IRC-Galleria

I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games

There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light

Ah, iki-ihana ja aina niin tajuntaan uppoava Courage. Hiukan lyhennettynä versiona, kaikki tämän päivän oleellinen. Tänään harkitsin ohikiitävän hetken ajan taas kuraattorille juttelua. Kun tuo vakkarikuuntelijani ei oikein enää osoita suurtakaan kiinnostusta ajatuksiani kohtaan, joten vaihdolle olisi oikein syykin. Lisäksi haluaisin johonkin suljettuun laitokseen, jossa saisin kasata itseni tai ainakin rippeet itsestäni. Jos vuosi sitten olisin tiennyt, että vuoden kuluttua (nyt) olisin vieläkin syvemmässä suossa kuin silloin, niin olisin tuplannut lääkeannokseni ja hypännyt virtaan avannon kohdasta.

Tämä on taas näitä kuukausia, jolloin uusi päivä tuntuu aina eilistäkin vaikeammalta ja raskaammalta, mutta kuten klisee kuuluu "ehkä sitten huomenna...". Ehkä sitten huomenna löydän jonkun joka pystyy auttamaan minut jaloilleni, ehkä sitten huomenna löydän sen elämä suuremman rakkauteni (taas) tai ehkä sitten huomenna joku kysyy minulta että mitenkä minulla menee. Onko tuntunut pahalta ja koska olen viimeksi syönyt. Haluaisinko kenties seuraa.
No, hyvä etten ainakaan villiä mielikuvitustani ole menettänyt, usko ihmisiin tässä kyllä menee. Usko ystäviinkin alkaa natista pikku hiljaa.

Jokaisella meillä on jokin taiteilija, joka on sielumme suurin tulkki. Se, joka asettaa näkyville meidän oman sielunmaisemamme. Joillakin se on maalari ja toisella muusikko. Minulla se on kotimainen naisartisti, Maija Vilkkumaa. Hänen biiseissään vain on 'sitä jotain'. Ehkä suurin syy on biisien lyriikoissa, yhdistettynä yleisesti pirtsakkaan melodiaan, jolloin yhdistelmä on hivenen vittuileva.

Älä minusta välitä
mä oon pelkkä
raukka jolla on liikaa aikaa
puhelinluuriin itkeä virhettään
ja liikaa rahaa tuhlata puolimakeaan päärynään

"Sä sanoit älä selitä
kun sä lähdit
sä sanoit et mulle mikään ei riitä
mulle totuus on se joka mulle sattuu sopimaan
sä sanoit mikään ei riitä
ja tilasit taksin ja jätit mut vapisemaan

Vaan älä siitä sä huoli
se oli vaan rakkaus joka kuoli
mä en enää öisin saa unta

---

Älä minusta välitä
mä oon pelkästään
sekava ja pieni
ja koeta unohtaa mun ikävät soitot ja muu
mä olen sieni ja takerrun sinuun
kun sä olet suuri ja ihana puu

Siis älä mistään sä huoli
se oli vain loinen joka kyljestäs kuoli
mä en enää öisin saa unta"
[Maija Vilkkumaa - Teen mitä vaan]

Pidän etenkin tuosta "mä olen sieni ja takerrun sinuun kun sä olet suuri ja ihana puu. Siis älä mistään sä huoli, se oli vain loinen joka kyljestäs kuoli." -kohdasta.

Sitten asiaan kun nuo tärkeimmät on saatu sanottua. On harvinaisen vittumainen fiilis kun eteen iskevään SWOT-lappunen, eli siis se lipuska jossa kysytään heikkouksia, vahvuuksia, mahdollisuuksia sekä uhkia. Yleinen vitsaus urasuunnittelun kurssilla. Kyllä niitä heikkouksia siihen runoili niin pitkän listan että paperin kääntöpuolenkin sai lähes täyteen. Suurimpia uhkia minulla ovat ylisuorittamisesta johtuva loppuunpalaminen sekä mielenterveyden heikkeneminen.

