IRC-Galleria

Viimeisen vuorokauden aikana olen miettinyt Ystävän tarvetta. Siis sellaisen Ystävän joka olisi fyysisestikin lähellä, jonka näkisi, kuulisi, tuntisi, haistaisi... ei nyt sentään ihan välttämättä maistaisi.

Rakas Vaimoni on minun paras Ystäväni. Hänestä saan nauttia kaikilla aisteillani. Mutta riittääkö sittenkään ainoaksi fyysisestikin läheiseksi Ystäväksi oma Rakas Puoliso?

Ajatuksen juuri muhi eilisessä aamussa kun keskustelin täällä entisen elämäni erään tutun kanssa. Melkeinpä Ystävän, niin paljon olimme aikoinan tekemisissä. Mutta toisaalta ei täysin Ystävän, sillä ihan niin henkilökohtaisiin keskusteluihin en hänen kanssaan ryhtyisi kuin Ystävän kanssa voisi ryhdyttyä. Mutta keskustelu hänen kanssaan herätti minut miettimään, montako Ystävää minulta jäi edelliseen elämääni Vihtiin. Ei mitenkään valtavaa määrää vaikka elin ja olin siellä 43 pitkää vuotta.

Tuona aikana syntyi valtava määrä suhteita joita tuolloin luulin Ystävyyssuhteiksi. Mutta jotka eivät sittenkään olleet niin vahvoja, että olisivat kestäneet 400 kilometrin fyysisen välimatkan. Sanottakoon heti, että ei vika ollut heissä. Ei ainakaan pelkästään. Olen itse ollut huono pitämään yhteyttä tuon aikaisiin ihmisiin, mutta eipä moni heistäkään ole nojannut Ystävän olkapäähäni kertoakseen, mikä juuri tänään mättää, mihin he juuri nyt tarvitsisivat hyvää Ystävää.

Uudestaan Ystävän tarpeeseen palattiin Rakkaan Vaimon kanssa iltapäivällä kun olin valmistautumassa autonkuljettajaksi kolmen lapsen kaupunkikeikalle. Yksi harrastuksiin, yksi Ystäväkylään ja kolmas omaan ryhmänsä. Tuossa kaupunkiseikkailussa tulisin viettämään kaupungissa liki viisi tuntia. Mutta mitä tehden?

Rakas Vaimo ehdotti, että soita jollekin Ystävälle, menkää kahville tai syömään ja juttelemaan. Mutta kenelle? Eikä ongelma nyt ollut valinnan vaikeus kymmenien Ystävien joukosta vaan vaihtoehdottomuus. En keksinyt oikein ketään, kelle tuon kutsun olisi voinut esittää.

Kolmas näytös Ystäväpohdinnassa esitettiin viime yönä 2.30 aikoihin kun pohdimme Rakkaan Vaimon kanssa kenelle voisimme kertoa kaikkein kinkkisimmät asiat. Missä olisi oman Rakkaan Puolison lisäksi se korva, johon ilomme ja surumme kuiskuttelisimme. Missä olisi se olkapää, johon tukeutuisimme kun omien jalkojemme alla olisi liukasta. Ja missä vastaavasti olisi se käsi, johon auttavaisina tarttuisimme Ystävän tarvitessa apua heiluvalla riippusillalla yli syvän rotkon kulkiessaan.

Oli karmea huomata, että kummallakaan ei juuri löytynyt tuollaisia ystäviä. Tai jos löytyikin joku, niin hän oli liian kaukana tai liian kiireinen nopeaan reagointiin. Toinenkin saattoi tula mieleen, mutta hänellä itsellään on juuri nyt niin rankkaa, että enhän minä voi häntä enää omilla murheillani rasittaa.

Piru kun me olemme yksinäisiä. Tosin onneksi yhdessä. Että meillä on edes toisemme. Ystävinä ja Rakkaina.

Mutta entäpä kun tulee tilanne, jossa kyse on poikien jutusta tai tyttöjen jutusta. Sillä sellaisiakin Ystävän kanssa pohdittavia asioita on, jotka ovat sidoksissa ainakin merkittäviltä osin sukupuoleen.

En minä ainakaan tällä hetkellä keksi Ystäväpiiristäni yhtään naispuolista Ystävää jolle voisi luontevasti puhua keski-ikäisen miehen vaivoista. Virtsaamisongelmista, saatika erektiohäiriöistä.

Ymmärtäisi pian rassukka asian aivan väärin.