IRC-Galleria

Ei oo ihme, etten jaksa ajatella
Asioita.
Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa, jok' ei kuuluis sinne ollenkaan.

Tänä yönä mun kroppa valittaa
Jokaista kokemaansa kolhua.
Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan.

Ei vuodet kulu, ne kuluttaa.
Puree palan, sitä mutustaa.
Se, minkä koetat jättää taa,
Muistaa muistuttaa.

Outoo, että kavahdan nyt
Joitain tekemiäni tekoja.
Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta.

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä,
Unohtaisin mieluiten.
Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen.

Osoita taas elämän tarkoitus,
Oon ehtinyt jo unohtaa sen.
Opeta taas elämän tarkoitus.

Niinpä. Näin opettaa Kolmas nainen. Kappale soi ihan oikeasti päässäni viime yönä. Joten oli pakko kaivaa sanat ja kirjata ne tähän. Ne kun kuvastavat viimeaikaista oloa valitettavan hyvin.

Jos luettelisin kaikki kokemani kolhut viimeiseltä kuukaudelta ei kukaan uskoisi listaa todeksi. Vain minä ja Rakkaani tiedämme, että se on tosi. Kolmatta ihmistä ei ole jakamaan tuota tietoa, sillä yhdellekään ystävälle, sukulaiselle saatika tutulle ei kumpikaan ole uskaltanut kertoa koko kolhujen galleriaa.

Sielu on hakattu siniseksi kuin täryjyrän alle jäänyt mustikkaämpäri. Liiskana, sinisenä massana maassa. Niin on sielu. Jos sitä nyt onkaan. Epäilen suuresti.

Jokainen voi tajuta, tai ainakin kuvitella, miltä tuntuu lapsensa vaikkapa Jokelassa menettäneestä vanhemmasta. Tai Jokelan ampujan vanhemmista. Mutta miksi on niin saatanan vaikea ymmärtää, että sijoitettua lastakin voi rakastaa kuin "omaansa". Jos nyt joku omistuksenhaluinen yleensä haluaa omistaa toisen ihmisen.

Kuinka sitä voikaan saada idioottimasia kommentteja. Varmaankin lohdutukseksi tarkoitetuja mutta enemmänkin loukkaavia. Tuliskohan kellekään mennä sanomaan samanlaisia kommentteja kuolleen lapsen isälle.

Toivottavasti ei.

Eläimistä luopuminen on surullista. Etenkin tapaturmaisesti tai muuten aivan liian nuorena poistuvista eläimistä. Kuten nyt Hanna Hanhesta.

Vaikka tiesinkin, että Hanna on lähiviikkoina lähdössä uuteen perheeseen, niin se olisi ollut aivan eri juttu. Hanna olisi saanut jatkaa ihmisten utealiasta tarkkailua, talon tehokasta vahtimista ja kovaäänistä keskustelua ihmisten kanssa uudessa ympäristössä. Mutta olisi saanut kuitenkin elää vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin.

Mutta sitten jostain saatanan mädän ulkorakennuksen raosta hyökkää minkki tai supi ja raatelee meidän vitivalkoisen hanhemme veren punaiseksi. Ja taas minä joudun hautausurakoitsijaksi. Onhan niitä hautoja kaivettu kaneille, ankoille ja kanoille mutta aina se tuntuu yhtä pahalta. Ja nyt ehkä vielä pahemmalta sillä Hanna oli niin ylväs eläin ettei sen olisi pitänyt vielä siirtyä Nangijalaan. Hannan lähtö on hieman eri asia kuin sairaan kanin tai pitkään reumasta kärsineen ankan.

Käärmelahden eläinten hautausmaalla on jo melkoinen määrä hautoja. Nopeasti laskin, että kymmenkunta eläintä on haudattu pihalammen ympärille. Kuka heistä kasvaa mitäkin kukkaa tai pensasta, sillä nyttemmin olen hautauksen yhteydessä istuttanut jokaiselle haudalle jonkin kasvin. Viimeisen viikon aikana olen haudannut ankan ja nyt Hanna Hanhen. Molemmat saivat kasvikseen ritarinkannuksen. Katsotaan sitten ensi kesänä, millaisen voiman ne saavat kasvuunsa.

