IRC-Galleria

...tytön lennettyä seinään ja kuoltua, myös minä paiskauduin juhan huudon voimasta henrin huoneessa olevaan vaatehuoneeseen....

Pimeästä vaatehuoneesta avautuikin ovi meidän eteiseen (oikeasti ei avaudu) ja eteisemme oli muuttunut pimeäksi lumiseksi tieksi, jonka varrella seisoi koko sukuni... oli kuin jokin sukuvaellus keskellä ei mitään, keskellä synkkyyttä ilman valoa.
Vanhempani olivat joukon etunenässä. Keskellä väkijoukkoa seisoi pieni poika itkien. Hän oli eksynyt. Katsottuani tarkemmin, huomasin pojassa jotain tuttua. Poika oli kuin ilmetty serkkuni, kylläkin vähintään 10-vuotta nuorempi.
Aivoissani alkoi hurja juoksu ja tunneratojen sekamelska.
Tajusin, että poika oli kuin olikin serkkuni vaikka ei kuitenkaan ollut. Siinä samassa keskeltä pimeyttä serkkuni käveli eteeni. Paniikki valtasi minut. Miten voi olla kaksi samaa ihmistä? Halusin juosta karkuun, mutta jalkani eivät totelleet... ne olivat halvaantuneet!
Aikuinen serkkuni ei huomannut mitään kummallista pikku pojassa. En tiennyt mitä tehdä. Pieni poika itki turvattomuuttaan ja kukaan suvustani ei tunnustanut saati tunnistanut häntä sukuumme kuuluvaksi. Vain minä tiesin pääni sisällä totuuden.
Poika oli tätini ja setäni hylkäämä lapsi. He olivat hylänneet hänet uran vuoksi kauan aikaa sitten. Antaneet hänet pois. Ja nyt kasvattivanhemmat olivat hylänneet hänet. Mieleni teki repiä tätini ja setäni kappaleiksi! Itsekkäät paskiaiset!
Otin poikaa kädestä kiinni ja vein hänet väkijoukon etunenään, missä vanhempani olivat. Äitini oli ilmeisesti sukuni jonkinlainen matriarkka.... tms... Vaadin äitiäni tunnustamaan totuuden pojan vanhemmista. Äiti pysyi vaiti. Minä hukuin vihaani ja huusin: *Aina te pilaatte kaiken!!!!*

Sitten heräsin.

P.S. Jatko ei ollut kamala. Vain alku.