IRC-Galleria

Työpäivän jälkeen juodussa oluessa on maaginen kosketus, etenkin kun se kosketus kohdistuu aivojen järkialueelle hyvinkin lamaannuttavasti. Niin monta kertaa koettu tarina miten yksi (1) olut työpäivän jälkeen aiheuttaa varsin outoja ajatuksia päähäni.

Vaihe 1: Pohdinta
Sijanti: Baarissa tuoppi kädessä

"Ei tämä varmaankaan nouse... toisaalta töiden jälkeen vähän nälissään joskus on kyllä tapana, että yksikin nousee. Tällä kertaa ei nouse kuitenkaan. Mitähän tuo baarimikkokin katsoo. Tämän juon ja sitten kotiin, se on vissi. Kaupassakin pitäisi käydä. Ei tämä kyllä tunnu nousevan..."


Vaihe 2: Vittu mä oon kännis!
Sijainti: Juuri pöydästä nousseena ja tasapainon hetkellisesti menettäneenä

"Vittu mä oon kännis!"


Vaihe 3: Euforia
Sijainti: Baarin ulko-ovi

"Ei helvetti tämä nousi sittenkin! Vaauuuu! Mahtava olo! Mä lennän! Valloitan maailman! Duuuuude, mulla on kymmenen sormea, mahtavaa! Hahaahaa! Mitä ihmettä mun juomassa oikein oli, jalkani tuntuvat kevyiltä, poskia lämmittää ja sisällä kytee kymmenestä keijusta tehty lämmin tuli, jonka ympärillä enkelit paistavat vaahtokarkkeja!"


Vaihe 4: Söpöstely
Sijainti: 200m baarista

"Awwww, kato miten söpö nainen ja miten hienot sukat! Purrrr, awwww, iiiiiihanaa, tuijtuij, grrrraauuu, herr, pes, miuuuu! Ai, se meni jo, en ennättänyt sanoa mitään... Mutta hei entäs tuo! Awwww, iiiiikk, iiiihh, söpösöpösöpö! Ai se meni jo..."


Vaihe 5: Kikattelu ja teppostelu
Sijainti: Ruokakauppa

"ELÄINTYNGÄT, HAHAHAHAHHAHA! MERIJÄNIKSET, KKRRRRKKKHHHHH!" *naururäkäturinaa* "HAHAHAHAHA, pitäisikö kampata tuo mies, lyödä häntä sipulilla naamaan ja sanoa, että syö saiböl hyvä mies se kasvattaa luustoa, HAHAAHAHAH" *olkapäiden nytkintää* "KIVAKURKKU! KUOLEN! PAKKO OSTAA YKSI NÄITÄ JA KUMKVATTI MYÖS! HAHAHAHA!" *räkäkuplia* "Visalle vai pankille, visalle vai pankille, pankkivisa, visapankki, HAHAHAHAA"


Vaihe 6: Haikailu
Sijainti: Bussi

"Oi kun olisi taas kesä ja kivoja ihmisiä tai jos olisin ulkomailla tai nuorempi tai rikkaampi tai jos tuo vieressä istuva pyytäisi yhtäkkiä minua kahville tai löytäisin jonkun seikkailun tai leffan tai pelin tai uutta musiikkia tai kävisin jossain keikalla tai jos voisi kattoo Madonnaa taas tuosta kalliolta tai täysikuuta tai jos lähtiskin ihan jonnekin ihmepaikkaan tällä bussilla tai... ai, mun pysäkki"


Vaihe 7: Kotona

"Hoah"

Oletko kyllästynyt häpeämään pierunnarahduksia kävellessäsi? Nyrpistävätkö takana tulevat naamaansa kun pyllystäsi pääsee paha tuuli? Onko inhottavaa pysähtyä kesken kävelyn vetämään pierua takaisin suolistoon, aina siinä edes onnistumatta? Nauretaanko sinulle töissä tuskanparahduksiesi takia? Jättikö vaimo sinut, kun matkalla sänkyyn ronsu päästi paukun jokaisella askeleella?

Jos vastasit kyllä edes yhtään kohtaan, lue eteenpäin. Lopultakin tähän vaivaan on keksitty ratkaisu: Pierupläägät (TM)! Tässä keksinnössä on ilman kemikaaleja tai pierunkaappereita lähdetty siitä tosiasiasta, että pierun ääni on etenkin liikkuessa pahin ongelma. Haju ei haittaa, koska se jää leijumaan taaksesi, mutta ääni aiheuttaa suurimmat sosiaaliset ongelmat. Neljän vuoden kehittelyn tuloksena ne ovat nyt täällä, Pierupläägät (TM)! Keksintö perustuu siihen, että kenkiin on lisätty pieni kaiutin sekä painonappi varpaiden lähelle. Nappia painamalla kaiuttimesta kuuluu voimakas kengännarskahdus, joten voit jokaisella askeleella narskauttaa kuuluvasti kengän nahkapohjaa ja samalla päästää salaa pieruja ulos, eikä kukaan tajua sinun saastuttavan ilmaa. Ei enää kiusallisia pörähdyksiä tai paikalleen jäämisiä, pieruäänet hautautuvat tehokkaasti narskahduksien alle!

