IRC-Galleria

Inhimillisessä tekijässä oli eilen tuttuja. Ystävieni parhaimmistoon nykyisin kuuluva Kaija ja hänen poikansa Oskari. Joka hänkin on tuttu yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Monenlaisista yhteyksistä.

Juttelemassa henkimaailman asioista. Molemmet kun kuulevat ääniä ja kokevat niiden puhuttelevan juuri heitä.

Ei minun ole syytä epäillä kumpaakaan. Molemmat ovat älykkäitä mutta eihän kaikka aina voi pelkällä järjellä selittää. Molemmat ovat vahvoja tunneihmisiä mutta eihän kaikkea myöskään tunteella voi selittää. Se, mistä he puhuivat on huonosti todistettavissa. Etenkin tällaiselle ateistiaknostikolle. Paha mennä sanomaan Kaijalle, että käskepä niiden väkivaltaisesti kuolleiden lasten henkien piipahtamaan myös täällä meillä. Tai pyytää Oskarilta, että kun olet seuraavan kerran puheissa jumalasi kansa niin käskepä häntä ilmestymään joku päivä myös minulle.

Olen satavarma, ettei ihminen ole vielä onnistunut selvittämään kuin murto-osan siitä, mikä meitä ympäröi. Elämää on muallakin kuin maapallolla tai tässä meidän aurinkokunnassa. Ihmisillä on kykyjä ja aisti-ilmentymiä, joita ei ole vielä osattu selittää. Mutta että olisi olemassa jumala, joka ohjaisi tätä hullunmyllyä. Siihen minä en usko, sillä ei tämä homma tunnu olevan kenenkään hanskassa. Eli jos joku johtaa tätä palettia, niin huonostipa johtaa. Jos hän vaan omia joukkojana kasvattaakseen aiheuttaa nykyisen kokoista kärsimystä maan päälle, niin onhan hän stalinhitleriä pahempi.

Joten on parempi olla uskomatta tällaiseen korkeampaan voimaan sillä vielä kauhistuttavampaa olisi ajatella, etä olisi joku henkiolento, joka saisi kaiken estetyksi ei hoida hommiaa vaan antaa kaiken pahan tapahtua. Pitääkseen osan ihmisistä uskollisena itselleen. Se olisi sellaista kauhulla hallitsemista johon yksikään maan päällä vaikuttanut tyranni ei olisi tässä mitakaavassa pystynyt. Sitäpaitsi; jos tuo henkiolento olisi olemassa olisi hän vastuussa myös näiden maallisten tyrannien pahoista teoista.

Kun kuolleiden lasten henget käyvät toisinaan puhumassa Kaijalle niin voin vaan todeta, että kyllä näitä henkiä jossain on miljoonia ja taas miljoonia. Joka osaltaan todistaa ainakin minulle sen, että mahdollinen henkiolentojumala ei ole kovin hyvin onnistunut edes pienten, viattomien lasten suojelemisessa.

On siis itsekkäästi helpompi luottaa siihen, että vastuu hyvistä ja pahoista teoista on jokaisella ihmisellä itsellään. Ja ettei todella pahoista teoista ole mitään anteeksiantoa olemassa. Ei, vaikka kuinka tunnustaisit tekosi ja pyytäisit niitä anteeksi. Aamusta iltaan, illasta aamuun.

Miten tähän aknostikon arkeen soveltuu usko Nangijalasta tai ihmisen sielusta? Huonosti, myönnän itsekin. Mutta yhtä vahvasti kuin uskovat selittävät uskossaan jumalansa voin minä selittää ihmisen hengen siirtymisen vaikkapa keijuihin ja tonttuihin. Yhtä paljon molemmista löytyy minua vakuuttavaa todistusaineistoa.

Loppupeleissä nähdään, mihin meistä kunkin hyvä sisin siirtyy. Vaan eipä sieltä kukaan ole tullut kertomaan, että hei, täällä ollaan, odottelen teitä maan päällä kipristeleviä tässä enkelten tai keijujen ihanassa huomassa.

Taidamme sittenkin lla lopuksi vain ongelmajätettä. Joten eläkäämme joka päivä niin, ettei tarvitse sitten surra tekemättömiä. Eikä murehtia tehtyjä. Sillä ei meitä mikään katumus pelasta.

