IRC-Galleria

Minulla se on sitten lahjaton Vaimo. Ainakin tänä jouluna. Ei siis muuten. Mutta jouluna.

Kuten viimeöisestä Ihanan Rakkaan Vaimon päiväkirjasta voitte lukea, on hän ostanut joululahjarahoilla kaikenlaista hyödyllistä Kirkon Ulkomaanavun kautta kehitysmaihin. Perusteet ymmärän, ratkaisun hyväksyn ja maailma paranee vain ihmisten pienillä teoilla. Ei siinä paljon EU:n julkilausumat auta, mutta jos jokainen tekisi yhden yhtä suuren hyvän työn kuin IRV niin maailma olisi taas paljon parempi paikka.

Mutta yksi ymmärtämätön epäkohta IRV:n ratkaisuun liittyy. Se on joululahjojen vastavuoroisuusperiaatteen alleviivaaminen. En ole milloinkaan ajatellut, että joulukortti pitää lähettää sille ja tolle koska hekin lähettävät meille. Tai että joulumuistaminen pitää viedä sinne ja tuonne koska hekin saattavat muistaa meitä. Saatika, että lahjojan on annettava hänelle ja heille, koska hekin saattavat antaa minulle joululahjan.

En myöskään ole aikaisempina jouluina antanut IRV:lle lahjoja, koska hänkin antaa minulle lahjoja. Vaan antamisen ilosta, saamisen näkemisen riemusta. Joka ilo minun joudustani 2006 on nyt viety. Lasten lahjojen antaminen ja lahjojen avaamisen seuraaminen ei ole sama asia kuin oman Rakkaan lahjojen miettiminen ja saamisen ilon seuraaminen.

Jotain läpikäymistä tässä vielä minulle on. Muuten en pysty seuraamaan lastenkaan lahjojen avaamista. Enkä nauttimaan siitä ilosta, minkä joku lahja heille mahdollisesti aiheuttaa.Mutta onhan tässä vielä hieman yli kolme viikkoa aikaa.

Selvittää tämäkin möykky päässäni.

Olen terveydenhoidon väärinkäyttäjä. Kallis syöpäläinen, joka kulutan terveydenhoidon resursseja, mutta en itse tee hoidettavien asioiden eteen yhtikäs mitään.

Nyt konkreettinen itsetutkiskelun paikka on diabeteksen hoito. On meinaan edessä taas käynti henkilökohtaisen diabetes-hoitajan luona. Toteamassa, että paino ei ole pudonnut, verenpaine ei ole laskenut, pitkän- tai lyhyenajan sokeriarvot eivät ole alentuneet. Tämä tiedetään jo etukäteen, sen verran hyvin kroppani tunnen.

Lääkkeet on kyllä otettu suht säännöllisesti mutta muuta kotihoitoa ei sitten ole tapahtunutkaan. Kävelty ei ole, uitu ei ole, jumpattu ei ole... Suklaata syöty on, jäätelöä syöty on, ahmittu on, rasvaista syöty on...

Ja diabeteshoitaja hymyilee ja yrittää motivoida. Minulla on huono omatunto, mutta ei se käyttäytymistä muuta. Mikähän muuttaisi. Juicen kohtalo? Mutta minähän en tupakoi enkä ryyppää. Sukurasite sydänsairauksiin? Ei ole ainakaan vielä vaikuttanut.

Näin se menee. Taas tänään. Kun lähden hoitajan luota, olen huonolla päällä. Toivottavasti siinä vaiheessa ei tule uusia ärsykkeitä eteen. Saattaisi seurata pieni poksahdus.

Olo tasoittuu iltaan mennessä, vanha meno jatkuu, tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Mutta mitä ne hyödyttävät, kun tiedän rikkovani ne viimeistään kolmantena päivänä.

Kolmeko vuotta tätä motivointilinjaa on yritetty. Pitäisikö aloittaa varhaisella kuolemisella uhkailu? Tuskista kertominen. Milläs sitten liikut kun jalkasi on amputoitu-keskustelu? Onko kiva piikittää itseäsi päivittäin vaikka et narkkari olekaan-pohdiskelu? Olisiko ekskursio 150 kiloisen sokeritautiin kuolleen ruumiinavaukseen avain pysyvään muutokseen käyttäytymisessä?

Perkele. Jotain on tapahduttava. Nyt eikä huomenna.

Päätinkö eilisen kirjoitukseni sanoihin: "Pääsisinpä olohuoneen sohvalle" ?