Sitten olivatkin mahdollisuudet ja vahvuudet. Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisesta asiasta ja tekemisestä, en vain koskaan saa mitään loppuun. Aloitan jättääkseni kesken. Heikkous. Kuitenkin tämä suurentaa yleistietämystäni jossain määrin. Vahvuus. Jos vain löydän jotain tarpeeksi kiinnostavaa, mitä rupean sitten opiskelemaan täyspäiväisesti. Mahdollisuus. Olisi kiva erikoistua johonkin asiaan. Kuten ihmisbiologiaan. Johonkin ihmisruumiinosaseen. Tai historiaan. Olen aina halunnut egyptologiksi. Mistään ei vain tunnu saavan kyseisestä hommasta tietoa. Miinus. Yliopistotason hommaa se olisi, mutta siihen tietoni sitten rajoittuvatkin. Iso miinus opiskelumahdollisuuksista tiedottavalle taholle.

En vain ole kovinkaan luottavainen omaa älyäni kohtaan. Olisin mennyt lukioon mikäli siellä ei olisi ollut ruotsia tai matikkaa. En osaa mitään kummassakaan aineessa. Ehkä vielä menenkin joskus lukioon, siis heti kun eräs nimeltämainitsematon puolinero lopettaa itse lukioinnin. Sitä ennen en ole kyseiseen oppilaitokseen astumassa, koska kisaisin itseni hengiltä hänen kanssaan. Outoa.

Se on jännittävä tunne huomata olevansa vanha.

Joku on joskus sanonut että lapsuus loppuu silloin kun tajuaa joskus kuolevansa. En tiedä tarkasti tarkoitetaanko sillä sitä hetkeä jolloin elämäsi sisältävä filminauha pikakelautuu silmissäsi vai onko se samallainen hetki kuin esim. se, jolloin selviää joulupukin todellinen olemus (tai pikemminkin sen puute).

Vanhaksi tuleminen ei ole samanlainen *näps* -hetki, jonka tajuaa sillä samalla sekunnilla kun se tapahtuu. Se tulee varkain, piiloutuen työksi, opiskeluksi sekä muihin elämän pieniin nautintoihin, jotka hiljalleen nakertavat aikaa pois ennen niin tärkeistä asioista. Kuten esimerkiksi vanhoista ystävistä.

Mutta onneksi aika kultaa hiljalleen muistot ja muististamme katoavat ne vittumaiset hetket, jolloin polki loskasateessa kotiin kaverin luota. Sitä muistelee vain vehmaita kultaisia viljapeltoja sekä kesäpäiviä, jolloin pyöräili iloisesti kaverin luokse palaamaan uutta videopeliä. Sinisellä taivaalla saattaa jopa ajelehtia pari valkoista pumpulipilveä.

En tiedä mistä johtuu, mutta muistan tietyt tapahtumat yhä päivän selvästi. Yhtä selkeästi kuin tapahtumahetkelläkin, vaikka aikaa osasta on jo pian yli neljä vuotta. Oikeastaan sitä tajuaa näin jälkeenpäin monen asian paremmin, kun ajan kanssa ihmisten kaapeissaan piilottelemat luurangot tulevat ulos kaapeistaan ja kertovat hiljaisia tarinoitaan, joita osia ei voi lukea kuin ihmisen eleistä ja yleisistä ajatusmaailmoista.

Jo edesmennyt isoäitini sanoi joskus, että ihminen on valmis lähtemään kun on antanut anteeksi. Olen aina ollut levoton sielu. Haluan aina olla paikalla aikaisin, että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tuntuu että harva osaa arvostaa sitä vaivaa, jota näen heidän eteensä. Kaikki ei läheskään aina ole sattumaa, vaikka se siltä vaikuttaakin. Olen järjestänyt ihmisille paljon asioita. Niin hyviä kuin pahojakin.

