IRC-Galleria

Armonaikaa jouluun on tasan viikko. Kaikenaista pitää tämän viikon aikana tehdä. Kiire tulee, mutta tehdään se mikä ehditään. Tulee joulu niinkin. Ja menee. Yhdessä hujauksessa.

Onko jokaisen joulun sitten oltava samanlainen kuin edellisensä? Tai ei ihan samanlainen, vaan samanlainen lisättynä jollakin uudella perinteellä. Vuodesta toiseen.

On tietysti myönnettävä, että näistä perinteistä moni on mukava, joku jopa rakas. Mutta osa on sellaisia tapoja, jotka vaan toistuvat vuodesta toiseen. Ei pelkästään minulla vaan myös muilla ihmisillä.

Otetaanpa nyt esimerkiksi elämäntapauskovaiset. Kirkossa on käytävä laulamassa hoosiannaa, joulun kaupallisutta on taivasteltava, enkelit kaivettava esille ja ihmisille toivoteltava jumalan rauhaa. Mutta tarkoittavatko he sitä? Olisivatko he valmiit panemaan osan joulurahoistaan köyhille? Antamaan kinkkunsa toimeentulotuen varassa elävälle syrjäkylän lapsiperheelle? Puolittamaan ystävilleen ja tutuilleen ostamiensa joulukonvehtirasioiden ja glögipullojen määrän ja maksavansa kuivuusalueen yhdelle kylälle oman kaivon? Varaamaan aattoillan erilaisten palvelupuhelinten päivystäjäksi keskustelemaan yksinäisten vanhusten, itsemurhaa hautovien mielenterveysavokkien tai kotijouluun isän kännäyksen takia pettyneiden lasten kanssa? Kaikkiin näihin tarpeisiin on päivystyspuhelimia joista osa joudutaan jouluna sulkemaan kun ei riitä päivystäjiä. Tai joihinkin on pitkät jonot kun päivystäjiä on liian vähän.

Minullakin on omat jouluperinteeni. Kalliit ja aikaa vievät. Mutta kokeeko niitä kukaan muu tärkeiksi kuin minä? Minä itse. Siis minä. Ymmärrättekö: MINÄ.

Olisiko jostain vara sittenkin vielä luopua?

Nyt on viimeinen hetki miettiä sitä. Viikko ennen H-hetkeä.

Muuten toteutan sen taas vain tavan vuoksi.

Jotain tapoja se on minullakin.