No rukouksiini vastattiin ja tilaukseni kuultiin. Ja niinpä vietin viime yön klo 01.00 lähtien olohuoneen sohvalla.

Nyt on selkä kipeä ja unitarve vajavaisesti tyydytetty. Ei ollut hyvä vaihtoehto, ei.

Mutta yöllä yllättivät mahahapot ja tekivät äkkirynnäkön kurkkuun. Ja kun makasin huuhtelun jälkeen suurella mahallani, niin paine painoi uutta happoa kurkuun. Joten piti kääntyä selälleni. Ja sain jopa unta, hapot pysyivät hotellissaan tekemässä pilkkomishommia.

Arvaatte varmaan, mitä selällään nukkumisesta seurasi. No alkoi kitapurjeiden tuuletus. Siinä menossa taas ei pystynyt nukkumaan Ihana Rakas Vaimoni. Vaan kopautti minua kylkee ja käski kääntymään. Siis kuorsaus täällä ja vatsahapot tuolla. Kaksi toinen toistaan huonompaa vaihtoehtoa.

Luovaa ongelmanratkaisua kaivattiin. Piti saada nukkua selällään mutta kuorsaus ei saisi pitää IRV:a hereillä. Joten ei kun peitto kainaloon ja olohuoneeseen. Jossa uni ei ollut kovin kaksista. Mutta selän sai sentään jäykäksi.

Aamulla en meinannut päästä sohvalta pystyyn. Jotenkin se kuitenkin onnistui, mutta nyt olo on kuin Närpiön maaseurakunnan kirkonpielen 300 vuotiaalla puisella vaivaisukolla. Jäykkää on, mutta aivan väärään aikaan. Ja aivan väärässä paikassa.

Kyllä tämän viikon yöt ovat alkaneet hyvin.

Jäi uni kesken. Pahasti.

Onni ei juuri nyt ole korkeimmillaan suosikkilistalla. Ymmärrän toki, että on hätä ja tahtoo ulos. Mutta että 4.30.

Liian aikaisin aamupalan valmistamista ajatellen mutta liian myöhään unien jatkamista ajatellen. Kun kelon soittoon on 45 minuuttia ei koirankusetuksen jälkeen kannata enää ryömiä sänkyyn. Toisaalta aikaa aamupalan laittoon jää liiankin kanssa. No, ehtiipä keittää puuron.

Mutta kun kirjan lukemisessa meni liki puolen yön, IRV herätti kertaalleen (tällä kertaa ihan tajuissaan 2.30) ja uni oli iltaisen suklaan syönnin jälkeen perin levotonta ja hikistä- Nyt on lapsilla aamiaispöydässä edessään varsinainen zombie.

Hyi helvetti tätä oloa.

Pääsispä olkkarin sohvalle.

Kas siinäpä kysymys. Johon saatiin eilen kuusi vastausta. Esikoisen vastausta en tiedä, mutta hän ei valitettavasti olekaan täällä avaamassa kalenteria. Olisipa se sitten suklaa- tai perinteinen.

Perheen perinteinen kalenteri voitii äänin 6-0. Vaikka IRV etukäteen muuta epäilikin. Mutta rajansa se on suklaanhimollakin. Jopa lapsilla.

Perhen perinteinen kalenteri on alunperin IRV:n ompelema. Suuri noin 1,5m x 1,5m kangastaulu jossa on 24 ruseteilla solmittua kangaspussia. Tuo seinävaate asetetaan esille muutamaa päivää ennen joulukuun alkua jotta kotitontut saavat täyttää sen pussit. Ja siinä se sitten odottaa ensimmäinen joulukuuta pussit pullollaan avaajia.

Nykyään avaus tapahtuu vasta illansuussa, sillä kouluunlähtöajat ovat niin hajanaiset. Silloin kun kaikki lähtivät vasta kahdeksaksi Moinsalmen koululla avattiin kalenterikin aamulla. Mutta nyt on jouduttu soveltamaan.

Tämä on yksi jouluperinne Käärmelahdessa. Vuosien saatossa perinteeksi noussut niin, että viisitoistavuotiaat teinitkin epäröimättä sanoivat, että perinteinen kalenteri me tahdotaan. Tällaisia perinteitä perheessämme on paljonkin, osa IRV:n ja minun lapsuudestakin tähän ereeseen siirtyneitä, osa tämän perheen itse rakentamia.

Joulun suhten huomaan olevani melkoinen konservatiivi. Se, mihin oloen tottunut, on vaikeata mutettavaa. YKsi tälainen on viime aikoina paljon puhuttanut lahjojen osto rakkaille ihmisille. Ja miksei myös lahjojen saanti samoilta rakkailta.