Alla on kaaviokuva Pierupläägät (TM) -kenkien toiminnasta. Huomaa tyylikäs tennarimainen ulkonäkö, nämä kengät ovat todella muodikkaat ja sinun ei tarvitse luopua tyylitajustasi käyttäessä näitä jokaisen ihmisen parhaita turvavälineitä.



Vähemmän hiljainen enemmistö on lopultakin saanut kengät, joiden avulla flatylointi ei vähennä sosiaalista statustasi. Kaiuttimen ja painonapin lisäksi kengistä löytyy mikrofoniliitäntä, jonka avulla voit nauhoittaa oman valinnaisen äänesi kenkiin. Ehkä voimakas yskähdys on sinusta parempi kuin kengän narina tai jos haluat paremminkin vain hupaistuttaa työilmapiiriä ja teppostella, nauhoita pierunpörinää kenkään ja pöräytä aina kun vieressä istuva nousee seisomaan. Taattu hitti myös pikkujouluissa, Pierupläägät (TM)!

Mitä enää odotat, tartu heti puhelimeen ja tilaa! Rajoitettu, mutta reilu erä, tarjous voimassa vain tämän vuoden loppuun. Nyt upeat Pierupläägät (TM) upeaan tarjoushintaan 129,99 € + postikulut ja viisi paikallispuhelumaksua.

Onko sinulla varaa olla ilman näitä kenkiä? Sinun täytyy kysyä itseltäsi, kuinka monta kertaa enää haluat pilata elämääsi puhaltamalla väärällä päällä lapsesi kakun kynttilät sammuksiin! Sano ei hävettäville pierunnarahduksille, sano kyllä Pierupläägät (TM) -kengille! Tilaa heti!

Väsyttää! Viikolla tullut taas pari viiden tunnin yöunta ja se alkaa tuntumaan kropassa, vielä kun tuli käytyä kahtena peräkkäisenä päivänä salilla, eilen oli firman pippalot, viini virtasi ja tänään piti raahautua töihin jo vartin yli kahdeksaksi. Päivä oli tietenkin pitkä ja haaveeni lähteä neljältä epäonnistui, kun sain itseni pois töistä vasta kuudelta. Otin vielä pienet torkut hierojallakin. Muistan silmät kiinni ajatelleeni, että tämä on ihan hirveää tuskaa kun hierojanainen jurskutteli jotain tulehtuneita paikkojani auki ja pian tajusin, että helvetti, mähän nukun jo. Heräsin sitten KRRRRH-ääneen, joka purkautui suustani. Lopussa olin jo niin väsynyt ja perusnarkoleptisenä uni ja valveillaolo tulivat noin 1-2 sekunnin sykleissä, enkä ennättänyt skarpata itseäni hereille, kun tajusin taas jo nukahtaneeni. Jännää kyllä, kipu tuli myös uniin, muttei se unta estänyt. Lopulta sitten kunnon kuorsauskorahdukseen herääminen sai vähän unihiekat katoamaan, kun hävetti sen verran :D Sori!

Töistä palatessa narinkkatorilla oli joku Kaira-häppeninki ja hieman ärsytti niiden sloganeiden reikäamikseus. Joo, nyt saa REIKÄÄ, hahahaha. Kaiken pelasti kuitenkin aivan uskomattoman hauskat mainosvideot, joita kokoajan pyöri torin laidalla olevassa screenissä. Pallogrilliä kairaava kikkaranörtti sai aikaan taas naurunpurskahduksia ja se musiikki jäi päähän. Eikä voi olla laskematta eduksi myös ihania neitejä valkoisissa talvivaatteissa jakamassa pastilleja, ei enää vaatteet siitä söpöne. Piti vielä käydä kaljallakin joka oli vähän vikatikki, koska unimatti tuli käymään ja bussissa meinasin torkahtaa pysäkin yli. Onneksi sentään sain silmäni auki ajoissa, enkä herännyt jostain Otaniemestä.

Eiliset bileet olivat varsin buenot, vaikka inhoankin ahtaassa pöydässä pönöttämistä ja syömistä. Minusta juhliin pitäisi aina kuulua rentous, vaikka juurikin päinvastoin juhlissa yleensä on jotain hirveän jäykkää ja vaikeaa, vaikka se olisi sitten pelkästään se, ettei mahdu juoruilemaan muiden kanssa. Parhainta bileissä oli kuitenkin stand-up koomikko, ensimmäinen elämässäni joka oli paskaa parempi! Eihän se hyvä ollut yleisellä komediamittapuulla, mutta standuppareihin pitää toki soveltaa standup-mittaristoa, joka on selvästi löysempi. Imporivisaatio kun aina häviää hiotulle huumorille. Mutta juu, kyseinen jamppa oli aivan uskomattoman piristävä poikkeus. Hänen komiikkansa ei perustunut hassuihin ääniin kuten Andre Wikströmillä, mutta toki klassiseen tapaan koko esitys perustui siihen, että hän kärjisti itsensä ihan idiootiksi, joka ei osaa mitään ja se on kivaa, kun ei osaa ostaa tietokonetta. Silloin kun vitsit kohdistuivat enemmänkin muualle, suupielet helmusi korvissa ja suustani kuului hörinää. Duudonsinvitsille nauran vieläkin ja parhautta oli se, miten hän dissasi Lapualaista ahdasmielisyyttä. Pystyin niiiin kuvittelemaan ne tilanteet, jossa Makkaraa Syövät Hetero Äijät (TM) haukkuvat kaikkea edes hieman kulttuurilta haiskahtavaa homojen hommaksi, mutta paini se on sentään hetskumiesten hommaa! Ne muutamat hauskat äänet joita hän teki olivat mahtavia, etenkin painihomon imitointi ja aivan uskomattoman Isänmaan Toivomainen tutkijaääni. Sittu, mähän jopa nauroin :D Harmi kun ei tullut muisteltua henkilön nimeä, olisi kiva nähdä uudestaankin ja katsoa onko enemmänkin hyvää matskua.