Ei tehdyistä eikä tekemättömistä

Lukujärjestyssuunnittelu taas mallilaan tänään alkavalla viisiviikkoiskaudella. Kymmenen aamuja lapsilla roppakaupalla. Harva asia on turhauttavampi kuin nousta kello seitsemän ja koulu alkaa vasta kello kymmenen. Bussien harvakulkuisuuden vuoksi koululla on aamutuimaan vietettävä luppoaikaa liki puolitoista tuntia.

Kaiken huippu on yhden lapsemme perjantai. Tuollaisen kymmenen aamun päälle kolme oppituntia. Nouset seitsemältä, lähdet bussille varttia vaille kahdeksan, köröttelet liki tunnin bussilla koululle, odottelet liki puolitoista tuntia tuntien alkua, istut kolme tuntia koulussa, odottelet kotiin lähtevää bussia aikasi ja olet kotona noin varttia yli kahden. Kaikki tämä kolmen koulutunnin takia.

Miksi lapsia pitää opettaa tällaisiin pätkätöihin? Miksi lapsen 28 viikkotuntia ei voida jakaa tasaisesti viidelle päivälle. Eihän se tekisi kuin 5-6 tuntia päivää kohden. Siis normaaleja koulupäiviä yhdeksästä kahteen tai kolmeen.

Entäpä vallankumouksellinen ajatus sijoittaa perjantain kolme tuntia neljälle muulle päivälle. Syntyisi neljä seitsemän tunnin päivää. Kahdeksasta neljään. Toki rankkoja päiviä mutta vastapainoksi yksi ylimääräinen vapaapäivä viikossa. Peruskoululain vastainen, otaksun. Mahdoton muutenkin toteuttaa, sanoisi joku. Mutta lapsen parhaaksi se olisi. Se ei kuitenkaan riitä perusteluksi.

Kun koulusta ryhdyttiin kirjoittamaan niin kirjoitetaan lisää. Nyt kouluterrorismista. Siitä, miten joku lapsi saa olla koulun tuplaweebush, hyökätä mihin vaan, väittää mitä vaan, uskotella kuinka paksua puppua tahansa ja jos tuplaween kohde on tarpeeksi alhainen, annetaan tuplaween toimille täysi siunaus. Tässä leikissä jaetaan lapset vuohiin ja lampaisiin, hyviin ja pahoihin, vuokratalon mukuloihin ja maatilan herranterttuihin, suomalaisiin ja maahanmuuttajiin, omiin ja sijoitettuihin, valkoisiin ja mustiin, jyviin ja akanoihin.

Tuon epäoikeudenmukaisuuden näkee jo lapsikin. Vaikka se ei sattuisi edes omalle kohdalle. Vaan koskisi luokkatoveria joka ei edes kuuluisi lähikaveripiiriin.

Mutta että lapsi reagoi tällaiseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Siitä minä olen ylpeä.

Meninpä vaihteeksi hyvissä fiiliksissä nukkumaan. Tuli meinaan otettua yhden lapsen kanssa kunnon otttelu ennen sänkyyn menoa. Huudettiin hänen sänkynsä molemmin puolin kuin kaksi Kyrönsalmessa toisiaan etsivää satamahinaajaa.

Aihe oli tuttu ja turvallinen; perheen asioiden levittäminen kylillä, vanhempien mustamaalaaminen ja meistä valehteleminen, sanomisten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen ja loppuhuipentumana "luopukaa vaan minusta kun sitä kuitenkin tahdotte ja minusta on niin paljon vaivaa."

Siinä vaiheessa tuli listattua kuuluvaan äänen niitä asioita, joista olen lapsien vuoksi luopunut. Asioita, jotka minulle ovat tärkeitä mutta joiden edelle lasten tärkeys on mennyt. Tuo lista on pitkä. Illalla tajusin, kuinka pitkä se oikeasti onkaan. Kun samalla ymmärsin, miten kevyeksi lapsi minun sitoutumiseni ymmärtää, iski masennus. Johon ajattelin yhden kerroksen Paradisea auttavan. Vaikka olenkin vuoden alusta päättänyt vähentää merkittävästi suklaan syöntiä.

