Vaikka tiesinkin, että Hanna on lähiviikkoina lähdössä uuteen perheeseen, niin se olisi ollut aivan eri juttu. Hanna olisi saanut jatkaa ihmisten utealiasta tarkkailua, talon tehokasta vahtimista ja kovaäänistä keskustelua ihmisten kanssa uudessa ympäristössä. Mutta olisi saanut kuitenkin elää vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin.
Mutta sitten jostain saatanan mädän ulkorakennuksen raosta hyökkää minkki tai supi ja raatelee meidän vitivalkoisen hanhemme veren punaiseksi. Ja taas minä joudun hautausurakoitsijaksi. Onhan niitä hautoja kaivettu kaneille, ankoille ja kanoille mutta aina se tuntuu yhtä pahalta. Ja nyt ehkä vielä pahemmalta sillä Hanna oli niin ylväs eläin ettei sen olisi pitänyt vielä siirtyä Nangijalaan. Hannan lähtö on hieman eri asia kuin sairaan kanin tai pitkään reumasta kärsineen ankan.
Käärmelahden eläinten hautausmaalla on jo melkoinen määrä hautoja. Nopeasti laskin, että kymmenkunta eläintä on haudattu pihalammen ympärille. Kuka heistä kasvaa mitäkin kukkaa tai pensasta, sillä nyttemmin olen hautauksen yhteydessä istuttanut jokaiselle haudalle jonkin kasvin. Viimeisen viikon aikana olen haudannut ankan ja nyt Hanna Hanhen. Molemmat saivat kasvikseen ritarinkannuksen. Katsotaan sitten ensi kesänä, millaisen voiman ne saavat kasvuunsa.
Pyhäinpäivän illan kynttilä sai näin ihan uuden ulottuvuuden. En aluksi meinannut sitä edes viedä kun ajattelin pysyä tyynenä. Mutta olihan se sitten loistavan juhlaruokailun jälkeen salaa käytävä tuoreimmalle haudalle sytyttämässä.
Kyynelillä eilinen päivä alkoi ja kyyneliin se melkein loppuikin.