IRC-Galleria

Rakas Vaimo kiinnitti eilen huomiota päiväkirjamerkintöihini. Ettäkö noinko huonostiko meneekö? Itsesäälin savon ennätys, paskassa pyörimisen pohjoismainen mestaruus, kurjuuden korkea veisu...

Sellaisiahan osa minun viimeaikaisista kirjoituksistani ovat olleet. Mutta niihin on oiva selitys. En halua katkeroittaa tuttaviani. En halua kehua elämälläni. Pröystäily ei ole kivaa eikä sovi suuhuni...

No ei nyt ihan, mutta kyllä minä sen olen huomannut, että viimeaikoina on tullut valitettua turhasta. Kun 90 prossaa elämästä on mallillaan niin miksi ei osaa iloita siitä?

Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki. Niin on vähän minullekin käynnyt. Sen sijaan että tekisin tuolle kymmenelle prosentille jotain, sen sijaan että nauttisin täysillä tuosta 90 prosentista jään valittamaan niitä pieniä kurjuuksia jota elämään jokaisella sisältyy.

Jos nyt yhden päivän paska lentää kuin varpusparvi ja oksennusryöppy on Imatran vapautetun kosken voimainen, niin mitä sitä suremaan. Se kesti vain yhden päivän, housuihin ei tullut kertaakaan ja oksentamaankin ehdin vessanpönttöön. Jos näitä onnistumisia nyt luettelisin.

Toiseksi oli hieno huomata, että en ole korvaamaton. Kaikki hoitui kodissa kunnolla vaikka makasinkin liki vuorokauden putkeen. Jos olisi tarvinnut väen päästä kaupunkiin, olisi varmasti tuttavapiiristä lytynyt kuljetusapua.

Meillä vietettiin aikoinnaan muutama kuukausi villasukkapäiviä. Eli toinen aikuisista sai pitää vapaata kokona toisen pyörittäessä balettia. Varastettu idea muistaakseni Tommy Helstenin perheestä. Mukava järjestelmä joka ajoi karille kun RV ei osannut relata kotona. Tekemättömät työs kuin hyppivät silmille. Kyse ei siis ollut siitä, ettenkö olisi osannut pyörittää balettia. Vaan ympärillä vellovasta keskeneräisyydestä, tekemättömien töiden viidakosta. Niinpä RV luopui villasukkapäivistään. Minä yritin vielä pari viettää, mutta jotenkin se ei enää tuntunut samalta kuin silloin kun niitä vietettiin vuoroviikoin. Niin jäivät villasukat lojumaan vaatekaapin alalaatikkoon.

Nyt arjen ilonhetket ovat laatuaikaa RV:n kanssa kierrätyskeskuksen kirpputorilla, kahvit prisman kahviossa kun kauppatavarat on kärrätty autoon, ajelu kotiin tai kaupunkiin kauniissa kevättalven auringonpaistossa yhdessä, illan löhöämiset ja lukemiset sängyssä, kirpputoritavaroiden kokoamiset ynnä muut.

Olemme kasvaneet yhteen kuin tatti ja koivu. Minä olen se leccinum versipelle , koivun punikkitatti. Ja RV se korkea koivu. Molemat toisilleen tarpeellisia. Toki kumpikin pärjää omillaan mutta parempaa on elämä yhdessä. Tai todellisuudessa koivun punikkitatti ei taida pärjätä luonnossa ilman koivua. En ainakaan itse ole milloinkaan löytänyt sitä kuusinärreiköstä.

Mitä komeampi koivu sitä paremmin voiva punikkitatti sen juurelta löytyy. Ja komeita koivuja kasvaa valoisilla paikoilla, sopivassa maaperässä, sopivasti kosteutta ja ravinteita saavina. Kun koivu halutaan oikein komeaksi ja hyvinvoivaksi on sen ympäriltä raivattava roskapuut pois.

Sen verran minäkin olen metsänhoidosta oppinut.

Täällä Savon sydänmailla.