Auttoihan se hetkeksi. Mutta kuten spurgulla joka kusee pakkasilla housuihinsa niin samoin kävi minullakin. Suklaat lämmittivät hetkeksi mutta pian oli vielä kylmempi olo. Yöllä tuli oikein paskat fiilikset ja aamulla oli täysi työ motivoida itsensä aamupalan tekoon ja aamukahville lasten kanssa.

No nyt on jo toinen kattaus menossa, ensimmäinen sujui hyvin ja rääkyvä murkkukin oli hyvällä tuulella. Kuten yritti olla rääkyvä mulkkukin. Yhteenotto ei jatkunut, erottiin suhteellisen hyvissä aamufiiliksissä.

Huomasin, että tähän auttoivat osaltaan myös kaksi muuta tyttölasta. Tahallaan tai tahtomattaan he olivat normaaliaamua puheliaampia ja iloisempia. Se antoi vauhtia myös minun takkuiseen aamuuni.

Mutta nyt kuopus nostattaa taas paineita höyrykopassani.

Kaksi kertaa olen hänet herättänyt eikä miestä vieläkään näy aamupalalla. Molemmilla kerroilla nousi sängyssä istumaan ja lupasi tulla heti aamupalalle.

Ja aamupala-aika päättyy juuri nyt.

Joten kärsiköön nälkää aamupäivän koulussa.

Olen minä julma mies.

Mulkku mikä mulkku.

Maaherran uudenvuodenvastaanotto oli kokemus metsittymään päässelle miehelle. Väkeä kuin helluntaiepistolassa, kuuma kuin ryssän helvetissä. Mutta hauskaakin oli. Etenkin sen jälkeen kun löysimme väenpaljoudesta Suuren Opettajan ja hänen Ohjaajansa. Siitä alkoi ilta sujumaan rattoisasti. Loppuen ennen aikojaan.

Pippaloissa tavattiin toki muitakin mukavia ihmisiä. Menneisyydestä, nykyisyydestä ja ehkäpä myös tulevaisuudesta. Syötiin hyvin, maisteltiin eteläsavolaisten viinitilojen tuotteita. Minä söin ja Rakas Vaimo maisteli. Tosin pieteetillä. Molemmat.

Paluumatkalla bussissa menokin oli kuin yhdeksäsluokkalaisten luokkaretkellä. Mitä nyt keppana korvattiin konjakilla. Ja Kiteen Kirkkaalla. Bussi kun oli lähtenyt ja palaamassa Kiteen Kirkaspitäjään. Oli joukossa toki meitä hikareitakin jotka emme nauttineet. Emme virvokkeita emmekä kaikin ajoin älämölöstäkään. Mutta ei se häirinnyt.

Juvan ABC:lle pysähdyttiin virvoke- ja virtsatauolle. Tuolloin pöytäämme istahti Mr. Liekkilohi. Juttua riitti niin pöydässä kuin vielä bussissakin. Mielenkiintoinen persoona josta molemmat RV:n kanssa totesimme loppukotimatkalla omassa autossa, että muuttuipa kuva miehestä. Nimenomaan myönteiseen suuntaan.

Pippaloretkeen liittyy taas ainakin yksi muhkumainen möhläys. Neljä lasta jäi kotiin kahden ollessa kaverikylässä. Kolme vanhinta vahtimaan sitä nuorinta. Hoitosuhde oli mielestämme kohtuullinen. No minä tietysti totesin, että jos tulee ongelmia niin soittakaa minulle. Ja otin kännykän mukaan. Todetakseni bussimatkalla Juvan kohtavilla, että kännykkä jäi Ossibussiin Savonlinnan linja-autoasemalle.

Lääninhallituksessa päätin sitten soittaa kotiin lapsille. Numeroita en tietenkään muistanut koska ne olivat talletettuna kännykkääni. Savonlinnan linja-autoasemalle. Joten ei muuta kuin soittamaan numerotiedusteluun. Saadaksen tylyt vastaukset, että lasten numerot ovat salaiset. Eivätkä selitykseni auttaneet mitään. Onneksi RV keksi, että Tillillä oli Muksumäessä kännykkä mukana ja siinä kännykässä olisi myös sisarusten numerot.

