IRC-Galleria

Minä alan olla keski-ikäinen arvojensa vanki. Mies, joka törmää liki päivittäin siihen arvotäysiöön, jota itse on ollut rakentamassa. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jo vuosia sitten eräs lapsista ei suostunut viemään roskapussia jätesäiliöön. No eipä sinä tietysti mitään uutta, mutta peruste pudotti minut perseelleni. Hän hölskytti roskapussia ja sieltä kuului peltisen koiranruokapurkin kolina.

- Tää ei kuulu sekajätteisiin, en mä tätä voi viedä sillä se olisi rikos.

No hittolainen, itsehän siinä olisi sitten ympäristörikokseen syyllistyttävä. Mutta opetukseksi on sanottava, että sen jälkeen meillä on eritelty ainakin peltipurkit metalliromuihin, lasipurkit omiinsa ynnä muuta. Homma ekologisuudesta en ole ihan varma sillä purkit pestään ensin tiskikoneessa. Sillä muuten ne haisevat varaston nurkassa, elukat repivät niiden pussit hajalle ja sitten haisevat elukatkin.

Tulevana vuonna aion kuitenkin tehostaa kierrätystä ja uusiokäyttöä. Kuten myös jätteen polttoa. Josta jälkimmäisestä en ole siitäkään laisinkaan varma onko se ympäristöystävällinen muoto. Mutta mahdollistaa todennäköisesti siirtymisen pienempään jätesäiliöön.

Auton tyhjäkäynti on toinen ympäristörikos, johon toisinaan syyllistyn. Etenkin odottaessani kotipihalla kylmässä autossa sovitun lähtöajan jälkeen lapsia ja Rakasta Vaimoa autoon. Tai odottaessani Seppälän Henkan ja Maukan pihalla, milloin arvon leidit saapuvat hörhelöostoksiltaan. Niin eiköhän näiden leidin joukossa ole pari, jota jaksavat huomauttaa toisinaan siitä, että tyhjäkäynti on ympäristörikos. Arvostan toki tuota heidän arvomaailmansa osaa, mutta haluaisin muistuttaa, että se olen minä joka perse huurteessa odotan autossa heidän ilmestymistään. Joka joskus tuntuu yhtä toivottomalta kuin jeesuksen toinen tuleminen.

Ja sitten kolmaneen, siihen akuutteimpaan ympäristörikosten arvotörmäykseen. Minulla ei ole tänä uutena vuotena pommeja, ei raketteja ei mitään perinteisiä uuden vuoden paukkuja. Perheessä levisi ilmastonsuojeluhenki ja viimeistään siinä vaiheessa kun RV totesi, että rakettien ampuminen on maailman tyhmin asia, oli minunkin ymmärrettävä paikkani.

Niin kauan kuin muistan, siis liki 50 vuotta, on meillä uutena vuotena paukkunut, sähissyt ja räiskähdellyt. Joskus todella suurisuuntaisestikin, nyt ukkomiehenä toki pienemmissä puitteissa. Varovaisesti arvioiden rahaa on näinä vuosina pistetty taivaan tuuliin noin 2 500 euroa. Siis nykyrahaksi muuttaen noin 50 euroa vuodessa. Onhan se paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Jos verrataan vaikka siihen määrään, mitä meidän perheessä vuodessa pistetään tuoksuja kainaloiden, rintojen välisen vuonon tai kauniin kaulan kautta samaista ilmakehää rasittamaan.

Mutta minä olen lojaali mies ja liki ainut äijäenergian puolustaja tässä perhessä. Nuorin uros olisi toki halunnut raketteja ampua mutta on siihen liian nuori, toiseksi nuorin uros osti sentään ruutipadan, mutta se on näitä 12-v tulitteita. Siis suurinpiirtein sama efekti kuin raapaisisi kolme tulitikkua yhtä aikaa. Vanhin uroslapsi taas katsoi mukavammaksi viettää uutta vuotta sukulaisissa, joten hänenkään kanssa en pääsyt paukkuostoksille.

Moni on sanonut minulle, että elämä muttuu kun täytät viisikymmentä. No nyt minun on ainakin osin yhdyttävä tuohon väittämään ensimmisen viiskymppisen miehen joulun ja uuden vuoden juhlan osalta.

Mutta johtuuko tämä iästä vai mistä.

Ehkä olen vain muten pehmenemässä.