"It's all about family, right?"
Siellä katselin olohuoneessa yksin tämän ahdistavan ja kuitenkin niin upean sarjan tähänastisista kohtauksista mahdollisesti surullisinta, kuuntelin Shanen viimeiset sanat Lemille, ystävälleen, ennen tämän tappamista. Vallitseva olotilani taisi murtua jostain tunnekohdasta hetkellisesti. Johonkin se siis iski ja kovaa, odottamattoman kovaa. Odotettavaa oli, että hyvän sarjan tekijät osaavat napsaista pois heikoimman, turhimman, epärealistisimman tai mahdollisesti helpoimman henkilöhahmon, mutta en ole koskaan pitänyt etukäteen arvailusta. Hetki sitten minulle toivotettiin hyvää yötä ja tokaisin vitsikkäästi jääväni purkamaan traumojani kyseisestä jaksosta. Trauma on kenties turhan voimakas ilmaus, mutta siellä se murtuma edelleen on ja se vuotaa vauhdilla, jos jään pohtimaan. Taito eläytyä, sillä minut on siunattu.
--
Televisio ei ole edes hallinnut elämääni pitkään aikaan, mutta näin vain kokemuksia kertyy sieltäkin. Katselin nimittäin taannoin televisiosta ohjelmaan nimeltä Liveä Abbey Roadilta. Abbey Road on äänitysstudio Lontoossa, ehkä se kuuluisin, jossa ovat viettäneet aikaa muun muassa The Beatlesin jäsenet. Musiikista kiinnostuneelle henkilölle tällainen pieni informaationmurunen historiasta tuo ohjelmaan aivan oman tunnelmansa, sitä katselee aivan toisella asenteella ja musiikista etsii erilaisia vivahteita. Olen aikaisemminkin huomannut ohjelman nimen luettelossa, mutta en ole koskaan vaivautunut tutustumaan koko juttuun sen paremmin. Nyt vain jäin siihen, en vain malttanut mennä nukkumaan vielä. Sattumalta osuin hetkeen, jolloin studiossa aloitteli musisointituokioaan Damien Rice. Nimi ei kertoisi minulle mitään, jollen olisi aikoinaan saanut eräältä erinomaisen bändin kitaristilta yhtä kyseisen artistin kappaletta - jotta saisin käsityksen kyseisen artistin tuotannosta. Jäin siis kuuntelemaan, koska ei ollut parempaakaan tekemistä, ja uteliaana halusin kuulla enemmänkin, koska tämä aikaisemmin kuulemani kappale ei mielestäni huono ollut.
Siinä oli oikeasti jotain taianomaista. Tunsin itseni passiiviseksi, en jaksanut mitään ylimääräistä, istuin vain sängyllä ja imin kameran välittämää tunnelmaa studiosta. Oletteko koskaan kuulleet Damien Ricen aikaansaamaa musiikkia? Se keinuttaa ja tuudittaa, niin soittajaansa kuin kuulijaansa. En voinut poistua tuosta tunnelmasta ennen kuin se oli pakollista. Lämpö vain piti otteesaan.
Seuraavana päivänä hain eteeni cdon.com -sivuston ja tilasin albumin nimeltä O.
--
Olin nautiskellut hetken hienon tammani paluusta kotiin ja päätin päästää paljon töitä tehneen vuokraajan taas nauttimaan aikaansaannoksestaan. Yhtään ei harmita tällainen järjestely. Niin mukava tuo ei ole ratsastaa, etteikö sen katseleminen veisi voittoa, jos satulassa on tarpeeksi hyvä ratsastaja. Suomalaiset tuppaavat kuulemma olemaan vaatimattomia ja tuhisemaan halveksuvasti ihmisille, jotka kovaan ääneen toitottavat tyytyväisyytään. Menkööt muualle, jolleivät jaksa kuunnella. Olen todennut sen monta kertaa ja totean sen vielä monta kertaa uudestaan: sportyponini on hieno!
--
"Don't throw yourself like that in front of me.
I kissed your mouth, your back.
Is that all you need?
Don't drag my love around.
Volcanoes melt me down.
What I give to you is just what I'm going through."