Joten ei muuta kuin soittamaan Muksumäkeen ja selittämään asiaa. Lopulta Tillin kännykkäkin löytyi ja Muksumäen emäntä sai Sanskun langan, tai sis langattoman, päähän. Siinä sitten kävimme neuvottelupuhelun Muksumäen linkkiaseman kautta. Onneksi kaikki oli kotona hyvin eikä soittotarvetta kännykkääni ollut ilmennyt. Loppuillaksi sovitiinkin sitten uudet ohjet ja Muksumäki lupasi toimia päivystyspuhelimena. Johon ei ollut soittotarvetta ilmennyt sillä kotona kaikki oli sujunut loistavasti.

Kuten amulla ilmeni.

Kun nousimme valmiseen aamiaispöytään.

On meillä hyvät lapset.

Filosofista ja hieman loukkaantunutta mietintää tämän IRC-Gallerian ylläpitäjien ja joidenkin harvojen käyttäjien kyvykkydestä.

Mutta otetaanpa aluksi esimerkki ykkönen. Käyttäjien puolelta. Minusta on mukava lukea kommentteja jutuistani ja kuvistani. Sitä kautta on löytynyt monta kirjeenvaihtoystävää, niin nuorta kuin liki itsenikin ikäistä. ukavaa, hauskaa, fiksua, huumorintajuista seuraa. Jotka tajuavat, missä jutussa tai kuvassa olen tosissani, mitkä tyaas ovat hauskuutusyrityksiä. Pääsääntöisesti pyrin kuitenkin nauramaan itselleni.

Niitä palautteita on mukavalukea ja joskus niistä seuraa pidempikin mielipiteenvaihtoketju. Mutta joskus tulee silmille silkkaa sontaa. Kuten tänä aamuna kun ihastuin kommenttien määrästä ja avaisin ensimmäisen. Ihastus katosi hetkessä kuin luin sen: Siin oot vitsin pervon homon näkönen joku saa.elin paska sitka vit.U
Samainen järjen jättiläinen oli toisenkin kommentin tuupannut: Miten tälläsellä paskalla voi olla kuvia ircissä??!!!
Siinä on Urjalan nuori neitonen ladannut koko osamisensa viesteihin. Kirjoitusvihreitä kaihtamatta hän oli kertonut mitä mieltä on minusta. Äijästä, joka ei koskaan aiemmin ole käynnyt hänen sivuillaan joten en siis ole mitenkään häirinnyt ainakaan aktiivisesti häne mielenrauhaansa.
Mutta nyt aion häiritä. Kävin jo hieman tutustumassa tämän ratsastusta harrastavan nuoren neidon sivuihin. Ja jatkan tutustumista, sillä minua haluttaa ymmärtää hieman enemmän sitä vihaa, jota hän jostain syystä minua kohtaan tuntee.

Tietysti voisin ehdottaa hänelle jäähyä. Mutta mitä se hyödytää. Olen tehnyt vastaavassa tilateessa niin ennenkin ja sitten seurannut huvikseni, mitä kyseisen homofopisen hemmon sivuilla tapahtui. Ei hän ainakaan ehdotustani seuraavan 1,5 viikon aikana jäähylle joutunut. Minä taas aikoinaa jouduin jäähylle ilman varoitusta kun sivullani oli lapsuudenkuva 49 vuoden takaa. Jotenkin tuossa utuisessa ja sen ajan mustavalkoisessa pienessä kuvassa näkyin prinssin nakki. Ja se riitti jäähyyn.

Toinen esimerkki potutuksen aiheesta on ylläpidon suhteutuminen mainontaan. Samaan aikaan kun kuvagallerioissa on ehdottomasti kielletty mainonta, anakin kaupallinen sellainen, sinne ujutetaan Suomen hyökkäysvoimien ilmataisteluosaston mainokset. Jotka aivan "sattumanvaraisesti" hyökkäävät silmille liki kymmenen ensimmäisen satunnainen-klikkauksen joukossa. Hirviää huoraamista tuo mainoskampanja. Saas nähdä mitä seuraavaksi tulee. Vaikka kaupalliset mainokset olisikin kieletty niin kyllä sitä kaikenlaista paskaa meile voiaan tarjoilla myös "ei kaupallisessa" muodossa.