Usein nämä pahaa kohtelua saaneet ovat ansainneet sen. Joskus näennäinen uhri ei ole ollut varsinainen kohde, vaan teon toteuttaja, joka on joutunut seuraamaan näennäisen uhrin kipua ja tuskaa. Se on suurin kärsimys ihmiselle. Ei kärsiminen vaan kärsimisen seuraaminen. Etenkin jos kyseessä on auttajaluonne, joka haluaa pelastaa ja auttaa. Hyvin usein näiden ihmisten teot puhuvat heidän ajatuksiaan vastaan. Tekopyhiä, etten sanoisi.

Sitten on niitä hyviä juttuja. Saan suunnatonta tyydytystä jos voin olla avuksi tai hyödyksi jollekin. Olen yllättäjä. Kohtasin joskus auttajan, joka ei ymmärtänyt yllätyksiäni. Kohtasin myös suorittajan, joka ei halunnut yllätyksiäni. Toinen ymmärsi, toinen torjui. Kumpaakin rakastan, en vain tiedä millä tasolla. Toiselle voisin hokea sitä päivät pitkät, toiselle tahtoisin sanoa edes jotain.

Olen aina ollut lähdössä jonnekkin. Laukut on aina olleet pakattuina. Välillä olen löytänyt syyn jäädä, välillä en ja olen silloin raapinut jo ovea. Kuinkahan vanha minä olen ennen kuin annan anteeksi ja saan luvan lähteä?

Isoäitini lähti kuukautta vaille 100-vuotiaana.

Alan pikkuhiljaa väsyä vastaanpistämiseen ja ikuisiin tehdyn tekemättömäksi tekemisyrityksiin. On niin paljon asioita, joita muuttaisin jos siihen annettaisiin mahdollisuus ja haluaisin unohtaakkin erään asian, jos sen unohtamiseen vain mahdollisuus annettaisiin. Toisaalta jos mielestäni pyyhitään ykis websivusto, sen mukana menee myös paljon hyvää. En tiedä onko kärsimykseni suurempi kuin ilo, onni ja toivo, joita olen saanut kyseiseltä sivustolta.

Voisikin sen suuren surun pyyhkiä pois mielestäni. Voisinkin unohtaa sen yhden ihmisen lämmön ja minulle antaman toivon.

Etsit jotakuta, joka ei pettäisi, hylkäisi ja nauraisi. Löydät kemian, löydät rakkaasi. Rakastat hetken koko sydämelläsi. Maailmassa on valo ja toivo.
"Halusin olla parempi." Sydämeen, jo ennestään suureen arpeen tulee uusi repeämä ja uusi, entistäkin suurempi arpi, joka peittää hiljalleen koko sydämen alleen. Kuristaa sen. Sinä kuristat hänet. Omistat. Rakennat kaiken yhden kortin varaan ja sitten kaikki sortuukin.
Aika tuntuu melkein hidastuneelta kun kuulee kliseen kliseen perään.
"Sun on parempi ilman mua." Haluat itkeä lasia ja särkeä terästä. Haluat repiä kätesi ja viiltää kaulasi. Haluat niellä pikkurillin kynnen suuruisia rauhoittavia ja hypätä sillalta. Haluat vain sanoa jollekulle kuinka hyvältä kosketus tuntuu. Itket junassa yhden ihmismielen hyvyyttä. Hänen, joka koskettaa hiuksiasi eikä vaadi sinulta mitään.
"Elämä on." DNA on vastaus useaan asiaan. Käytökseen, ulkonäköön sekä särkyneeseen sydämeen.
Ihminen nauraa tuskalle, kunnes kokee saman itse.

Sitä päivää odottaen.

"Halusin olla parempi." Niin minäkin kultaseni, niin minäkin.

Tässä juuri lueskelin yli vuoden vanhoja mesekeskusteluja, joiden sisältö voisi pahoittaa monen mielen melkolailla pysyvästi tai ainakin pitkäksi aikaa.