Pyhäinpäivän illan kynttilä sai näin ihan uuden ulottuvuuden. En aluksi meinannut sitä edes viedä kun ajattelin pysyä tyynenä. Mutta olihan se sitten loistavan juhlaruokailun jälkeen salaa käytävä tuoreimmalle haudalle sytyttämässä.

Kyynelillä eilinen päivä alkoi ja kyyneliin se melkein loppuikin.

Hector soi, aamu on rauhallinen, ajatus kulkee verkkaasti kuin harvesteri suossa. Mutta kulkee kuitenkin, tasaisesti ja varmasti kohti kovaa maata.

Olishan se hienoo...

"Kun tää on vain tällaista, täydellisen vajavaista, samanlaista aina kuitenkin..."

Miksi pitäisi haikailla menneitä, miksi pitäisi miettiä mitä teen sitten kun...

Inhoan silloin kun ja sitten kun elämää. Haluan elää tässä ja nyt. Täysillä saatana. Meinaan on tää sen verran ainutkertaista, ainakin minun uskoni valossa. Kerran kun täältä lähdetään ei ole paluuta. Joten pitää olla valmis lähtemään niin että ei harmita mitä kaikkea jäi tekemättä.

On kaunis pakkasaamu, aurinko nousi punaisena punaten samalla puoli taivasta. Hiekka ja nurmikko rahisee muutaman asteen pakkasen puraisemana. Nuutuneet miekkaliljat muistuttavat, että haluavat tänään suojaan kellariin. Ja valkosipulit vastaavasti keittiöstä maahan.
Jälkimmäinen onnistuu vielä tänään ilman rautakankea. Ja kasvoivat ne sinäkin kesänä jota edeltävänä syksynä se upotettiin maahan rautakangen avulla.

Hector on jo vajonnut hysteriaan.

"Tää eihän jatkua voi näin, tää eihän jatkua voi näin, tää eihän jatkua voi näin..."

No ei voi ei. Muutaman ajan ovat taistelut ja murheet myrkyttäneet mieltä.

"Ne iskee mihin vaan, ne iskee mihin vaan, ne iskee mihin vaan..."

Niinhän ne ovat tehneet mutta nyt se on ohi. Tai iskekööt vaan mutta minä en enää ota iskuja vastaan ilman suojausta. Tylsyttäkööt kirveensä kilpeeni, purkakoot pahan olonsa pansaariini. Mutta jos he haluavat raottaa kuortani, olen siihen valmis.

"On meillä yksi elämä, on meillä yksi elämä, on meillä yksi elämä..."

Tuppaa joskus itseltäkin unohtumaan että meillä todellakin on vain yksi elämä. Ei siis mitään iänkaikkista elämää. Yksi rupeama, mitaltaan kovin epävarma. Minulla ainakin 51,10 vuotta. Mutta toivottavasti vielä huomattavastt pidempi. Tuohon mittaan kun voi vaikuttaa itsekin. Enkä nyt puhu pelkästä fyysisestä kunnosta. Vaan enempi henkisestä.

Annoin pari viikkoa sitten erään paikallisen urheiluseuran tulevaan lehteen tervehdyksen. Maksoin hieman ylimääräistä jotta sain mukaan oman sloganin. "Ei terve ruumis liikuntaa kaipaa ja sairas ei kestä". Saas nähdä painavatko sen myös lehteen. Mokomankin rienaavan säkeen.

Ja nyt Hector on jo kertomassa Nuorallatanssijan elämästä... ja kuolemasta. Yksi ehdottomasti parhaimmista Hectorin sanoituksista. Olen jo sianlihalla, ennen kuin kappale on lopussa joudun pyyhkäisemään yhden jo toisenkin pisaran silmänurmasta.

Meillä jokaisella on elämässämme oma Nuorallatanssijamme. Ei ihminen vaan jokin muu. Joillakin toki ihminenkin.