Kun itse olen pitkään työskennellyt toimittajana, ällöttää minua tuollainen mainoskaman ja tuotetun materiaalin sekoittaminen. Eihän itseään arvostava lehtikään sotke mainoskamaan tekstiin vaan mainokset ovat selkeästi mainoksia ja teksti tekstiä. Näin minusta olisi syytä täälläkin toimia, mainospaikkoja täällä on muutenkin ihan tarpeeksi.

No jätetään nyt tämä purkaus ja arvostelu tähän.

Ja jäädään odottamaan jäähyä.

Eiköhän sille jokin peruste löydy.

Jo koitti helpompi päivä. Ei pelastusretkeä pahoinpidellyn lapsen kotiuttamiseksi, ei poliisikeikkaa, ei tohtorin tutkimusta, ei koiran etsintää supiansoista, ei dyykkausta rappusissa...

Melkein tavallinen päivä. Vuodenvaihteen normaalia papereiden selvittämistä, lasten kuljetuksia optikolle ja terapiaan, kirpputorikierros, tavallinen ja musiikkikirjastokäynnit...

Että sitä pitkän ajan jälkeen nauttii tällaisesta "tavallisesta" päivästä. Kirpparilta löytyi hauskoja ja kauniita tavaroita, musiikkikirjastosta kaivattuja levyjä ja kirjakirjastosta mielenkiintoisia kirjoja.

Lastenkin elämä tuntui sujuneen suhteellisen normaalisti, joten tässäkin suhteessa hyvä päivä. Kun tähän vielä lisätään Rakkaan Vaimon onnistunut kaupunkikierros sekä iltainen Erikoisen puhelu, niin sainkin kellahtaa sänkyyn lukemaan kirjaa liki onnellisena miehenä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ei rauhoitu, ei. Kohtalon sormi on lykännyt alkuvuoden tapahtumat kasaan. Onkohan kyseessä minun elämäni ruuhkavuosi. Alku ainakaan ei tunnu lupaavalta.

Jos ei nyt kuitenkaan puututtaisi ihmiselon kurjuuteen. Siihen, että paino on uusissa ennätyslukemissa eli 159,2 kilossa. Eikä siihen, että tuon painonnousun seurauksena diabeteshoitaja lupasi antaa keppiä. Mutta ei sitten antanutkaan vaikka vastaanoton nurkassa oli kuin tarkoituksella liki metrinen muovipäällysteinen rottinkikeppi ja minä lupauduin tutkimuslavitsalle rähmälleni. Ei ollut tarpeeksi sadistia tässä hoitajatädissä. Harmi.

Ei puututa myöskään siihen, että esikoispojan pahoinpitelijätaho yrittää tehdä kauppaa asian hautaamiseksi ja villasella painamiseksi. Mutta se ei onnistu, sillä meidän lapset ovat oppineet siihen, että vääriä tekoja seuraa mus. Siis seuraamus. Niin myös silloin, jos lapsemme joutuu vääryyden ja pahuuden kohteeksi. Kuten nyt. Niin toimii oikeudenmukainen maailma, myös aikuisen on vastattava tyhmyydestään ja väkivaltaisuudestaan.

Ei kajota myöskään siihen, että dyykkasin illalla neljä viimeistä Aapiskukon kellarin rappusta ja komahdin rappujen alapäässä olevaan oveen. Joka onnksii oli kiinni joten en muksahtanut rähmälleni kellarin käytävän lattialle. Vaan vain koko painollani vasten tukevaa ovea. Kylki, jalka, perse ja toisenkin jalan polvi hieman vihoittelavat.

Eipä enempää noista pienistä ihmiselon kurjuuksista. Vaan otetaan päivän sanaksi eläinelon kurjuus. Vaikkapa Mäykky Onnin iltaiset seikkailut.

