Saatteeksi
Olen jo pitkään tuntenut että kansallinen historiankirjoitus on halunnut esittää Suomen talvi- ja jatkosodan jotenkin muista toisen maailmansodan tapahtumista erillisinä kamppailuina, joissa pieni mutta urhea ja oikeudenmukaisuus-periaatteen mukaan taisteleva Suomi puolustautuu suurta ja uhkaavaa Neuvostoliittoa vastaan, ja sodat on käyty ikään kuin omassa universumissaan riippumattomina ympäröivän maailman tapahtumista, ja niin että lukijan mielenkiintoa ei liiemmälti pyritä ohjaamaan sellaisiin kysymyksiin kuten ”Mikä kehitys johti tällaiseen tilanteeseen?” Hyvä (Suomi) vastaan paha (Neuvostoliitto) on paljon helpompi ja ajattelusta vapauttavampi vaihtoehto. Itse näkisin kuitenkin että tuudittautumista tällaiseen kuvaan leimaa paitsi älyllinen laiskuus myös (ja valitettavasti) älyllinen epärehellisyys.
Suomen tie
Urhoollisessa talvisodassa Suomi taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, ja kesti. Tältä ajalta pohjaa käsite talvisodan henki jonka katsotaan viimein eheyttäneen kansakunnan vuoden 1918 verisen sisällissodan jälkeen. Sotaan jouduttiin Neuvostoliiton hyökkäyksellä 13. marraskuuta 1939 kun Suomi ei ollut taipunut painostuksesta aluevaihdoksiin. Suomi oli valinnut täysin päinvastoin kuin muut Saksan ja/tai Neuvostoliiton painostuksen kohteeksi joutuneet valtiot. Tähän taipumattomuuteen olivat vaikuttaneet suuresti luottamuspula Neuvostoliittoon ja muut vast’ikäiset esimerkit Puolan ja pikkuvaltioiden kohtaloista; Puola oli jaettu ja pilkottu Saksan ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeisiin Saksan 1.9.1939 hyökkäyksen ja tätä seuranneen Neuvostoliiton antaman ”tikariniskun selkään” seurauksena. Samoin Saksan 1938 hivuttama Tsekkoslovakia nähtiin esimerkkinä, ja tunteita kosketti puna-armeijan suorittama Baltian miehitys. Samoin Neuvostoliitto oli alusta alkaen ollut Suomelle, ja lännelle laajemmin, suoranainen epävaltio. Mitä ei vielä tiedetty (mutta jonka vaikutukset voitiin nähdä), olivat Puolaan hyökkäyksestä alkaneet aggressiot elokuun 23. päivänä 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan sisältyneen jakopolitiikan toteuttamista. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa määriteltiin Saksan ja Neuvostoliiton väliset etupiirien rajat Puolassa ja Itä-Euroopassa. Tätä pohjaa vasten tarkasteltuna saavat ne kannat joiden mukaan Neuvostoliiton vaatimuksille taipuminen olisi ollut tie Baltian kohtaloon pontta käsitystensä tueksi.
Kun kansakunta oli puolustautunut ja taistellut nuo kuuluisat ”105 kunnianpäivää” saatiin Moskovassa aikaan rauha joka Suomessa välittömästi sai nimen välirauha. Nimi välirauha kuvastaa hyvin aikalaisten tuntoja rauhan pitävyydestä. Suhteet Moskovaan säilyivät jäätävinä.
”Suomi ajopuuna”
Olavi Paavolainen (palveli jatkosodassa propagandaupseerina) kertoo päiväkirjassaan (20.06.1941) (Synkkä yksinpuhelu) sotaan lähteville joukoille pidetystä saarnasta:
Synkän ja jurottavan tunnelman huipistaa lopullisesti keskellä toria seisovan sotilaspastorin perin epäonnistuneesti valitsema, täysin poliittinen saarnateema. Hän puhuu ”suurvalloista”, jotka tulevat auttamaan Suomea. Aikaisemminkin Suomea on auttanut suurvalta – Jumala – mutta tällä kertaa sitä tukee myös Saksa; ja nyt kun sekä Jumalan että Saksan ”suurvallat” ovat puolellamme niin kaikki päättyy varmasti hyvin! Saarnan jälkeen veisataan tietysti ”Jumala ompi linnamme” …
Välirauhan aikana Suomi ja Saksa löysivät (jälleen) toisensa, ja alkoi molempia hyödyttävä yhteistyön kausi. Suomen hallituksen puolustukseksi on tässä asiassa sanottava että aiemmin tavoiteltu pohjoismainen yhteistyö oli kariutunut kun muut pohjoismaat eivät olleet valmiita puolustusliittoon Suomen kanssa (ja täten sitoutumaan vaarallisimmaksi katsotussa geopoliittisessa paikassa sijainneen Suomen puolustus- ja sotilaallisiin intresseihin). Suomen ja Saksan yhteistyö eteni nopeasti, ja pian Suomi hoiti 90% ulkomaan kaupastaan Saksan kautta. Mielestäni tämä kuvaa hyvin Suomen sitoutuneisuutta Saksaan (tilanteessa joka on tunnustettava ahtaaksi: lähes täydellistä Saksaan tukeutumista ennen Neuvostoliitto oli katkaissut kauppasuhteet Suomeen). Suomen ja Saksan välisten salaisten sopimusten mukaan Pohjois-Suomeen virtasi kaikessa hiljaisuudessa Suomen satamakaupunkien kautta enemmän kuin 200 000 saksalaista sotilasta.