Nyt tähän on tulossa paha aukko. IRV on nimittäin kieltänyt ostamasta itselleen lahjan lahjaa. Ei siis yhden yhtäkäistäkään. Itsekäs päätös jota on kuitenkin noudatettava. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että tuo ratkaisu ei veisi minun joulustani yhtä minulle tärkeää perinteistä hetkeä. En voi tänä jouluna odottaa IRV:n ilmettä, kun hän avaa kovat pakettinsa, joissa usein on ollut kirjoja tai levyjä. Tai pehmeää pakettia, jossa usein on ollut sopimaton yöpuku. Tai parin joulun perinnettä, lattanaa kovaa pakettia, jossa on ollut kaunis grafiikka. Ei edes Erikoisen ostamien punamustien halkiopikkareiden nostattama naurunremahdus ole odotettavissa.Tosin tuosta lahjasta on jo vuosia, ei hän enää yhtä vihjailevia lahjoja ole ostanut.

Saako näin tehdä? Siis kieltäytyä vastanottamasta joululahjoja. Näköjään saa, niin tomerasti asia on ilmaistu. Sen toki ymmärrän, että ihminen ei halua ostaa lahjoja, ei tehdä lahjoja, ei antaa lahjoja. Mutta että ei haua antaa muille antamisen riemua. Se minun on vaikea ymmärtää.

Mutta aina sitä oppii kaikenlaista uutta. Eikä tämä minun jouluani kaada. Mutta yhden joulumme perinteen se siirtää ainakin yhdeksi jouluksi syrjään. Se on ollut lahjojen avausperinne. Yksi kerrallaan avaa yhden lahjan, kukin vuorollaan, toisten seuratessa ja jännittäessä liki yhtä paljon kuin avajaan itsensäkin. Aikaahan siinä on kulunut, mutta kun viime jouluksi kysyimme lapsilta, että sopisiko että jokainen avaisi lahjojaan yhtä aikaa, niin he vaativat ehdottomasti tätä vanhaa tapaamme, jossa lahjoja avataan vuorotellen. Muutama tunti, kuten varmaan laskutoimituksesta 8 avaajaa, 15 lahjaa/avaaja, 1 minuuttia/avattava lahja ymmärrätte. Lisäksi kaikki sähläysaika, missä on sakset, missä roskapussi papereile ynnä muuta vastaavaa. Kolmesta neljään tuntiin siinä helposti on pienine karkki- ja glögitaukoineen kulunut.

Vaan ei kulu tänä jouluna.

Ei, ei ole jutun aiheet vähissä.

Olen vaan tänään seuraillut marsuja tässä työpöydän vieressä. He kun ovat tuossa ihan lähellä. Marsuilemassa.

Normaaleina aamuina ei tule samalla tavalla seurattua. Ruokittua kyllä, mutta sitten he jatkavat omaa elämänsä ja minä omaani. Toinen tietokoneella, toiset heinää pupeltaen.

Tänään pilkoin aamukurkun pieniksi kuutioiksi joten Ticon ja Ringon piti syödä yhdessä kurkunpaloja. Normaalisti molemmat saavat oman kurkunpalan ja häipyvät omiin nurkkiinsa syömään. Ja syövät ääneti kunnes kurkku on loppu. Tänään sen sijaan oli keskustelua koko aamupalan ajan. Välillä tuli pientä riitaakin, mutta siitä selvittiin puhumalla. Eikä minun tarvinnut puuttua riitelyyn kertaakaan. Toisin kun lasten kanssa aamupalapöydässä.

Entäpä sitten heinät? Tänään mättäsin puoli muovikassillista heiniä löysästi heinähäkkipäähän. Ruuoalla ei saisi leikkiä, mutta toisaalta on kiva katsella, miten Tico ja Ringo möyhivät heinäkasassa, möyrivät sen alle, kiipeävät sen huipulle. Ja samalla syödä rouskuttavat. Mitä nyt välillä käyvät juomassa vettä.

Ringo kyllästyikin jo syömiseen ja kaivatui heinäkasan uumenin aamupalan jälkeisille. Sitäkään tiiviisti heinähäkkiin rutattu heinämakkara ei ahdollstaisi.

Elämän riemut ovat pienestä kiinni.

Myös marsuilla.

IRV muistutti eilisessä kommentissaan, että tontut ovat liikkeellä. Niin varmaan, mutta kun ei ole lunta ei huomaa niiden jälkiä. Joten ei ole tullut mieleen, että he olisivat jo liikkeellä. Siis joulutontut.