Jossain unen ja hereilläolon välimaastossa tänään sain päähäni idean järjestää joskus ihanan erikoiset bileet. Nimittäin löysin spotifystä jotain teknomusaa joka kerrankin toimii. Se on hyvin minimalistista, mutta soveltuu "hissimusana" juurikin koodaukseen toisinkuin 98% muusta konemusiikista. Se biitti on jotenkin vetoava ja kuunnellessa tuli mieleen tilaisuus, jossa ihmiset saisivat riehua musiikin tahtiin anonyymisisti. Ideana olisi se, että juhliin saapuessa jokainen jättäisi vaatteensa lokerikkoon ja pukeutuisi kaapuun ja naamariin (jostain syystä päässäni näen nämä ihmiset mustissa kaavuissa ja valkoisessa hieman pelottavannäköisessä posliinityylisessä naamiossa, joka vielä hohtaisi pimeässä. Pimeä "tanssilattia" olisi siis vain täynnä ilmassa leijuvia naamoja ja kiitos terävien päihteiden ja vaikuttavan konebiitin ihmiset saisivat tehdä lattialla mitä haluavat. Joku tanssisi seksikkäästi, toinen tamppaisi lattiaa ravetyyliin, kolmas kiipeilisi seinillä olevilla telineillä ja neljäs möyrisi maassa ja huutaisi. Vielä jos jotenkin saisi kattoon sprinklerit ja ne päälle, niin ihmiset saisivat liikkua musiikin tahtiin vesisateessa. Lavalla luonnollisesti olisi samoissa asuissa olevia "esitanssijoita", jotka näyttäisivät mitä esimerkiksi voi tehdä. Kaikki tämä pitäisi kääriä jotenkin äärettömän vaikuttavaan ja massahurmiota aiheuttavaan pakettiin, jolloin ujompikin tapaus ajautuisi lattialle ja ihan sama vaikkei osaisi tanssia yhtään, koska jokainen ei-kuuro ihminen osaa kuitenkin nytkiä musiikin tahtiin edes jotenkin. Tärkeintä olisi se nytke ja se kun tuntee liikkuessa musiikin pauhun ja koko tilanteen absurdiuden ilmassa leijuvine hohtavine naamareineen.

Työpäivä oli lopultakin ohi, kello noin kuusi ja ulkona oli hyvin syksyinen, joskin vielä ihan kaunis sää. Lämpötila oli viereisen varustamon mittarin mukaan +5, aurinko paistoi lämmittämättä ja kivenheiton päässä olevalta mereltä tuuli ja kovaa.

Vedin huivia tiukemmalle kaulaan ja pienessä etunojassa vastatuuleen kävelin kohti pysäkkiä. Huh, olin näköjään ajoissa, mutta ehkä liiankin ajoissa. Seuraavan bussin tuloon olisi noin 5 minuuttia, joka on aika pitkä aika seistä kylmässä vain seisomalla, muttei tässä muutakaan tekemistä keksinyt.

Menin siihen moodiin, mihin niin usein menen kun on ylimääräistä aikaa tai huomiota ei tarvitse kiinnittää muualle. Tuijotan eteenpäin ja näen yksityiskohtia, mutten enää huomaa kokonaisuutta. Uppoan täysin ajatuksiini päästäen aivot luomaan kaikkea mitä mieleen tulee. Tässä tilassa saatan helpostikin miettiä 100 metrin päässä kävelevän naisen sukkien väriä, mutten huomaa, jos kaveri seisoo vieressäni ja heiluttaa kättä.

Tuijotin kohti merta ja mutkaa, minkä takaa bussin pitäisi ilmestyä. Lehdettömistä puista tuli mieleen jostain syystä Miami Vice ja tämän ajatuksen jälkeen olinkin siirtynyt zombie-tilaan ja päässäni alkoi pyöriä tajunnanvirta:

