Hän oli Savonlinnan keskussairaalan sydänteholla, samassa sängyssä jossa isäni kuoli muutamaa vuotta aiemmin.
Lääkäri vei minut käytävään ja sanoi vakavana, että emme me enää oikein mitään mahda.
Äidin verenpaine oli liki kadoksissa, munuaiset lopettaneet toiminansa vuorokautta aiemmin.
Mutta sieltä hän vaan nousi, viikkoja myöhemmin jo melkoisen pirteänä vieraili taas Käärmelahdessakin.
Kuukaudet jatkuivat, elämä Karpalossa maistui taas elämältä ja harmin hetkinä eteenpäin auttoi muistutus siitä, että sinä olet nyt lisäajalla.
Kesä kului, kului syksykin. Vaihtelevasti ja pari kertaa kuoleman porteilla käyden. Mutta aina virkistyen.
Joulu 2007 oli käännekohta. Mutta uskoakseni äidile kuitenkin rakas ja ihana joulu. Vaikka liiallinen kynttilöiden imppaaminen johtikin taksin sijaan ambulanssikyytiin keskussairaalaan. Ehkä happiviikset olisi pitänyt ottaa hieman aiemmin käyttöön joulun riemuista nautittaessa.
Tästä alkoi rankempi alamäki. Palvelukotipaikka piti luovuttaa, juuri saadusta ja kalustetusta huoneesta luopuminen otti koville. Mutta paluuta palvelutaloon ei ollut nähtävisä, vanhassa Karpalossa äiti olisikin vielä pärjännyt mutta kustannussyistä talo oli muutettu palvelutaloksi, henkilökuntaa ei enää riittänyt samalla tapaa kuin aiemmin.
Tieto siitä, että Karpaloon ei ole paluuta vei mielialaa alaspäin. Hoito vuodeosastolla oli hyvää mutta mielialaan se ei juurikaan vaikuttanut.
Henki alkoi kadota. Ei niinkään fyysisesti vaan lähinnä psyykkisesti.
Perjantaina tapasimme viimeisen kerran. Vaikka mikään ei kummallekaan siinä tapaamisessa millään tavalla viimeisestä tapaamisesta viestittänyt.
Sunnuntai-iltana puhuimme viimeisen kerran puhelimessa. Kuten sitä aiemmin olimme puhuneet joka päivä tai viimeistään illalla. Tiistaina tullessani pitäisi tuoda lasipainot ikkunan välistä sairaalan ikkunaa koristamaan. Ja kännykän laturia pitäisi katsoa, se ei oikein toimi. Seijan ja minun maanantaisesta Joensuuhun lähdöstäkin puhuimme, äiti muisti etten tulisi maanantaina vaan vasta tiistaina.
Pieni kuume oli vaivannut sunnuntaina mutta muuten kaikki oli kuulema ihan hyvin. Että ei mitään syyytä huoleen, huomenna herään varmaan virkeämpänä. Kerro kaikille terveisiä, minä rakastan teitä kaikkia. Hyvää yötä ja nuku hyvin, tiistaina tavataan.
Ne olivat viimeiset sanat jotka äidiltäni kuulin. Vastasin niihin varmaankin sen kummemmin ajattelematta, että niin minäkin rakastan sinua. Nuku hyvin ja herää huomenna virkeämpänä. Ja soittele kun olet herännyt, me olemme silloin varmaan matkalla Joensuuhun.
Vaan ei äiti soittanut. Yöllä nukkuessa rasitettu sydän oli lopettanut lyömisensä, kaikessa rauhassa, keskellä unia oli rakkaan äidin elämä päättynyt.
Ei ole montaa rauhaisampaa tapaa lähteä Nangijalaan rakkaan miehen luo. Ei varmaankaan kuoleman pelkoa, ei kipuja, ei ahdistusta. Keho jatkaa untaan kun henki siirtyy Nangijalan laaksoihin. Monien tuttujen ihmisten ja eläinten luo. Ainoa veljen, rakkaan miehen, isän ja äidin, nimettömien kaksosten...
Tunnen surua, tottakai. Mutta tunnen myös onnea rakkaan äitini puolesta. Täysipainoinen elämä päättyi mutta mitään suurta ei sittenkään tainut jäädä tekemättä. Jotenkin uskon, että matkalle lähti elämäänsä tyytyväinen ihminen.
Tunnen myös helpotusta sillä olin pelännyt toisenlaista lähtöä. Kitumista toimettomana sängyssä, järjen katoamista ennen kehon katkeamista. Itkua ja äänen lausuttuja toiveita kuolemasta.
Nyt ei jouduttu niin pitkälle. Jos ei äiti nyt ihan suorilta jaloiltaan lähtenyt niin henkisesti kuitenkin melko läheltä tuota olotilaa. Se on hyvä lähtöasema.
Paljon ei jäänyt sanomatta, tärkein tuli viime aikoina toistettua melkein joka puhelussa.
Äiti, minä rakastan sinua.
Nangijalassa tavataan.
Aikanaan.
Malta odottaa, en tule vielä aikoihin.
Toivottavasti.