En tiedä itse olenko vihainen, ylpeä vai iloinen noista keskusteluista, joissa hyväksikäyttäjän tittelin voittajasta ei ole selvää tietoa. En tiedä kumpi on pahempi osapuoli; se, joka haluaa omistaa yhden, vai se, joka haluaa omistaa monta. Vai onko surkein se, jonka selän takana kaikki tapahtuu? Ovatko nuo kaksi toisiaan himoitsevaa väärintekijää tosiaankin toistensa valitut, ansaitsevatko he toisensa? Entäpä tuo yksi tilanteessa tahtomattaan välikappaleena oleva henkilö? Ansaitsisiko hän päästä mahdollisimman kauas noista kahdesta? Löytää jonkin rehellisen ja luotettavan kumppanin, joka ei viiltelisi hänen sieluaan samalla kun paikkaa petoskumppaninsa viiltojälkiä, joilla hän parantaa omia sielunsa viiltoja.

En tiedä oliko tilanteessa yhtäkään voittajaa. Uhri sai ruusuja ja lupauksia. Ruusut kuihtuivat ja lupaukset olivat tyhjiä. En tiedä oliko rikoskumppani suurin häviäjä; hän joutuu kokoajan ostamaan lisää ruusuja ja puhumaan lisää lupauksia, jotta kukaan ei muistaisi hänen petostaan.

Entäpä se rikoksen toinen osapuoli, joka ei koskaan saanut sovinnoneleitä tai lahjoja? Hän, joka antoi vaikka oli jo menettänyt kaiken.

"Sormukseni on tummansininen."

Hmm.. viimeisenä kuukautena olen kuullut ainakin yli neljästä eri suusta olevani egoistinen hedonisti, joka on samalla myös armoton diiva/draamaqueen.
1) ympärilläni on paljon väärässä olevia ihmisiä, jotka 2) eivät osaa koskaan perustella. "No kun sä vaan oot" ei kelpaa vastaukseksi. Minulla tosin on melkein kaikessa aina itsekäs tarkoitusperä mukana. Tosin kenelläpä ei olisi...

Tänävuonna olen tietoisesti koettanut olla ekstramukava yhdelle ihmiselle ja muistaa tätä tyyppiä aina kun mahdollista. Valitettavasti kohde on hiukan kömpelö jäärä, joka on ekstratarkka huoneensa värimaailmasta :P Sen siitä saa kun koettaa olla mukava jollekkin; kieltävän vastauksen. Nyyh -_-

[Girl:] You smell like perfume. That's NOT mine.
[Guy:] Your head's going fucking crazy, Your head is going crazy.
Gotta get outta here and look after myself.
[Girl:] What? What's so wrong with me that you can't love me?
[Guy:] Look-
[Girl:] What is wrong with me? I do everything for you.
I, I, I make myself look good, I go to the gym.
I, I eat like a fucking rabbit.
I don't, I don't know what else to do.
Tell me.
[Guy:] Baby, you don't understand because-
[Girl:] What it is I have to do to make you love me.

Melkein itkettävällä tavalla tutulta kuulostava keskustelu.

Taas on sellainen fiilis, että ei jaksa yhtään mitään. Sitä tietää, että kaikki painaa päälle ja osalla jutuista olisi jo kiirekin, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Paine kasvaa ja tekee vaan mieli itkeä kun ei kykene enempään kuin olemaan taas se huonoin. Ei väliä onko kyseessä koulu, vapaa-aika, ystävät tai ruoka niin paine on kaikissa yhtä kova. Itkettää kun ei osaa koulussa jotain, itkettää kun ei ole ketään, itkettää kun tulee syötyä ja itkettää kun pysty muuhun kuin itkemään tai miettimään poispääsyä.

Oi, pystyisimpä itkemään vielä oikeita kyyneleitä. Niitä kosteita jotka valuvat pitkin poskia pilaten silmämeikin. Minä itkin silmäni kuiviksi jo vuosi(a) sitten. Enää ei itke kuin mieli ja sielu.