”Eikös Miami Vicessä ollut ne jotkut kasariäijät joilla oli jotain pikkutakkeja aina päällä? Tosi paljon jotain värejä ja hahaa, frendeissähän oli se yksi jakso missä Rossilla ja Chandlerilla oli just samanlaiset vaatteet ja hihat nostettu ylös. Eikös kasari ole nyt kuitenkin muotia, pitäisiköhän munkin nostaa hihat ylös, paitsi eihän tästä paksusta hupparista varmaan edes saa, mutta siitä ohuesta siniharmaasta kyllä saa. Minkähän housujen kanssa se kävisi parhaiten? Mähän taisin kerran pitää sitä mustien Bronxien kanssa ja ne eivät kyllä oikein stamlanneet, mutta sinisten farkkujen kanssa ne kyllä stamlaa. Omg, tolla naisella tossa vieressä on kyllä vetävät vaatteet, täyttä mustaa kuten aina. Hänhän oli joku talousosastolta meidän firmasta, ihan kuin olisin jossain bileissä jutellutkin hänelle. Miten en nyt voi muistaa? Mutta joku perjantai se oli kuitenkin, silloin oli myös tosi kylmä ja ihan kuin olisin jotenkin päihtynyt ja hihihi, mähän vedin sen yhden ylläripierun siellä sohvalla salaa ja joku nuuhki kainaloitan, se oli taitavasti tehty se. Niin, noista puista tulikin mieleeni, että tässä on nyt varmaan mennyt jo pari minuuttia, bussi voisi periaatteessa tulla kohta, jos se olisi reilummin etuajassa ja joskushan se on ollut. Voi helvetti HKL voisko nämä linjat koskaan kulkea ajallaan, on niin turhauttavaa joka kerta arpoa milloin bussi tulee ja milloin ei. Ei ole muuten näkynyt sitä yhtä söpöä tyttöä enää 20:ssä kuten vuosi sitten, hassua, onkohän hän vaihtanut asuntoa tai kuljenko minä vain nykyään ihan eri busseilla. Jos kaksi bussia kasaisi päällekäin, niistä voisi saada hauskan yhdistelmäbussin tai jos joku ryhmä hyökkäisi bussiin ja minä torjuisin kehollani ammukset. Olisi hienoa kun kaikki kirkuisi ja minä makaisin maassa verta vuotavana ja tämä söpö henkilö pitäisi minusta kiinni kun vähitellen kuolisin pois. Tai ehkä sittenkin jos jotkut minulla olisi joku rautalevy rinnassani, joka kilpistäisi ammuk... hei, onko tuo oranssia väriä tuolla edessä? Eikös 16:lla juurikin yleensä ole linjamerkintä oranssilla, kun muilla se on keltaisella? Sehän tarkoittaisi sitä, että bussi käy vielä tuon yhden mutkan tuolta jonne ei enää ja ilmestyy noin 10 sekunnin päästä. Tämä kylmyys loppuu vihdoinkin ja pääsee bussiin lämmittelemään. No mutta hei, bussia ei näy, mutta se oranssi pilkahdus on vieläkin siellä. Eikä, sehän on vain joku oranssi lehti, joka näyttää ihan valotaulun oranssilta...”

Jostain tuntemattomasta syystä tämän tajuttuani ja täysin ulkomaailmasta irtaantuneena yhtäkkiä suustani tuli sanoja ääneen ja kovaa. Tämä on normaalia toimintaa yksin kotona, kun jopa tuntienkin mittaisia ajatusjaksoja seuraa joku lyhyt tokaisu ääneen, jonka jälkeen ajattelu taas jatkuu. Ongelmallista tässä oli se, että pysäkillä muiden kuullen ja nähden sanat olivat vähän vähemmän harkitut: ”NO MUT VOIHAN PILLU!”.

Ristiriitainen olo. Aamulla töihin lähtiessä arvelin ulkolämpötilan niin kylmäksi, että oli hupparikeli. Hupparin alle teki mieli laittaa eräs hieno t-paitani, joka on erittäin tyköistuva. Ilman päällyspaitaa sitä ei kehtaa pitää, kun maha vielä pullottaa, mutta hupparin alla se on täydellinen huomioresoreineen. Kun olin saanut sen t-paidan päälle, katsahdin peiliin ja olin ihan WEE TEE ÄF!! Jumalauta, se paita roikkui mun rintalihasten päällä ja siitä alaspäin oli hieman löysänä. Näytti juuri siltä, miltä t-paidat näyttää himobodareiden yllä. Hieroin kolmesti silmäni, kerran likaisilla sormillani testatakseni nukunko. En nukkunut. En voinut tehdä muuta kuin ihailla uusia lihaksiani niin pitkään, että myöhästyin bussista :D

Okei, eihän ne lihakset oikeasti ole kehittyneet ja kasvaneet vielä paljoa, vaan kyse oli niiden turpoamisesta. Eilen tein varsin (liian) rajun treenin rintalihaksille ja hauiksille ja kun uskaltauduin mummolaitteista niihin pelottavammannäköisiin, niin treeni kohdistui juuri niihin lihaksiin mihin pitikin, eikä tasaisesti ympäri yläkroppaa. Rankka treeni turvottaa lihakset ja turvonneina ne näyttävät sitten aivan upeilta aamulla. Jokaisen kannattaisi rueta käymään salilla, riippumatta koosta. Itse olen huomannut sen, että vaikutus itsetuntoon on lähes välitön ja vaikka 90% hyvästä olosta on sitä, kun näyttää _omasta_ mielestään paremmalta ja 10% sitä, kun näyttää muiden mielestä paremmalta, niin mitä väliä, sehän se melkeistään on tärkeintä! En pidä enää yhtään turhamaisena tai tyhmänä peilailla itseään peilistä, pitäähän sitä saada työlleen jotain palkkaakin ja peilailu on kivaa. Sen ei vielä tartte tarkoittaa mitään kusipäisyyttä tai leuhkuutta.