"En mitään kauniimpaa mä tiennyt, niin todeks tunsin kaiken sen.
Että voi kaikki lait muutaa ja kaikki rajat rikkoa.
Ettei oo mikään maailmassa mahdotonta oppia."

Paras kuitenkin lopettaa kirjoittaminen ennekuin päästään Juodaan viinaa tai Lähes onnellinen mies osiohin. Tulee liikaa elämänviisauksia. Lainattuja sellaisia.

Paras elää omaa elämää.

Muita rakastaen ja kunnioittaen.

Mutta oman oikeutensa ja tilansa vaatien.

Ei sattuis kellään olemaan ylimääräistä murkun käyttöohjetta? Oma kun on hukassa tai oikeastaan heitetty roskiin jo aikoja sitten. Kun luulin, että kyllähän minä nämä hommat osaan. Ja eihän suomalainen mies käyttöohjeeseen muutenkaan vilkaise ennenkuin hommat on kunnolla solmussa.

Tai jos kellään ei ole tuollaista käyttöohjetta niin omakohtaisista kokemuksistakin olisi apua. Niin murkkujen vanhemmilta kuin murkuilta itseltäänkin.

Oikeastaan tämä jälkimmäinen osasto olisi kiinnostavin. Olisi helpottavaa lukea a) nykyisiltä murkuilta, b) entisiltä murkuilta ja c) murkkujen vanhemmilta omia kokemuksia.

Mitä kaikkea tolloa on tapahtunut, missä vaiheessa aikuisen pinna hehkui, hiiltyi, paloi tai savusi. Saatika roihahti.

Parhaat tositarinat palkitaan ruhtinaallisesti poleteilla.

P.S.
Erikoinen ei saa osallistua. Säilyköön lapsenuskoni häneen ikuisesti.

Niin se vain on.

Rakas Vaimo on sairastanut mennäviikon selkäänsä. Toissa pyhänä se illalla hieman kimoili, maananatin uinnit meni hieman jäykästi, loppuviikkoa kohden selkä paheni ja viikonvaihteen hän on ollut lähse kokonaan vuoteen oma.

Merkit viittaavat pahasti muutaman vuoden takaiseen välilevyn pullistumaan mutta toki tässä vielä nyt toivotaan jotain pienempää hermopinnettä tai vastaavaa. Sillä jos kyseessä on välilevyn pullistuma, eivät lähiviikot todellakaan ole helppoja RV:lle. Joten toivotaan parasta, sitä klassista Noidan Nuolta.

Lapsien syyslomalle olit toki onneksi suunniteltu myös kodin ulkopuolista ohjelmaa. Yksi iso lähti eilen sukulaiskylään, toinen kolli tänä aamupäivänä ystäväperheen luokse Mäntyharjulle ja pienin uros seurakunnan leirille. Jonne myös nuorin neito suunnistaa kolmeksi päiväksi. Eli kotiin jää vain kaksi keskimmäistä tyttöä.

Alunperin tämä sijoitustoiminta oli suunniteltu RV:n ja minun lomareisua varten. Joka nyt siis peruuntuu näiden selkävaivojen vuoksi. Tilanne söi niin RV:n kuin minunkin hermoja, mutta eilen päätimme ottaa asian sellaisena kuin se eteen annetaan. Kaikkine epäoikeudenmukaisuuksineen. Nyt otetaan kotielämästä irsi se mikä saadaan. Maatan sängyssä, luetaan hyviä kirjoja, katsellaan hyviä videoita, syödään hyvin ja vaarallisesti.

Kahden keskimmäisen neitokaisen kanssa ei ole oikein ehditty aikaa viettämäänkään viime kukausina. Kriisistä toiseen laukkaaminen on johtanut siihen, että he ovat jäänet vähemmälle. Nytkin heidän piti taas kerran jäädän kartanon hoitajiksi.

Mutta RV:n selkä asetti tilanteen uuteen jamaan.

Yrittäkäämme nyt kolmisin tehdän hänen sarastamisestan mahdollisimman vähän vittumaista.

