IRC-Galleria

Taas olin yhden yön poissa omasta sängystä. Tällä kertaa peräti Aapiskukon vierasparivuoteessa. Evakossa. Jaa miksikö?

No yksinkertaisesti siksi, että illalla paloittelin ja söin Rakkaan Vaimon Pikkusiskon. No lähtöhän siitä seurasi.

Tuskin olin ehtinyt nukahtaa kun RV ilmoitti poistuvansa aviovuoteestamme tämän karmean teon seurauksena. Hän ei kuulema yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan niin pahalle haisevan roiston vieressä. Minä en sitä ymmärrä, minusta syöty valkosipuli ei haise pahalle. Mutta eihän se oma pierukaan koskaan haise niin pahalle kuin RV:n vastaava lataus.

No herrasmiehenä ja marttyyrinä minä tietysti nappasin peittoni ja laahustin olohuoneen sohvalle katsomaan televisiota. Nähdäkseni pätkän laatuelokuvaa jossa äijät tappavat huoria. Muutama minuutti tätä laatupläjäystä riitti. Kuten myös vajaa tunti sohvaamme, joka on kyllä mukava istua mutta makuualustana suorastan surkea. Suunnistin siis aapiskukon olohuoneen virasparivierasvuoteelle. Joka on aivan liian pehmeä minun selälleni. Joten kuudelta loppuivat nekin yöunet selän kolotukseen.

No nyt on ollut hyvä aamupuhde miettiä elämää. Pilvinen mutta lämmin aamu kutsui ensin pihakahville. Jossa pohdittavaksi tuli Isoäidin elämöntilanne. Kuinka liki 84-vuotias ihminen voi vielä elää Sitkuelämää. Että ei osaa olla tyytyväinen loistavaan asuinpaikkaansa Karpalossa, jossa yhtyvät palveluasumisen ja vanhainkodin parhaat puolet. Hoitopaikassa, jollaisesta tuhannet kodeissaan käpristelevät, vanhainkodeissa vaikeroivat ja vuodeosastoilla valittavat vanhukset vain voivat unelmoida. Mutta mitä tekee Isoäiti? Haaveilee muuttamisesta omaan asuntoon. Että se se olisi elämää, kun saisi asua ihan yksikseen ja itsekseen.

Näin haaveilee ihminen, joka ei pääse sängystä rullatuoliin ilman parin hoitajan apua, vessaan ja pesulle ilman neljää tukevaa lisäkättä. Vanhus joka ei pysty olemaan paria tuntia pidempään ilman happiviiksiään ja joka tavitsee valmiin ruoan eteensa hoitajan annostelemana, jonka käsi ei nousu avaamaan vesikraanaa tai voimat eivät riitä vichypullon avaamiseen.

Eikä tässä vielä kaikki. Jostain löytyy kirjansa lukenut ja tutkintonsa suorittanut lääkäri, joka sanoo :"potilas pärjäisi yksin asuen nykyisen kuntoisena".

Näin ilmeni eilisessä palaverissa johon rakas Äitini oli saanut kootuksi viisi ammatti-ihmistä pohtimaan tämän suuren haaveensa toteutusmahdollisuuksia. Ja jossa vain osasta oli sanomaan, että mietitäänpä tätä nyt hieman myös tässä valossa. Esittäen sitten huomioita Isoäidin jokapäiväisestä ja -öisestä elämästä Karpalossa. Kuinka paljon apua hän tarvitsee, miten pieni elintoimintojen ja kehon arvojen toleranssi todellisuudessa on. Mutta näistä Isoäidin lähihoitajien asiantuntevista kommenteista huolimatta inhoittavan ihmisen rooli palaverissa jäi minulle. Eikä se ollut helppo rooli. Mutta jonkun oli kysytävä, käydäänkö Isoäidin huoneessa turhaan öisin muutaman tunnin välein katsomassa, ovatko happiviikset paikoillaan. Ja kuka kävisi tekemässä saman jos mamma asuisi yksin. Tai kuka hoitaisi kaikki kauppa-asiat, siivoaisi huoneiston, pesisi, kuivattaisi, viikkaisi ja antaisi käyttäjälleen vaatteet, täyttäisi kaatuneen vesimukin tai huolehtisi niistä kymmenistä pienistä ja suurista asioista jotka Karpalon henkilökunta nyt huolehtii.

Että mulla on paha mieli tuon palaverin ja siinä omaksumani roolin vuoksi. Onneksi minulla ei ole siskoja tai veljiä, joiden kanssa pitäisi vielä nyt tapella siitä, mikä Äidille on oikein. Sitä viisauden määrää minä en kestäisi. Ja onneksi minulla on rinnallani Rakas Vaimo, joka on nähnyt millaista elämä kunnossaan jatkuvasti heikkenevän voimakastahtoisen Äidin rinnalla voi olla. Ilman sitä tukea tämä olisi kymmenen kertaa vaikeampaa.

Mutta nyt iloisiin asioihin. Meinaan kertaalleen tehtyjen päätösten perumiseen.

Olimme nimittäin päättäneet, että emme sittenkään pääse osallistumaan Mintun ja Villen häihin lauantaina. Koko porukalle ei löytynyt Vihdistä majoitusta joten koko porukalla ei voinut suunnitella lähtevänsä. Siten ei löytynyt hoitopaikkaa kaikille pienemmille, joita ei olisi kotimiehiksi voinut jättää. Joten ei voinnut ajatella lähtemistä edes kaksistaan RV:n kanssa. Mutta siten soitti morsiaimen isä, lapsuusaikani paras ystävä ja kelpo serkkuni. Kaikki samassa persoonassa. Ja kun kerroin edellä olevat esteet, ilmoitti hän, että meille olisi kyllä varattu koko Wiimarinteen yläkerta majoitusta varten. Joten miettikääpä vielä uudemman kerran.

Mehän mietimme. Muutama pikainen soitto ja Käärmelahden eläinten hoito saatiin tuttavaperheen avulla kuntoon ja Onni saisi luvan lähteä mukaan matkaan. Niinpä suunnistamme nyt suurella joukolla kohti mummolaani. En ole yöpynytkään siellä liki neljäänkymmeneen vuoteen. Mutta nyt yövyn. Ja häissä tapaan paljon vanhoja tuttuja, muutami ystäviäkin. Mintun isän ja äidin häissä len aikoinaan ollut kruununkantajana yhdessä Jarmon, Karin ja Lassen kanssa. Nostalgiaa tässäkin suhteessa. Vaikka en tällä kerta pääsekään kiertämään kirkkoa kultaista kruunua kantaen. Mutta pääsen kuitenkin läheltä seuraamaan tämänkin toimituksen.

Nyt vasta tajuan, kuinka väärän päätöksen olin jo tehnyt tämän hääkutsun suhteen. Onneksi se päätös nyt kumoutuu.

Siitä olen iloinen.