Saunatonttu toki on muistuttanut olemassaolostaan pitkin vuotta, elukoiden vahtijatonttu on nakerrellut leivän kannikoita Ankkalinnan pussista useaan oteeseen ja aittatonttu sytyttelee viikolla asentamaani puuaitan työvaloa vähän väliä.

Mutta että joulutontut jo keräämässä näiltä ympärivuotisessa vartiointi- ja varjelutyössä uurastavilta ammattiveljiltään tietoa. Uskottava on, sillä tänäänhän on tasan kuukausi jouluaattoon. Yksi kuukausi, 30 päivää, 720 tuntia...

Se on vähän, todella vähän.

...lumi suli, puro pani puli, puli.

Ei ole paljon lunta pihassa. Muutaman viikon takaiset lumityöt olivat turhia. Pian pääse istuttamaan tulppaanin ja krookuksen sipuleja. Niitä saakin nyt halvalla kaupasta. Jos enää saa.

Lämmityksen kannalta ihan ok keli mutta muuten todella syvältä. Harmaata, ankeaa, kuraista, tympeää, tylsää... siis ihan aikuisten oikeesti SYVÄLTÄ. Ehkä sielläkin on yhtä pimeää ja tunkkaista. Siis syvällä.

Minä en pidä tästä kelistä. En edes siedä. Inhoan ja vihaan sydämeni kyllydestä. Ja olen väsynyt.

Vuorokauden keski eilenaamuinen lupaukseni, että en valita. Tai siis ei vuorokautta vaan vain 13 tuntia. Kun kilahdin lapsille illalla. Osin aiheesta, osin aiheetta.

Täytyy tänään yrittää uutta ennätystä. Josko vaikka 14 tuntia. Kilahtamatta.

Miehellä on IRV. Miehellä on seitsemän ihanaa lasta. Mies on suhteellisen terve, tai ainakin lääkityksellä pysyy sairaudet kurissa. Miehellä ja IRV:lla in 500 neliön kartano Savossa Saimaan rantamaisemissa. Miehellä on muutama hyvä ystävä. Miehellä on minipossu Birgit Wagner ja miehen IRV:lla on mäyräkoira Onni. Ja vielä muitakin eläimiä. Miehellä on Transitin OssiBussi. Miehellä on mukavia harrastuksia. Miehellä on mielenkiintoinen työ...

Ja se saatana jaksaa valittaa jotain pikku asioita. Ihan vaan valittamisen riemusta.

Aina täytyy valittaa, siitä hyvän olon saa... Vaan kun ei saa. Olo vaan pahenee vaikka ei olisi syytäkään.

Eiköhän Mies voisi nyt lopettaa tuon valittamisen.

Yleisön pyynnöstä.

- Meneekö teillä hyvin vai huonosti?
- Kiitos kysymästä, sekäettä.
- Jaa miten niin sekä ja että.
- Menee hyvin huonosti.

Rakas Vaimo eilisessä kommentissaan opetti, että elämä ei ole jokotai vaan sekäettä. Ja minä kun olen vuosia opetanut hänelle, että elämä ei ole mustavalkoinen vaan välissä on monenlaisia harmaan sävyjä.

Siis nimenomaan harmaan. Ei kirkkaan punaista, ei helakan keltaista, ei meren sinistä eikä keväisen koivumetsän vihreää. Mustavalkoisen välillä on vain erisävyistä harmaata.

Iso laiva kääntyy hitaasti. Vaikka kaiken osaava luotsi sanookin, että ei noin vaan näin. Tai siis ei lastenkasvatuksen Aurinko suinkaan sanonut, että näin, vain pelkäästään ei noin. Siis tajusin toimineeni väärin. Tai ainakin epäilen niin. Mutta uutta suuntaa en vain saanut.

Eikä kritiikkiin pitäisi aina liittyä myös ohjeistus. Tai onhan se tietysti toisinaan hyvä kuulla, että tekee väärin, mutta jos ei ole sitä itse huomannut, niin tuskin sitä itse keksii uutta suuntaakaan. En ainakaan minä.

Nyt tuntuu, että sotken kuin Myllylä suossa. Paitsi että hänellä oli selvä päämäärä.

Juosta suolla ja antaa julkisuuteen kuva, että huipulle pääsee vain kovalla harjoittelulla. Vaikka terävimpään kärken tarvittiinkin sitten vielä terävämpiä toimia.

Helpottaiskohan oloa jos menisi illalla Heseen ja vetäsis yhden HemoHesBurgerin.

Suoraan suoleen.