Hitler aikoi hyökätä Neuvostoliittoon ja Suomi kuului osaksi näitä suunnitelmia. Kun Molotov marraskuussa 1940 oli käynyt Berliinissä kysymässä Hitlerin siunausta Suomen valloitukselle, tätä ei herunut. Operaatio Barbarossa tehtiin pääpiirteissään selväksi Suomen johdolle, Suomessa jatkosota tuli kuitenkin saada näyttämään talvisodan oikeutetulta hyvityssodalta.
Itse näen asian niin että jatkosota on kauempaa katsoen vain yksi operaatio Barbarossan osasota. Jatkona tähän on kuitenkin mainittava että sodalla oli Suomelle myös selvät omat kansalliset tavoitteensa. Suomen johto myös suunnitteli sodan aloituksen tarkasti: Saksa hyökkäisi ensin, pommituspaluulennolla Luftwaffen koneet laskeutuisivat tankkaukselle Suomen alueella ja sitten toivottaisiin Neuvostoliiton vastaavan pommittamalla Suomea jolloin saataisiin ensimmäinen vihollisuus näyttämään Neuvostoliiton tekemältä. Täsmälleen näin myös tapahtui ja Suomi aloitti suunnitellun hyökkäyksensä. Operaatio Barbarossa vyöryi itään nyt koko mantereen levuisella rintamalla.
Paavolainen päättää merkintänsä:
Kuin salaman valossa näen, miten odottamaton ja käsittämätön tämä sotaan lähtö on varsinaiselle Suomen kansalle. Ja onko se ihme? Talvisota oli toista. Mutta tämän sodan syyt ovat niin kietoutuneet suurpolitiikan ja kansainvälisten probleemien verhoihin, että niiden ymmärtäminen on vaikeata sivistyneellekin ihmiselle. Kansanmiehen suoraviivaiset aivot eivät kerta kaikkiaan niitä tajua. Hänelle tämä on vain ”herrojen” sotaa.
Olisiko jatkosota sitten voitu välttää? Tutkijayhteisön vastaus on tietääkseni että luultavasti ei olisi voitu: Saksa ja Neuvostoliitto eivät kaiken todennäköisyyden mukaan olisi jättäneet Suomea rauhaan, ja pahimmassa tapauksessa Suomi olisi joutunut niiden väliseksi taistelutantereeksi. Entä mentiinkö yhteistyöhalukkuudessa Saksan kanssa liian pitkälle ja oltiinko tässä liian innokkaita? VTT Jokisipilän tutkimuksen Hitlerin avulla idän barbaareja vastaan mukaan tietyissä piireissä mentiin. Nimekkäimpänä saksansuomettujana (termi omani) hän mainitsee Edwin Linkomiehen ja tämän ympärillä olleen ryhmän Kokoomuksen oikealta laidalta, sekä useat Suomalais-saksalaisen seuran (SSS) vaikuttajat. Tähän kysymykseen (liian pitkälle menemisestä) pätevät osiltaan pitkälti samat väitteet kuin varsinaiseen suomettumiskeskusteluunkin: mikä osa on poliitikkojen jälkijättöistä selittelyä ja mikä tulee ymmärrettävämmäksi ajan realiteetteja tuntemalla.
Suomi Saksan aseveljenä: liittolainen vai kanssasotija?
Kuten jo edellä todettua, itse näen jatkosodan osana isompaa kuviota: Saksan vasalliensa ja liittolaistensa tukemana suorittamaa Operaatio Barbarossaa Neuvostoliiton tuhoamiseksi. Suomella oli kuitenkin myös omat Saksan tavoitteista poikkeavat kansalliset tavoitteensa: talvisodan hyvityssota korkojen kera. Tämä oli myös Suur-Suomi ajatusten kulta-aikaa. Paavolainen kirjoittaa AKS:läisen hengen vallinneen etenkin nuoremman upseeriston keskuudessa.