Sitten siihen miinuspuoleen. Aamulla myöhästyin jo bussista, mutta ilalla töistä palatessa oli tarkoitus, että nappaan itsestäni pari kuvaa uudessa huivissa ja uusilla lihaksilla. Ensin pari räpsyä käsivaralta ja joo, näyttäähän ne tyhmiltä. Seuraavaksi kamera vain jonnekin ja ottamaan kuvia... niin, vittu, minne? Käytin kaiken luovuuteni, ripustelin sitä takkeihin, peileihin ja ties minne, mutta kaikki kuvat meni aina vituiksi. Kamera heilui, salama osui johonkin kulmaan, kuvassa näkyi minusta vain puolet tai ei sitäkään, jostain paikoista kuvattuna näkyi ihan liikaa sotkuista kämppä, jne jne. Koko hyvä olo oli tiessään ja vitutti ihan älyttömästi se, että on niin jumalattoman vaikeaa saada otettua kuvia. Minä en ymmärrä miten muut sen tekevät. Onko kaikilla joku hovikuvaaja vai hyvä jalusta? On todella tuskastuttavaa kun omissa silmissä kaikki näyttää upealta, mutta sitä ei saa mitenkään tallennettua. Tulee niin turhaantunut ja vammainen olo siitä, kun ei millään pysty tekemään sitä mitä haluaisi. Voisi verrata siihen, jos terve saisi aivovamman ja ei enää osaisi kävellä ja puhua, vaikka päässään tietäisi, että kyllähän ne helvetti pitäisi onnistua, mutkun ei niin ei.

Salilla kolmesti viikkoon käynti on myös aiheuttanut ongelmia rahapussiin ja aikapankkiin. Rahan suhteen se on jopa jännää. Nyt ei lasketa ollenkaan mitään kuukausimaksuja, vaan ihan peruspäiväkulutusta. Ennen salia tuhlasin joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän, silti 25 euron päiväbudjetti riitti hyvin ja täppiä jäi vielä ylikin käyttää kerralla isompiin ostoksiin, esim. vaatteisin. Mutta nyt jos perjantain jälkeen budjetti on 30-50 euroa miinuksella, niin se nouse juuri ja juuri nollaan seuraavaksi perjataiksi. Enkä mä edes ole ennättänyt käydä ostamassa mitään kolmen viikkoon. Kai sitä nykyään tulee käytettyä rahaa joka päivä vähän, nimittäin kun salipäivinä on pakko ostaa palkkarit ja ei-salipäivinä on yleensä sitten joku ruoka loppu. Vaihtoehto b on se, että kun sali on Kampissa, niin tulee myös käytyä paljon Kampin K-marketissa ja se taitaa olla yksinkertaisesti vain niin helvetin kallis, että ruokalasku on noussut. Eikä pidä unohtaa sitä, että treenatessa joutuu syömään proteiinia, joka on taas ihan törkykallista. Olen pitänyt ruokavalionikin nyt jo varmaan reilun kuukauden kännipäivää lukuunottamatta tarkkana ja tämäkin maksaa, nimittäin jättipussi karkkia ja sitä seurannut illan syömättömyys on puolet halvempaa kuin syödä terveellisesti ja oikealla vajeella. Noh, olen toki alistunut ja ymmärtänyt sen, ettei treenaaminen ilmaista ole, joten tämä pitää vain maksaa ja hankkia köttiä jostain muualta. Palkankorotuksia odotellessa.

Ajan suhteen ongelma voi olla pahempi. Nyt pimeänä syksynä/talvena se on aika sama, mutta kevään valaistuessa voi rueta nyppimään jos ei jää koskaan aikaa tehdä mitään. Aamulla herätys kello seitsemän, töissä puoli kuuteen, salilta pois kahdeksan jälkeen, kauppaan, kotiin, kokkaamaan ja kello on 22 - 23 kun on syönyt. Jee. Salipäivien myöhäisyys on toki taas yksi asia jonka on valmis maksamaan, mutta kun ongelma on se, että ei-salipäivinä pitää hoitaa salipäivien hommat, jotka jää silloin rästiin. Viikkoon kuitenkin jää vain maanantai ja keskiviikko vapaaksi, jolloin kaikki virastokäynnit ja muut pitää hoitaa ja sit sykkiä kotiin. Plaah. Kaipaan niin shoppailua ja sosiaalista elämää, joka on alkanut vähenemään. Pakko vain tehdä nyt periaatepäätös ja ottaa lauantait hyötykäyttöön krapulamöllöttämiseltä. Syksyisin toki töissäkin menee tunnin verran pidempään kuin keväällä ja unirytmikin pimeän myötä muuttuu myöhäisemmäksi, jonka takia töistä tulee helposti lähdettyä se 1.5 tuntia myöhemmin kuin kesällä, jolla on toki aika iso merkitys kävi salilla tai ei.