Puhekykykin alkaa taas olla siinä ja siinä. Kotona tuntuu että on ihan sama mitä sanoo niin aina siitä kuulee vittuilua tai naaman vääntelyä. Tekisi mieli vaan olla hiljaa ja lukkiutua huoneeseen peiton alle.
Siitähän se vittuilu vasta alkaisikin.

There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day
[Superchick - Courage]

Muiltakin kohdiltaan ihan helvetin kova biisi. Tuo kohta vain iskee aina vyön alle ja jaksaa itkettää sekä sing-a-long laulattaa. Kuvastaa helvetin hyvin tuntemuksiani jo melkolailla pitkältä aikaväliltä. Joskus menee hyvin, joskus taas mikään ei pysy hallinnassa ja sitä haluaa vain mennä peiton alle piiloon itkemään omia kompurointejaan. Joskus taas kaikki pysyy liiankin hyvin kontrollissa ja sekin itkettää.

En tiedä mistä se johtuu, mutta ympärilläni tuntuu olevan aina vain ihmisiä, jotka ovat ihan eri planeetalta minuun nähden. Järkeviä ajattelijoita, jotka ymmärtävät omat rajansa ja realiteetit, osaavat päästää irti, eivätkä muistele vanhoja saatikka elä menneessä/omissa fantasioissaan. Itsevarmoja ja paikkansa tietäviä järkeviä ihmisiä, jotka eivät saa huijattua itseään.

Sitten minä tallustan huoneeseen hermoiltuani ensin oven takana puolisen tuntia. Sanomattakin selvää, että olen ensimmäisenä noiden älyköiden vitsien kohteena. Kyselevät tahallaan sellaisia asioita, joita en varmasti tiedä tai joita en ymmärrä. Puhuvat asioista, joista en takuuvarmasti ymmärrä mitään. Nauravat omalle nokkeluudelleen ja minun yksinkertaisuudelle. Yritän samalla miettiä aiheita, joista minäkin voisin tietää jotain. En tiedä mistään mitään. Se on joka kerralla yhtä hämmentävä havainto. En edusta mitään, en ole kiinnostunut mistään, en ole taitava missään.

Ei ole väliä kuinka monta kertaa minulle sanottaisiin kuinka hyvä piirtäjä olen, kun itse tiedän etten koskaan ole tarpeeksi hyvä itselleni. En koskaan ole riittänyt itselleni millään mittapuulla mitattuna. Joskus olen kokenut sen harmonisen tunteen, jossa muut tuntuvat elävän ja uiskentelevan onnellisena läpi elämänsä, samalla kun minä kompuroin itse kohottamissani rimoissa. "Vielä vähän.. vielä viisi minuuttia... vielä viisi kiloa.. vielä yksi kehu.. niin olen tyytyväinen..."

Minulle on aikojen kuluessa suositeltu kaikenlaisia hoitomuotoja itsensä sellaisenaan hyväksymisestä aina hirttoköyteen ja kallonkutistajaan. Paras lääke ei aina ole aika. Ei ajasta ole vittuakaan apua jos sen viettää eristyksissä muista ihmisistä muistellen ja pyöritellen mielessään vanhoja juttuja. Tämä ei ole oma viisauteni, vaan erään ystävän ehkäpä tietämättäänkin minulle välittämä viisaus. Yksinäisyys ja eristäytyminen olivat pahoja virheitäni saatuani puukosta selkääni. En halunnut nähdä ketään. Ajan kuluessa olin niin väsynyt, etten edes jaksanut tavata ketään, vaikka olisinkin halunnut. Halusin vain olla joko yksin tai nukkua ihmisten ilmoilla joutuessani. Tässä vaiheessa ihmiset tekevät pahan virheen; he joko luovuttavat tai alkavat sääliä. Valitsivat he kummin vain, he lähtevät luotani pois jolloin olen taas yksin. En halua sitä. Haluan että minut pakotetaan kuuntelemaan puhetta, vastaamaankin jotain. Haluan että minut revitään ylös ja ollaan vaan. Oli se sitten puhelinsoitto tai kahvilassa istumista, kunhan se on ystävällistä ja kertoo siitä, että luotani ei olla taas lähdössä pois, eikä minua korvata taas jollakin.