Helppoahan meilla kuitenkin on, terveillä ihmisillä.

Kolmisen viikkoa sitten oli kriisi yhden Lapsen kanssa. Rakkaan Vaimon ja minun mielen valtasi epäluulo; oliko Lapsen käyttäytyminen sellaista, että voimme edelleen turvallisesti taata hänen, kaikkien muiden Lasten, eläintemme ja itsemme elämän? Kyse oli uudelleen esiin nousseista ongelmista, vaarallisesta häiriökäyttäytymisestä jonka selitykseksi löytyi vain "kun oli niin tylsää"

Kävimme keskusteluja Lapsen kanssa, neuvottelimme Lapsen sosiaalityöntekijöiden kanssa, haimme apua ammatti-ihmisiltä, purimme sydäntämme toisillemme ja mietimme, millaiset edellytykset tilanteesta on selvitä.

Kaiken tämän tuloksena selvisimme tilanteesta nippanappa. Teimme Lapsen kanssa sopimuksen, että yritämme yhdessä oikein kovin. Löimme kättä päälle (ei siis Lapsen päälle vaan sopimuksen merkiksi) siitä, että jokainen meistä yrittää parhaansa jotta tästä tilanteesta selvittäisiin.

No ei tämä herkkua ole olut, mutta eilen tuli vettä Lapsen luokanvalvojalta niskaan oikein kunnolla. Tai olisipa edes ollut vettä, kyllä se oli pelkkää paskaa. Jota niskaan kaatui. Saavilinen.

Lapsen syntilista oli melko pitkä: kokeita joita ei ollut uskallettu näyttää ja jotka oli jäänyt sen vuoksi opettajalle palauttamatta jo useaan kertaan, näyttämättä jääneitä muistutuslappuja päiväyksillä 16.10. 17.10 ja 18.10..., palauttamattomia poissaolovihkomerkintöjä, piittaamattomuutta opettajien ohjeista, ylimielisyyttä, liikkumista koulun pahimmassa ysiluokkalaisten roskasakissa, tupakanpolttoa, oppilaiden pahoinpitelyä isompien innostamana...

No kesksuteluhetkihän siitä syntyi sohvalle. Jossa Lapsi ei millään tapaa ottanut vastuuta teoistaan, ei ottanut minkäänlaista katsekontaktia, valitteli vain elämn tylsyyttä tai kun sanoin, että ei tylsyys oikeuta tekemään tuollaista, niin Lapsi vastasi mahdollisimman vittumaisella äänellä: "no sitten mä tein noi siksi kun mun elämä on kotona niin mukavaa ja ihanaa..."

Kyllä siinä taas kysyttiin itsehillintää oikein kunnolla. Onneksi sitä jostain ihmeen sopukoista vielä löytyi. Pystyin keskustelemaan huutamatta, jopa vihastumatta.

Mutta totaaliselle petetyksi tulemisen tunteelle en mahtanut mitään.

Olisiko kuitenkin Lapsen keskustelun jälkeisestä käyttäytymisestä luettavissa jonkinasteista katumusta? Kuinka hän esittelikään uuden kamerapuhelimensa ominaisuksia, kuinka kiltisti ja mukisematta hän kaivoi kaikki kahdeksan allekirjoittamatonta kouluasiakirjaa minulle luettavaksi ja allekirjoitettavaksi, kuinka hän suhtautui lomareisuunsa tutun perheen luokse huomatavasti aikaisempaa rakentavammin, kuinka hän kyselikään mahdollisuuksista tuunata keulimispyörää, miten hän pohdiskeli mahdollisuutta hankkia peltomopoa Käärmelahteen...

Olisiko sittenkin jokin pieni osanen liikahtanut Lapsen mielessä?

Näin ainakin minä uskon.

Jos en uskoisi, en jaksaisi.

Kun aloittelimme perhekotielämää liki kymmenen vuotta sitten, jaoimme töitä ehkä osin vahingossa, osin tarkoituksella niin, että minulle jäi aikaa kodin ulkopuolisten töiden tekemiseen. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, mutta harvoin olen antanut 100 prosenttia panoksestani tämän perheen pyörittämiseen.