Koira häippäsi iltakuselle tuossa seitsemän korvilla. Oli ollut jo jonkin aikaa ulkona kun menin huutelemaan herraa sisään. Ei näy, ei kuulu. Paitsi että naapurin suunnasta kuuluu tuttu ääni, Onnin haukkumista ja ulinaa. Joten korotin ääntäni ja jäin odottamaan häntä koipien välissä kotiin löntystävää karkulaista. Jota ei näy, ei kuulu. Vieläkään. Mutta tuttu vikinä kuuluu.

Pelästyin, että jotain on sattunut, hain taskulampun ja lähdin koiran etsintään. Kuljin naapurin pihaan, huutein koiraa, kiersin navetan tielle, huutelin koiraa, palasin takaisinpäin, kiersin saranin, huutelin koiraa. Ei kuulu, ei näy. Tulin välillä kotiin, hälytin Rakkaan Vaimonkin rappusille huutamaan ja lähdin takaisin aiemmin kuulunutta vikinää ja ulvomsta kohti. Huolestuneena, että jotain ikävää on Onnille tapahtunut.

Kuljin, huutelin, kiersin ja kaarsin. Pitkän hiljaisuden jälkeen jostain naapurin pihasta päin kuului alistunut vuh. Ei muuta kuin ääntä kohti. Päästyäni pihaan, kuulin omenapuiden suunnasta vikinää ja olin varma, että Onni on loukannut itsensä tosi pahasti kun ei ryntää luokseni tai lähde ravaamaan huonolla omallatunnolla kotia kohti.

Kunnes omenapuiden katveessa taskulampun valokeilaan osui suuri supiansa ja sen sisällä kiiluvat kaksi silmää. Jotka suinkaan eivät olleet supin vaan mäyräkoiran. Ansahäkissä istui äänettömänä pelästyneen ja nolon näköinen koira. Toisen kerran elämässään naapurin supiansaan joutuneena. Ei näköjään kerrasta oppinut.

Minä hakemaan naapurin Mattia ansaa kokemaan. Ja kun saavuime yhdessä ansahäkin luo, uskalsi Onnikin jo haukkua. Tajusi kai pelastuksen olevan lähellä. Ja kun Matti sai häkin auki niin Onni luikahti häntä koipien välissä kotia kohti.

Että tämmöinen iltapuhde eilen täällä Käärmelahdessa.

Entäs teillä?

Kolmas päivä uutta vuotta ja kaikenlaista on tullut koettua. Tätä menoa vuodesta 2007 tulee todellakin ikimuistoinen.

Eilisestä päivästä merkittävä osa kului lääkärissä ja poliisiasemalla. Mitäköhän uusi päivä tuokaan tullessaan.

Lääkärissä perinteinen diabeetikon vuositarkastus. Rasvat huonossa jamassa. Harvoin kuitenkaan lääkäri on minulle sanonut, että olet tainnut syödä hieman liian vähän rasvaa. Meinaan sitä hyvää kasvirasvaa. Siis ei maultaan hyvää vaan vaikutuksiltaan. Heitä olisi kuulemma lisättävä, elukkaperäisiä laardeja vähennettävä. Tiedossa oli ilman lääkärin neuvoakin mutta olisikohan helpompi toteuttaa kun on auktoriteetin käsky.

Makeakin olen, aivan liian makea. Tuonkin tiesin ja itse hankittu tai ainakin vahvistettu ominaisuus se on tuokin. Siis rasvoja vähentämään. Niitä huonoja. Ja sokeria. Ynnä muuta myrkyllistä.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Maksa ja munuaiset kunnossa, sydän hidas mutta tasainen, verenpainekin vain hieman kohollaan. Ureaa ei löytynyt liikaa verestä joten ilmeisesti sitä ei ole päässä asti. Tuota tulosta ei kuulema voi lääketieteellisesti vahvistaa kroppalääkäri, siihen tarvitaan kallonkutistaja.

Mutta sitten nämä vanhenevan miehen virtsavaivat. Niistäkin oli puhuttava lääkärille vaikka kuinka nolotti. Ja sain hyvän lyhyen luennon siitä, mistä on kyse. No problems, hoidettavissa on. Ensin vain on tutkittava eturauhanen. Että housut alas ja siihen hoitopöytää vasten rähmälleen, tohtoritäti pyysi vetäessään kumihanskaa käteensä. Ja sitten ei kun... palaapa otsikkoon ja kuvittele...