Ajankäytöllisten ongelmien yksi uhri on ulkoilu, ei ole nimittäin tullut nyt pariin viikkoon käytyä oikeastaan ollenkaan ulkona vain kävelemässä. Töistäkään ei tule käveltyä kaupungille kun on joko kiire salille tai on ollut ylitöissä ja toisaalta pimeällä ei kävely niin kiva olekaan. Tämän takia myöskin on pakko saada lauantai käyttöön, haluan nähdä joskus auringon. Muutamana aamuna on ollut niin mahtava fiilis, kun on saanut pukeutua lämpimästi ja katsella meren äärellä isoja pilviä ja mollottavaa kuuta. Toki se tieto, että olen kävelemässä kohti töitä pilaa kaiken luontonautiskelun, mutta tämä toimii kuitenkin hyvänä muistutuksena, miten luonnon tuijottelu saa minut tuntemaan maagisia tunteita ja ne ovat ne, joita tarvitsen masennuksen välttämiseen. Kotona masentuu teki mitä teki, on pakko päästä näkemään pilviä ja sadepisaroita. Ihmisiä nykyään onneksi näkee jo sen verran, että se pitää mökkihöperyysmasennuksen tiessään.

Tästä päästään taas saliin, tähän päivän epistolaan. Nimittäin ohmigod miten ihanalta ihmiset voivat näyttää salivaatteissaan. Ei, en puhu nyt mistän "hottiksista gimmoista reidenloitontajassa", vaan yleisesti sitä, miten etenkin naisten salivaatteet ovat jotenkin äärettömän tyttömäisiä ja söpöjä, vaikka jotenkin ei niitä osaisi yhtään yhdistää siihen. Joku niissä trumpettimaisissa lahkeissa, pinkissä ja yksinkertaisissa tiukoissa vaatteissa miellyttää juuri söpöyssilmääni, ei silmää ylipäätään. Sama myös miesten kohdalla, vaikka miehillä onkin tapana pukeutua hieman rumemmin. Itse kateellisena katsoin joidenkin salivaatteita ja on kai pakko mennä taas kauppaan. Ostin uudet verkkarit juuri salia varten, mutta nyt tuntuu, että haluan hienommat housut. Aijai, rahanmenoa :/ Etenkin kun salivaatteet ovat ihan törkykalliita laatuunsa nähden. Jotkut perusrumanyksinkertaiset adidaksen harmaat kolitsihousut kun maksavat 60 euroa, niin kraah, etenkin kun en halua sellaisia vaan housut kaikilla jännillä leikkauksilla ja remeleillä, mutta silti ilman että niistä on treenatessa haittaa. Hintalappu varmaan joku 80 eur ja ihan vain turhamaisuuttaan. Uudet kengätkin tarvitsen, ne tulee tosin ihan tarpeeseen, nykyiset kun tuntuvat perunapellolta sisäpuolelta. T-paitojen suhteen odotan vielä hetken, että rasva sulaa ja sitten siirryn tiukempiin, eli kauppaan saa taas marssia. Mutta kyllähän sitä ulkonäöstään on valmis maksamaan, voisihan ne rahat käyttää huonomminkin, kuten esim... no... tuota... heittää telkkuchattiin?

Jeij! Nyt se on tapahtunut! 1.5 vuoden suunnittelun jälkeen lopultakin marssin leijonan suuhun, karhunpesään ja kotkan pesään... eikun suuhun... eikun kynsiin! Liityin salille! Tässä näet onnellisen Motivuslaisen mainospaidassaan lihakset kimmeltäen! No okei, ei ne vielä kimmellä, mutta sehän tässä olisi nyt projektin alla.

Olen tosiaankin sitä salilla käymistä haaveillut siitä lähtien kun muutin Helsinkiin. Varkaudessa kävin kerran viikossa ja vaikka se ei riitäkään lihasten kasvamiseen, niin se kuitenkin piti yllä lihaskuntoa, oli kivaa ja "miehistytti" kehoa. Oli vaikea tarkalleen sanoa mikä minussa muuttui, mutta jotenkin keho näytti silti paremmalta. Ehkä isoin muutos oli ryhdissä ja sen tunsi itsekin. Varkaudessa salilla tuli käytyä veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa, joten oli seuraa ja ryhmäpainetta. Helsingissä tälläistä ei ollut, koska kukaan tuttuni ei käynyt sellaisella salilla, mihin olisi ollut millään tavalla minun realistista liittyä. Suurin osa saleista kun on täällä sellaisia, että on minimissään tehtävä vuoden sopimus. Ei kiva, jos sali on jossain kaukana ja sinne pitää maksaa vuodesta, vaikka tekisi mieli ehkä vain käydä pari kuukautta opettelemassa ja sitten kokeilla yksin jossain lähempänä.