Nyt koittaisi tuon panostuksen aika. Puhuimme aikoinaan, että kun lapset tulevat murrosikään, kasvaa minun vastuuni kasvatustyössä merkittävästi. Minä kun olen hankkinut kokemusta murrosikäisistä katutyössä, nuorisokahvilassa, nuorisotalolla, sovittelussa, tukihenkilönä, ehdonalaisvalvojana ynnä muissa vastaavissa rooleissa. Minun pitäisi olla siis heidän kasvattamisessaan jonkinlainen asiantuntija.

Omasta mielestäni joskus jopa guru. Niin luulin silloin kun ei tarvinnut huolehtia omista murkuista 24/7. Nyt tuntuu, että asiantuntemus on vähintäänkin ruostunut vuosien saatossa.

Olisi aika rapsuttaa ruosteet pois ja tarttua tosi toimin sorviin. Meillä kun tuntuu juuri nyt tuota murrosikää pukkaavan pintaan. Osalla ennenaikaisesti, osalla ajallaan, osalla jälkijättöisesti. Kun lasten iät ovat 10, 13, 14, 15, 15, 16 ja 24, niin kyllähän tuohon puberteettia mahtuu ihan kivasti. Ja ikähaitarin ääripäissä muuta elämän tuskaa. Ja kun osalla vielä on oikea ja väärä kadoksissa oikein kunnolla, osa katsoo karsaalla silmällä kaikenlaista vastuunkantoa ja sitoutumista, osa ihannoi yli kaiken röyhtäily- ja pieruhuumoria, osalla pukkaa pintaan lapsuusajan traumaattisia kokemuksia ja kaiken huipuksi me aikuiset ollaan loppuunajettuja kuin vuoden 1982 Lada niin johan tästä sopan keität.

Jota nyt pitäisi yrittää ryhtyä lusikoimaan.

Joten ei kun kauha käteen, mössö lautaselle ja hommiin.

Kiitos viestistä. Jossa epäilut, että Käärmelahdesta on jutut loppu. Kun ei ole pariin viikkoon ollut yhtään uutta päiväkirja merkintää.

No ihan niin huonosti asiat eivät ole. Ei vaan ole oikein ollut aikaa ja voimia kirjoitella. Eikä läheskään kaikki viimeisten viikkojen tapahtumista ole olleet sellaisia, että niistä olisi halunnut saatika saannut kirjoittaa. Jonkinlainen intimiteettisuoja sitä sentään on meidän perheellläkin.

Remontti eteni vauhdilla kun oli vieraat tekijät. Tai siis ulkopuoliset, eiväthän nuo vieraita olleet. Tuttuja miehiä. Aikaansaavia ja mukavia työntekijöitä.

Nyt on koko huusholli sekaisin. Tavarat liikkuu pikku hiljaa vähintään kuuden huoneen välillä kun ihmiset yrittävät löytää omansa. Osa on jo löytänytkin. Minulla on melko paljon hukassa. Todennäköisesti melkoisen tärkeääkin.

Tämän remonttihelvetin keskellä siitten lapsetkin, etenkin nämä urospuoliset, ovat tehneet melkoisesti työtä minun taivasosuuteni tienaamiseksi. Niinhän sitä sanotaan, että kun on kokenut maanpäälisen helvetin niin taivasosuus on tienattuna. Minä luulisin olevani tässä suhteessa jo melko vahvoilla. Vaan väliäkö hällä. Taivas tai helvetti, ei se tätä maanpäällistä elämää kummempaa voi olla.

Mutta eteenpäin mennään kuin etana apilikossa. Hitaasti mutta varmasti. Limaista vanaa jälkeen jättäen vatsanahkaa rypistelemällä.

On ollut paskat päivät, kaikenlaista moskaa on satanut niskaan oikein kunnolla. Ei ulkopuolelta vaan ihan omasta perheestä. Osalla lapsista on todella vaikeaa eikä tämä nyt liity millään tapaa tuohon edelliseen päiväkirjaan ja paskan haistatteluun. Nyt on ollut kyse ihan eri lasten ongelmista. Ja eri kokoluokankin.