Siitäkin selvittiin, vielä tabujen päivitys ja eikun elämään.

Loppukevennykseksi piti kertoa lääkärille, mitä terveyskeskuksen vessan potenssihäiriömainokselle on tapahtunut. Sille lääkemainokselle, jossa lukee: Erektiohäiriö. Vaikea tunnustaa, helppo hoitaa. Tuosta julisteesta joku hoitoon pettynyt mieshenkilö on vetänyt yli sanat tunnustaa ja helppo. Joten nyt julisteessa lukee: Erektiohäiriö. Vaikea hoitaa. Ja alle kirjoitettuna mustekynällä: Haista sinä tohtori vittu. Ja kaiken komeuden alle sutastuna vielä allekirjoitus. Kyllä me tohtorin kanssa naurettiin.

Ei ollut minun kirjoittamani.

Elämä näytti myös pari seuraavaa tuntia parhaita puoliaan. Kaksi tuntia esikoispojan kanssa poliisiasemalla. Poika tällä kertaa asianosaisena, rikosilmoitusta tekemässä. Pahoinpitelystä. Ikävä asia mutta hyvä niin kauan kuin käymme poliisiasemalla vain näissä rooleissa. Kesällä todistajana, nyt asianosaisena. Toivon sydämestäni, että kolmannessa roolissa ei milloinkaan.

Niin minä toivon.

Kun vuosi alkaa tarpeeksi surkeasti niin on hyvä ennuste. Tästä ei voi päästä kuin eteen- ja ylöspäin.

Yöllä jo rassasi rakettien räiske. Siis naapurin rakettien. Itse kun oli päätetty olla ostamatta ja lapset saivat ihailla vain naapurin paukuttelua. Kateellisina. Ja kuinka minun sydäntä puristikaan kun he kehuivat, että oli sitten komeita paukkuja kaikilla naapureilla. Ei enää paljon painanut rahan turha tuhlaus taivaan tuuliin eikä pienen ihmisen teot ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi...

Jouluna yritin paikata kuvittelemaani lahjavajetta ja koin siinä epäonnistuneeni. Nyt päätin paaduttaa sydämeni paukkujenostovietille kun luulin lasten sitä tahtovan. Ja taas koin epäonnistuneeni. Voi tätä heikon itsetunnon määrää.

Eikä tässä vielä kaikki. Rakkaan Vaimon pakki sekosi (onneksi vaan pakki) ja sänky kutsui. Ei ollut kyse moniin uuden vuoden yönä iskevästä yllättävästä pahoinvointikohtauksesta vaan sopmattomasta ruuoasta. Siinä sitten RV vuoden vaihtuessa makasi sängyssä valkoisena ämpäri lattialla ja yritti suggestoida itseään oksentamattomaksi. Siinä jopa jotenkin onnistuen.

Jotenkin apeissa tunnelmissa saatiin kuohuvat lasten kanssa nautittua ja tinat valettua. Mutta valjuissa tunnelmissa. Osa kaipail myös isoäitiä, joka nyt ensimmäistä kertaa lasten nykyisessä elämässä ei ollut paikalla tulkitsemassa tinoja. Hän kun oli joulun juhlinnan jäljiltä liian väsyneessä kunnossa tullakseen myös uutena vuotena kotiin. Terveyskeskuksen happiviiksien letkut kun ei yltä tänne saakka.

Kurjuuden kruunu oli kuitenkin vasta laskeutumassa päätämme ahdistamaan. Tietosuojalainsäädännön vuoksi ja lastamme suojellaksemme en kirjoita yksityiskohdista, mutta vanhimman pojan sukulaisvierailu ei päättynyt mitenkään miellyttävissä tunnelmissa. Poika joutui kokemaan vihaa jota en haluaisi kenenkään lapsistamme kohtaavan. Ikävä episodi joka latisti niin pojan kuin meidän muidenkin mielet.

Että tästä se on ponnistettava.

Kuin suosta hyppäisi.