Eräs työkaveri kuitenkin mainosti töissä sitä, miten Motivuksella ei ole pakko liittyä mihinkään vuoden määräaikaissoppariin, vaan ainaisjäsenyys maksaa alle 60 euroa ja sen lisäksi sitten ostat niin paljon kertoja tai kautta salikortille kuin huvittaa ja maksat vain niistä. Ooh, jeij! Motivuksella on vielä kampissa sali, joten periaatteessa se on aina kotimatkan varrella. Ei ehkä ihan niin hyvä paikka kuin Ruoholahden Sats, etenkään sen jälkeen kun firma muuttaa Espooseen, mutta silti tuo on paikkana niin hyvä, ettei pysty valittamaan. Tämä työkaveri on kuitenkin jo pitkään Motivuksesta puhunut, eikä sekään saanut luomaan minuun mitään motivaatiota vielä. Sitten kun eräs toinen työkaveri sanoi liittyvänsä ja sunnuntaina minun ollessa aika tukevassa krapulassa kysyi, lähdenkö mukaan, niin päätin että jumalauta lähden todellakin! Ihan sama kuolenko, ihan sama oksennanko, maailman tärkeintä on päästä jonkun kanssa ekaa kertaa salille, hoitaa liittymissosiaalisuusstressi pois alta ja kahdestaan punastella outojen laitteiden edessä miettien istunko tässä edes oikeinpäin.

Yllättävää kyllä pienessä krapulassa liittyminen oli jopa helpompaa kuin kuvittelin. Tiskimies oli kiva eikä stressauttanut minua. Salikin oli sunnuntaina kivan tyhjä ja se vanha kunnon "salilla on vain hirveitä hunkseja ja missejä lihaksissaan" ei tietenkään pitänyt paikkaansa, tosin tämänhän tiesin jo Varkauden saliajoista. Onhan siellä niitä timmejä, mutta sieltä löytyy myös mummot ja pläsöt, joten jokainen tätä tekstiä lukeva ette voi enää käyttää tuota fraasia tekosyynä salille menemättömyydessä. Se miltä kroppanne näyttää ei ole mikään ongelma, enemmänkin hävetystä aiheuttaa se epävarmuus niiden laitteiden edessä, kun ei oikein tiedä mitä tehdä tai miten tehdä ja pelottaa, että hävetyksen lisäksi paukahtaa joku paikka kun tekee väärät liikkeet väärillä lihasryhmillä. Onneksi taas kerran on edes sen verran tietoa takataskussa, että osaan tehdä liikkeet rauhallisesti, vetää vastalihakset kasaan ja huolehtia, että ojentalaitteessa ojentajat tekee työn, eikä jotkut muut lihakset. Siihen auttaa paljon se, ettei toista aloittelijamokaa vol 3, eli jättää laittamatta alussa 500 kilon painot.

Tällä hetkellä vielä hävetys on suurempi tunne kuin salinautinto, mutta eiköhän se pikkuhiljaa ala helpottamaan. Käymme kuitenkin 3 kertaa viikossa rehkimässä, joten nyt pitäisi kolme kertaa nopeammin oppia mitä viimeksi ja tuloksiakin ehkä tulee, jopa näkyviä sellaisia. Lisäbonusta tulee sitä, että jostain syystä naiset näyttävät niin uubersöpöiltä salilla. Salilla vähän sama efekti kuin jossain söpöissä lämpimissä syysneuleissa: ihan sama millaisen pelottavan missin otat, niin hänestä tulee söpö ja suloinen kun päällä on salivaatteet. Joko ne vaatteet ovat jotenkin niin tyttömäisiä tai sitten ne hikisen kiiltävät naamat irveessä jotenkin rapistuttavat sitä yli-ihmismäisyyttä ja tilalle tulee ihanan epätäydellisiä ihmisraaskoja. Se on parasta saleilussa ja siksi välttelenkin jotain miesten saleja: naiseton sali olisi yhtä hirveää kuin työpaikka tai koulu ilman mitään silmätekemistä.

Kaveri sai ylipuhuttua, joskin aika kivuttomasti, minut katsomaan Inglourious Basterdsia. Kyseessä siis uusi Tarantinon filkka. Jonkun pahvimainoksen olin nähnyt, mutten tiennyt mitään muuta leffasta kuin sen, että se on pitkä, koska joku randomlehtiotsikko luki "Tarantino uskaltaa tehdä pitkiä leffoja". Olin vähän "ääh" kun tiesin, että leffa on mentävä katsomaan. Toki leffassa käynti piristää, mutta olin itse ajatellut enemmänkin District 9:iä tai jotain kiinnostavampaa leffaa. Leffan hyvyys ja kiinnostavuus kun ovat kaksi ihan eria asiaa: hyvyys on se minkä tietää leffan nähtyään, kiinnostavuus on se, joka on olemassa ennen leffan näkemistä. Todella harva leffa kiinnostaa minua, jonka takia jätän klassikotkin katsomatta. Joku 9.X IMDB:ssä ei vaikuta minuun mitenkään. Jaa. Kuulostaapa tylsältä. Jos joku aseella uhaten pakottaisi minut katsomaan tälläisen leffan, tietenkin tykkäisin, mutta vapaan tahdon maassa ne jää niin helposti katsomatta.

