elämässä ei ollut paikalla tulkitsemassa tinoja. Hän kun oli joulun juhlinnan jäljiltä liian väsyneessä kunnossa tullakseen myös uutena vuotena kotiin. Terveyskeskuksen happiviiksien letkut kun ei yltä tänne saakka.

Kurjuuden kruunu oli kuitenkin vasta laskeutumassa päätämme ahdistamaan. Tietosuojalainsäädännön vuoksi ja lastamme suojellaksemme en kirjoita yksityiskohdista, mutta vanhimman pojan sukulaisvierailu ei päättynyt mitenkään miellyttävissä tunnelmissa. Poika joutui kokemaan vihaa jota en haluaisi kenenkään lapsistamme kohtaavan. Ikävä episodi joka latisti niin pojan kuin meidän muidenkin mielet.

Että tästä se on ponnistettava.

Kuin suosta hyppäisi.