Välillä usko kaiken järjestymiseen kärsii pieniä kolauksia. Tulee hetkiä, jolloin ihan aikuisten oikeesti miettii, että mistä otan vielä sen yhden voimajyvän jolla jaksan taas tämän karikon ylitse. Vielä se on aina jostain löytynyt, toivottavasti jatkossakin.

Voimajyvien on vaan oltava melko suuria kun kyse ei ole pelkästään oman itsensä kannattamisesta karikon kuohuissa vaan mukana on kannettava muutamaa lastakin.

Eilen illalla tuli ladattua jaksamista pankkiin ihan mukavasti. Loistava illallinen ja hauska seura tekevät ihmeitä. Nautimme uunilohesta ja Mateuksesta. Jopa kaksi rippikoulun kännytä tyttöä pääsivät Mateuksen makuun. Ja siitähän seurasi riemua pitkäksi illaksi.

Ruokailun jälkeen siirryimme neljään henkeen katsomaan illan elokuvaa. Koskettavaa tarinaa maailmansodan Kreikasta. Enkä mahda mitään, että etenkin elokuvan loppupuolella päässäni soi Hector. On mandoliinimiehen matka tää niin täynnä elämää...

Eilinen ilta oli hyvä henkinen tankkaus.

Toivottavasti jonain päivänä, mahdollisimman pian, pääsen tankkaamaan myös niltä lapsilta joita itse koen nyt tankkaavani.

Elämän kun pitää olla vuorovaikutusta.

Mutta jotta voi saada on jaksettava itse antaa.

Kyllä se sieltä tulee takaisin.

Oikein korkojen kanssa.

Aikanaan.

Neljä lasta on ehtinyt seilata murrosiän lävitse nuoruuteen eikä yksikään ole haistatellut paskaa saatika vittua. Mutta eilen se tuli.

Viides murrosikään ehtinyt nuorukainen hermostui ihan aiheesta. Eli kysymykset osuivat ja upposivat joten pinna paloi. Meinaan neidolla. Ja tuolloin nuo historialliset sanat lausuttiin: Haista paska.

Eihän siinä auttanut muu kuin perheen traditio. Tippa Fairyä hammasharjaan ja pesulle. Eipä tuota konstia ole tarvinnut muutamaan vuoteen käyttääkään. Mitä nyt aikoinaan pikkulasten suita on mäntysuovalla tai fairyllä huuhdeltu.

Kyllähän sitä kuulee pahempia tarinoita lasten käyttäytymisestä, haistatteluista ja huitomisista. Mutta pitääkö sellaista sietää? Onko murrosikä oikeutus huonoon käytökseen läheisiään kohtaan? Ei minusta.

Ihmisen on hillittävä käyttäytymistään vaikka kuinka mättää. Ei voi sanoa kaikkea mitä ajattelee, ei voi päästää vihaansa valloilleen aivan miten sattuu. Ei voi loukata toista vaikka kuinka vituttaa.

En minäkään siihen aina pysty, sanon monasti jotain rumaa, inhottavaa, loukkaavaa ja satuttavaa. Mutta voinko silti toivoa lapsiltani parempaa? Mielestäni voin, niin minä pyydän heiltä koulunkäynnin, tupakanpolton, viinanjuonnin, tappeluiden, ilkeyksien, rehellisyyden ja toisten ihmisten kunnioittamisen suhteenkin.

Näin teen siksi että heidän elämänsä olisi helpompaa. Vähemmän rehtorin huoneessa seisomista, vähemmän jälki-istuntoja, vähemmän selkäsaunoja, vähemmän turpiinsaanteja. Kaikkea tuota vähemmän kuin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa on tullut koettua.

Vaadinko kohtuuttomia.

Valtasosan tämän gallerian osallistujien mielestä varmaankin vaadin.

Mutta minulla on sille perusteeni.