Minä alan olla keski-ikäinen arvojensa vanki. Mies, joka törmää liki päivittäin siihen arvotäysiöön, jota itse on ollut rakentamassa. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jo vuosia sitten eräs lapsista ei suostunut viemään roskapussia jätesäiliöön. No eipä sinä tietysti mitään uutta, mutta peruste pudotti minut perseelleni. Hän hölskytti roskapussia ja sieltä kuului peltisen koiranruokapurkin kolina.

- Tää ei kuulu sekajätteisiin, en mä tätä voi viedä sillä se olisi rikos.

No hittolainen, itsehän siinä olisi sitten ympäristörikokseen syyllistyttävä. Mutta opetukseksi on sanottava, että sen jälkeen meillä on eritelty ainakin peltipurkit metalliromuihin, lasipurkit omiinsa ynnä muuta. Homma ekologisuudesta en ole ihan varma sillä purkit pestään ensin tiskikoneessa. Sillä muuten ne haisevat varaston nurkassa, elukat repivät niiden pussit hajalle ja sitten haisevat elukatkin.

Tulevana vuonna aion kuitenkin tehostaa kierrätystä ja uusiokäyttöä. Kuten myös jätteen polttoa. Josta jälkimmäisestä en ole siitäkään laisinkaan varma onko se ympäristöystävällinen muoto. Mutta mahdollistaa todennäköisesti siirtymisen pienempään jätesäiliöön.

Auton tyhjäkäynti on toinen ympäristörikos, johon toisinaan syyllistyn. Etenkin odottaessani kotipihalla kylmässä autossa sovitun lähtöajan jälkeen lapsia ja Rakasta Vaimoa autoon. Tai odottaessani Seppälän Henkan ja Maukan pihalla, milloin arvon leidit saapuvat hörhelöostoksiltaan. Niin eiköhän näiden leidin joukossa ole pari, jota jaksavat huomauttaa toisinaan siitä, että tyhjäkäynti on ympäristörikos. Arvostan toki tuota heidän arvomaailmansa osaa, mutta haluaisin muistuttaa, että se olen minä joka perse huurteessa odotan autossa heidän ilmestymistään. Joka joskus tuntuu yhtä toivottomalta kuin jeesuksen toinen tuleminen.

Ja sitten kolmaneen, siihen akuutteimpaan ympäristörikosten arvotörmäykseen. Minulla ei ole tänä uutena vuotena pommeja, ei raketteja ei mitään perinteisiä uuden vuoden paukkuja. Perheessä levisi ilmastonsuojeluhenki ja viimeistään siinä vaiheessa kun RV totesi, että rakettien ampuminen on maailman tyhmin asia, oli minunkin ymmärrettävä paikkani.

Niin kauan kuin muistan, siis liki 50 vuotta, on meillä uutena vuotena paukkunut, sähissyt ja räiskähdellyt. Joskus todella suurisuuntaisestikin, nyt ukkomiehenä toki pienemmissä puitteissa. Varovaisesti arvioiden rahaa on näinä vuosina pistetty taivaan tuuliin noin 2 500 euroa. Siis nykyrahaksi muuttaen noin 50 euroa vuodessa. Onhan se paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Jos verrataan vaikka siihen määrään, mitä meidän perheessä vuodessa pistetään tuoksuja kainaloiden, rintojen välisen vuonon tai kauniin kaulan kautta samaista ilmakehää rasittamaan.

Mutta minä olen lojaali mies ja liki ainut äijäenergian puolustaja tässä perhessä. Nuorin uros olisi toki halunnut raketteja ampua mutta on siihen liian nuori, toiseksi nuorin uros osti sentään ruutipadan, mutta se on näitä 12-v tulitteita. Siis suurinpiirtein sama efekti kuin raapaisisi kolme tulitikkua yhtä aikaa. Vanhin uroslapsi taas katsoi mukavammaksi viettää uutta vuotta sukulaisissa, joten hänenkään kanssa en pääsyt paukkuostoksille.

Moni on sanonut minulle, että elämä muttuu kun täytät viisikymmentä. No nyt minun on ainakin osin yhdyttävä tuohon väittämään ensimmisen viiskymppisen miehen joulun ja uuden vuoden juhlan osalta.

Mutta johtuuko tämä iästä vai mistä.

Ehkä olen vain muten pehmenemässä.