IRC-Galleria

Nyt väsyttää niin, että yritän tehdä lyhyemmän. En lupaa onnistuvani. Herätys oli klo 06.00. Kämpille palasin 23.30. Takana on siis reissu Helsinkiin työhaastatteluun. Itse haastattelu kesti 30 minuuttia, mutta kaikki muu sitten pitkään.

Sain nukuttua vähän alle viisi tuntia, joka on ihan hyvin reissupäiväksi. Kun on muulloin nukkunut enemmän, niin ei tuo yhden yön vähempi uni kehossa näy. Junassa alkoi jo mahanpohjaa kipristelemään, kun yritin äkkiä tankata ohjelmointikirjasta viimehetken vihjeitä. Vanhuuttani onnistuin jo reväyttämään rintanikin. Minulla on pari kertaa "revennyt" rinnasta joku. Tunne on sellainen, kuin rintaranka ja lihakset olisivat yhdessä jollain rustonpalaessa ja jossain tilantessa se rusto sitten repeää tai nitkahtaa, jolloin yhteen pieneen kohti rintaluuta tulee kylmänkipeä kohta ja se estää hyvinkin tehokkaasti liikkumisen. Kun ekan kerran tuon reväytin joskus loppusyksystä, en voinut liikkua mihinkään. Istuin työtuolilla kädet pöydällä, mutta kun ei siitä päässyt pois. Lopulta sain sitten koploteltua työpöydän alta hyllyköstä särkylääkettä (jossa sitä fiksuna pidän, varaudun kaikkeen) ja sen avulla saan vaihdettua asentoa. Noita revähdyksiä on tullut nyt useampia, mutta ne eivät onneksi ole olleet yhtä pahoja. Tai siis kipu on yhtä paha, mutta se kipua katoaa jossain kymmenessä minuutissa, jos ei liiku. Niin kävi nytkin. Onneksi.

Juna oli Helsingissä 13.00 ja haastattelu alkoi 16.30. Paljon luppoaikaa, mutta koska en ollut ennättänyt vielä yhtään valmistautua haastattelukysymyksiin, oli pakko valmistautua niihin. Enkä mä yksin olisi osannut shopatakaan. Istuin sit aseman kovalla penkillä ja tein muistiinpanoja ja mietin vahvuuksiani, heikkouksiani ja sitä, miksi juuri MINUT pitäisi palkata. Maalaisböndenä vähän myös hirvitti se, kun ympärillä kuului huutoa ja tappelua ja tuhatta eri ulkomaan kieltä, muttei yhtään suomalaista murretta. Lopulta sitä kuitenkin huomasi, että spuget olivat harmittomia, vaikka vähän toisia mätkivätkin ja hirveää mekkalaa pitivät. Sain olla loppujen lopuksi tosi rauhassa, vain muutama tuli ihan juttelulle. Vaikka kovasti muistiinpanoihini uppouduinkin, niin onhan se aina yhtä mieltäylentävää olla asemalla ja katsoa satoja ihmisiä, jotka valuvat sisään ja ulos. Etenkin kun Helsingissä näyttää olevan muotia, että joka toisella tytöllä on sukkahousuja, pitkiä sukkia ja ties mitä jalkahienouksia. Jeij.

Lähdin tosi hyvissä ajoin haastatteluun. Haastattelu oli hernesaaressa, jonne oli jonkun karttapalvelun mukaan 3.5km (jota tosin epäilen). Ajattelin kävellä, kun aikaa on. Onneksi sitä luppoaikaa riitti, eksyin nimittäin viidesti. Minulla oli mukana kartta, johon juuri mahtui se reitti, mutta esim. asemarakennusta siinä ei juuri enää näkynyt. Kun lähdin asemalta heti väärään suuntaan, tuli vastaan katuja, joita ei kartalla ollut. Kiertelin sit ympäri asemaa, enkä löytänyt yhtäkään katua, mikä olisi kartalla. Lopulta summassa vain kävelin johonkin suuntiin, kunnes lopulta parin erheen jälkeen löysin kadun kartalta. Sitä katua sit sahasin kolmesti päästä päähän, kunnes tajusin missä kohden olen. Jotenkin kuvittelin, että minun pitää kävellä ihan eri suuntaan, joka hämäsi. Kartalle päästyäni matka oli kuitenkin nopea ja helppo. Itseasiassa tosi nopea. Täällä Varkaudessa töihin on matkaa 2.5 kilsaa ja sitä ei nopeasti harppomallakaan pääse alle 30 minuutin ja silti nyt muka vieraassa kaupungissa kävelin nenä kartassa alle 30 minuutissa 3.5 kilsaa. Jompi kumpi valehtelee. Matka tuntui kyllä paljon lyhyemmältä kuin Varkaudessa, eli ehkä molemmat valehtelee.

Toinen pelkoni, oikean talon ja siellä oikean firman löytyminen osottautui onneksi turhaksi. Firmalla oli ihan oma talonsa, vaikka samassa osotteessa googlen mukaan olikin tuhat eri firmaa. Tai ehkä niillä oli oma ovi yhteen taloon. Respan kiltti henkilö antoi vierailijakortin ja käski odottamaan. Herralle kiitos, odotustiloissa oli vessa, peilillinen vessa, joten pääsin pyyhkimään hiet naamasta, hätäpissalle ja tarkistamaan, ettei naamassa ole mitään pielessä. Heti kun tulin ulos vessasta, törmäsinkin jo haastattelijaan. Huh, hyvä tuuri. Koska molemmat oltiin jo paikalla, niin aloitettiin haastattelu sit 30 minsaa etuajassa.

Haastattelu meni minusta hyvin. Annoin itsestäni niin hyvän kuvan kuin osasin sortumatta ylisanoihin tai valehteluun. Minulla oli toki puutteita, mutta myös vahvuuksia. Valmistautuminen auttoi! Muutama virke päättyi "ja" sanaan (paha tapani) ja välillä tajusin ryystäväni vesimukista, mutta en minä paljon tuon parempaan pystykään. Jos en saa töitä, sit en saa, mutta olin sentään itseeni tyytyväinen, joka on tärkeää. Katsoin silmiin, olin aktiivinen, jne.

Kiva oli myös kierrellä haastattelun jälkeen erään (netti)kaveritytön kanssa, jota muuten jotenkin muistelin tosi paljon pidemmäksi kuin hän olikaan, kaupoissa. Harmi vain, että aikaa oli vähän, reppu repi olkapäätäni, jalkani olivat tulessa ja lonkkia pakotti. Ehkä seuraavalla kerralla vähän virkeämmällä mielellä ja enemmällä ajalla ennättää helsingöidä.

Ja nyt sit kotona. Lonkkiin koskee ja jalat ovat vieläkin tulessa. Söin puoli purkkia hernaria ja kai tästä pitäisi nukkuun. Kai. Outoa on se, ettei tästä matkasta ole tullut vielä yhtään haikea olo. No, eihän tämä mikään hupireissu ollutkaan, mutta silti vaihtelua ja yleensä nämä aiheuttavat snifo-olotilaa. Ehkä yöllä sit.