Meillä oli eilen pienimutoinen ratsutussessio, kun paraislainen lukiolainen kävi hieman muovaamassa ratsujamme mukavammiksi. Yksi kuunteli tauotonta kehumista aivan uudenlaisesta ratsastettavuudesta ja päätti kokeilla, mitä sillä rahalla todellakin saa. Me kaksi muuta vain odotimme taattuja nautinnollisia hetkiä ja valmistelimme kameroitamme tallennuskuntoon. Eestiläinen kimoruuna esitti aivan uusia kuvioita ja, ou ou ou, se venytti enemmän kuin olen koskaan edes irtopörheystilassaan nähnyt tekevän. Tietenkään en saanut tätä ihmetykseni aihetta tallennettua muistikortille, mutta uskokaa sanaani. Ihmettelyt saivat kuitenkin väistyä paljon voimakkampien tunteiden tieltä, kun pääsin taas katselemaan ja kuuntelemaan (joo'o, tahdikkaasti ravaavaa hevoseläintä on reuntouttavaa kuunnella) omaa poniani. Perjantaina olin jo jonkinasteisessa hurmostilassa ratsastettuani puolisentoista tuntia ihan vain sen takia, että Lilian tuntui uskomattoman hyvältä. Ylpistyminen ja tyytyväisyys vain kasvavat sisälläni joka kerta, kun pääsen näkemään tamman jonkun tarpeeksi hyvän ratsastajan alla. Kyseisinä hetkinä en voi väittää katuvani ostostani. Tätä tunnetilaa kasvattaa tällä hetkellä suurella kertoimella erityisesti se tieto siitä, miten poni on kehittynyt ja muuttunut kesän ja syksyn sekä ihan viimeisten viikkojen aikana. Nyt alkaa tosiaan olla sellainen olo, että perustoimivuus hyvine lihaskuntoineen on hallinnassa ja voitaisi suunnitella pikkutemppujen opettamista (kehitteillä tulevaisuudensuunnitelma numero kolme: poni kouluratsastuskoulutukseen Kauppisen Minnalle).
Kotona jo kirosin Lilianin hienoutta, kun olin hetken aikaa karsinut huonoja otoksia hyvien joukosta. Miten se karsinta pitäisi suorittaa, kun lähes kaikissa poni näyttää upealta?
--
Olet sä kyllä ihmeellinen, kun jaksat kerta toisensa jälkeen meitä humalaisia ilman minkäänlaista humalatilaa. Enpä mene myöntämään tahi kieltämään, mutta ei siinä mun mielestä mitään kovin vaikeaa ole. Anteeksi ne kyytiläiset pyytelevät yleensä turhaan. Viime yönä saivat sitten lopulta puskettua tilanteen riskialttiiksi, kun väsymys alkoi päästä valloille kuskin pääkopassa ja kuski joutui käymään kiertelevän kaartelevia keskusteluja ilman päätöksiä ja toistamaan saman lähtöä koskevan kysymyksen enemmän kuin kolme kertaa. Noh, noh, noh, emmä, kyl mä, ei oikeasti tarvi, kyl mä kuitenkin voisin, ei se nii menny. Good god, päätä nyt, jumalauta! Sitten oli se rappiollinen puoli illasta. Pakko saada, ihan pakko! Vieläkö otetaan? Sai miettiä, oliko perillä tarinan juonesta vai ei.
Ei muuta kuin tiukka linja käyttöön ja autonavain (tarkemmin sanoen niiitä on kolme, koska yksi avaa ovet, toinen avaa takaluukun ja kolmas käynnistää auton) kouraan. Ei kiitos, tällaisia jatkoja taas hetkeen, vaikka Raisio ympäristönä olikin mukavampi kuin Halinen.
Kotona olin noin kello 7.30, katsoin jonkin aikaa oletettavasti hollantilaista elokuvaa ja heräsin ensimmäiseen puheluun nukuttuani ehkä kolme tuntia.
--
"Se riippuu siitä, miten sä ymmärrät käsitteen nisti."