You should know you're not on your own
These secrets are walls that keep us alone
I don't know when but what I know now
Together we'll make it through somehow
Together we'll make it through somehow

"Kummaksi sua saa kutsua, Mira vai Micaelizza?"
Jaa'a, raja on usein varsin häilyvä, mutta yleisesti sanottuna se on netissä Micaelizza ja muualla olen ns. siviilissä. Yleisesti en kuitenkaan käytä itsestäni mitään nimeä, harvoin sitä tietoa jaan, ellei sitä varta vasten minulta kysytä. Ja miksi? Koska olen jo tottunut siihen, että Miraa ei kukaan koskaan muista. Mari, Maarit, Maaret, Mirjam(i), Sanna (Ô__o?), Anne (-_-'). Rakkaalla lapsellahan on monta nimeä.. Olen todennut, että elämä on helpompaa ilman nimeä.

"How are you doing?"
Pahan kysymyksen esitti. Hyvin, koulu alkoi ihan kivasti (vasta päivä poissa, kaksi tuntia myöhästymistä, tällä viikolla tulossa lisää poissaoloja), kunto koheni kesän aikana (kroppa sellaisella rasitteella että ruumiillinen terveys reistaa jo hälyyttävästi ja hereillä pysyminen käy työstä) ja olo on muutenkin parempi kuin viimeiseen puoleentoista vuoteen (*wirn* just..ihan miten itse haluat).

"Mitenkäs mieselämä jaksaa?"
Mitä se on? Ô__o (et vaan uskalla enää edes yrittää, c'mon, ei yksi mätä omena koko saavia voi pilata. Eihän?)

Tälläisiä vastauksiani minulta viime aikoina kysyttyihin kysymyksiin.

Tell me tell me is life just a playground
Think you're the real deal honey
And someone'll always look after you

But wake up baby
You're so totally deluded
You'll end up old and lonely
If you don't get a bullet in your head

Good luck good luck
Good luck in your new bed
Enjoy your nightmares honey
When your're resting your head

You sold me sold me
Sold me down the river now
Hope you're feeling happy now
Now you'll always have a sneer in your smile

But wake up baby
You're so totally deluded
You'll end up old and lonely
If you don't get a bullet in your head

Good luck good luck
Good luck in your new bed
Enjoy your nightmares honey
When you're resting your head

And I'm glad so glad that I'm done with you
No more crying crying leaving me so black and blue
You backed me up against the wall but I stand tall
Don't give a damn no more

---

On se vaan hieno biisi vielä vuosia ensikuulemisen jälkeenkin. Tämänkin nautinnon meille tarjosi Basement Jaxx - Good luck.

Mitäs tässä, kesä on pian ohi ja aika valmistautua syksyyn --> talvi --> (ihanan lapsekkaan 'eipäs-juupas' väittelyn tuloksena) hiihtoloma --> kesäloma --> .... Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa ;P

Pian saa ripustaa mokkasiinit naulaan ja vaihtaa tilalle lumikengät -_- Juuri kun opin olemaan hameella niin sitten heti tulee kylmä, epistä :<< Vielä olisi kaksisataa euroa käytettävänä, mutta kyllä ne varmaan jo ennen synttäreitä johonkin katoaa :D Sitä kyllä ehdottomasti tarvitsisi lisää koruja, laukkuja, kenkiä ja farkut -_- Edelleenkin, sielunkumppanin löytäminen on 150% helpompaa kuin istuvien ja kestävien farkkujen löytäminen omasta hintaluokastaan.