Kansallinen historiankirjoitus korostaa näitä kansallisia päämääriä yli yhteisten päämäärien: Liittolaisuus-käsite on sodan jälkeen (ja paljolti jo Stalingradin jälkeen) haluttu kieltää. Neuvostoliitto oli kuitenkin kummankin maan, Suomen ja Saksan, pääviholliseksi katsoma vastustaja, ja jatkosota oli yhdessä suunniteltu ja toteutettu operaatio, jota leimasi Suomen puolelta materiaalinen ja strateginen riippuvuussuhde Saksaan. Sodan alkupuoliskon Suomen lehdistössä oli yleistä hyvin myönteissävyinen kirjoittelu Saksasta (joka oli itse asiassa ollut tavallista jo aikaisemmin), joka muuttui vasta kun oli selvää että Saksa kohtasi toistuvia tappioita itärintamallaan.
VTT Jokisipilän esittelemiä kansallisen kanssasotijuus-tulkinnan puolesta puhuvia seikkoja ovat ensinnäkin se että Suomella oli sodassa omat kansalliset tavoitteensa. Suhde Saksaan ei ollut alisteinen samalla tavoin kuin mitä se oli Unkarin, Romanian ja Bulgarian tapauksissa. Samoin Suomen käymä sota erosi Saksan käymästä johon kuuluivat rotusota idässä sekä toisaalta sota demokratioita vastaan lännessä. Kansallinen näkemys haluaa myös korostaa että Suomen erityisasema oli saanut jossain määrin tunnustusta. Tätä näkemystä on viime vuosina tietääkseni puoltanut ainakin walesilainen historioitsija Norman Davies (kuitenkaan tietääkseni yksikään hänen kirjoistaan ei käsittele Suomea kuin korkeintaan ymmärtävin sivulausein). Mielestäni kaikki edellä mainitut seikat kuitenkin sopivat myös Saksan liittolaisiin luettuihin Italiaan ja Japaniin, joten katson että pohjimmiltaan ”liittolainen vai kanssasotija?”-kysymyksessä on kyse siitä kuinka itse kukin taho haluaa tai katsoo parhaakseen tiedettyjä tosi-asioita (toivottavasti näiden mukaan pelataan) tulkita.
Linna vs Ehrnrooth
Talvisota on korkein hetki suomalaisen patriootin historiakäsityksessä, ja kansallinen historiankirjoitus on halunnut esittää jatkosodan tämän oikeutettuna jatkona johon Suomi joutui Neuvostoliiton aggression seurauksena ja tätä ennen Saksan syliin keinahdellen kuin ajopuu kosken kuohuissa. Muistelussa painottuvat Mannerheim-ristin ritarien ja jääkäreiden muisto. Edesmenneen jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin sankarillinen kuva heijastuu sodan virallisista muistoista. Väinö Linna muisti sodan myös toisin.
Linnan Tuntemattomassa sotilaassa erotetaan selvästi toisistaan käskijät ja sotamiehet. Sota saa ihmisen kasvot. Linnan teos on kuitenkin tekijänsä näköinen ja sitä on syytetty yksittäistapausten yleistämisestä, ja onhan teos ollut rohkeaa materiaalia sillä siinä tapahtuu useita puhdasoppiseen isänmaalliseen tarinaan kuulumattomia asioita, omien teloittaminen ei näistä vähäisin esimerkki. Ei ole vain yhtä ”suurta isänmaallista sotaa” (venäläistä termiä lainatakseni) vaan on suuria yksityisiä ja erilaisia sotakokemuksia.
Linnan teos oli kuitenkin niin menestyksekäs että siitä tehty elokuva pääsi kadettien opetuksen osaksi. Jotain vaikeammin sulatettavaa oli kuitenkin tulossa. 1970-luvulla uusvasemmiston radikaalit uushistorialliset tulkinnat Suomen sisällissodasta ja talvi- ja jatkosodasta loukkasivat veteraaneja ja sotivat vallitsevaa muistelua vastaan (Kinnunen&Kivimäki (toim.): Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia jatkosodasta). Oli selvää että joitain paineita virallista historiankirjoitusta vastaan oli (etenkin mitä tulee Suomen sisällissotaan), mutta sykäys tuli suunnalta joka oli liian vastenmielinen suomalaiselle enemmistölle aiheuttaakseen muuta kuin vastareaktion.
Jotkut asiat ovat yhä pyhiä, jotkut yhä kipeitä, joskus pyhittämällä jokin tapahtuma, ajanjakso tai henkilö peitetään sitä mikä on kipeää. Lillqvistin Mannerheim-nukkeanimaation herättämä tunneperäinen kuohuaalto puhuu omaa kieltään (tämä huomio sen enempää ottamatta kantaa animaation tekijään).