Tämä oli siis leffa, joka ei kiinnostanut etukäteen yhtään, mutta epäkiinnostus oli onneksi enemmän epätietoisuutta, eikä minulla ollut ennakkoasennetta leffaa kohtaan. ONNEKSI näin leffan! Ei helkkari että se oli hyvä! Tai siis se oli sellainen "Ei se leffa missään vaiheessa ollut hyvähyvä, paitsi sitten kun se loppui ja jäi olo, että täähän oli perkele hyvä!". Kaikkein suurin kehu mitä minä voin leffalle antaa on ehdottomasti se, että käytin vain 10% leffan ajasta päivittäisten asioiden miettimiseen. Vaikka minun rintakehääni ja niskaani koski koko leffan ajan ja vaikka minua kusetti ja pieretti, niin siitä huolimatta pystyin keskittymään leffaan. Ohoh! En oikeastaan koskaan pysty siihen ja sen takia katsonkin vähän leffoja, kun pilaan itse niiden nautinnon ajattelemalla joko jotain kauppalistoja tai sitten sitä, että minun ei pitäisi ajatella kun pilaan sillä nautinnon, mutta sen ajattelun tai ajattelemattomuuden ajatteleminen on ajattelemista myös. Sille tielle lähdettyään on niin vaikea kytkeä aivoja pois päältä, "olkaa hiljaa" ajattelu kun ei auta koska sekin on ajattelua. Voi verrata ihan täysin unettomuuteen ja siihen, miten itse pilaa unenmahdollisuutensa ajattelemalla sitä, ettei saisi ajatella.

En aio spoilata leffaa yhtään. Näyttelijät olivat minulle Pittiä ja Myersiä vaille täysin randomeja, vaikka ne ovatkin kuulemma aika tunnettuja. Jaa, ei sinänsä koskaan ole minua kiinnostanut kunhan ovat hyviä ja he olivat! Tarantinomainen kuvaustapa vielä oli superkivaa, ihan oudoissa asioissa kuvaus oli todella tarkkaa ja välillä taas suurpiirteistä. Sympatia ei herännyt ketään kohtaan missään vaiheessa, mutta toisaalta kunniattomat paskiaiset kuulostaakin siltä, ettei heitä sympatisoida. Mahtava leffa ja vaikkei mitään hirveää elokuvaäksöniä sisälläkään, niin käykää silti katsomassa teatterissa sen sijaan että tihrustaisitte 40" tuuman näytöltä.

Liityin eilen niiden harvojen ihmisten joukkoon, jotka ovat nähneet livenä Snap!:n ja Technotronicin. Alle kaksvitoset tuskin muistavat noita bändejä, koska itsekin olen melkein liian nuorta sukupuolta ja itselleni teknon aikakausi alkoi noita seuraavista bändeistä (2 Unlimited esim). Kyseessä on siis 90-luvun alkupuolen "teknobändit", eli tämä klassinen tumma/vaalea nainen laulaa, tumma mies räppää, taustalla tanssittavaa konemusaa hässäkkä. Ja nyt ne olivat Vantaalla. Ohoh!

Harmi kyllä, KLF:n 90's bileet olivat oikeasti aika jumalaton pettymys. Vantaan Onnella (tahatonta tirskuntaa) oli suurin syypää menetettyyn potentiaaliin. Kyseessä on siis ex-Flamingon yökerho, jossa lääniä riittää ja ahdasta siellä ei koskaan ollutkaan. Väkeä siellä oli silti aivan liikaa verrattuna henkilökuntaan. Vessaan pääsyä piti jonottaa ja kun pääsi, lattia lainehti kusta. Baaritiskille oli noin 20-30 minuutin jono ja parilta tiskiltä sai, joskin ihan lain mukaan, vain drinkin kerrallaan. Yllättäen ei kehdannut viettää ihan koko iltaa baarijonossa, joten tuli oltua turhan kuivin suin.

Musiikin suhteenkin mokattiin. Alakerrassa jossa bändit esiintyivät, soi mahtavat ysäriet bändien välillä. Sen sijaan yläkerrassa soi enemmän puhdas konemusiikki ja Suomipop-puolella ei soinut mitään ysäriin viittaavaa. Ongelma tässä oli se, että kun suuren osan illasta vei bändit, niin tanssittavaa ysärimusaa oli tarjolla hyvin vähän. Pakko myös myöntää, että onhan ne bändit oikeasti paskoja. Tämä ei ole siis mikään illan vika, vaan ihan jo etukäteen tiedostettu fakta. Aika kultaa muistot :D Kyse onkin enemmän vain siitä fiiliksestä mikä tulee kun näkee livenä bändin, joka soittaa niitä biisejä, mitä kuuli tenavana ja jotka mullistivat musiikkigenren taas kerran.

Bändeissä oli kuitenkin nähtävillä pientä kehäraakkiutta. Superhauskana esimerkkinä Snap! teki elämäni hassuimman encoren. Nimittäin soittivat tismalleen saman biisin, joka edelsi encorea :D Jeij! One hit wonder! No okei, olihan heillä se toinenkin hitti, mutta tämä sai suupielet automaattiseen hymyyn. Hymyä tosin vähensi Snap!:n musta mies"räppäri", joka oli kuin yhdistelmä kreikkalaisafrikkalaista adonista, hormonihärkää ja vapaapainijaa. Miten ihmisellä voi olla KYLKILUULIHAKSET!? WTF! Äijä ei ollut mikään supertankki, vaan enemmänkin kehonrakentajatyylisesti täynnä miljoonia eri lihaksia paikoissa, joissa normaaleilla ihmisillä ei ole edes paikkoja. Show jo itsessään ja voitto Technotronicin mitäänsanomattoman mies"räppärin" 10-0. Lisäksi Snap!:n tumma naislaulaja näytti ihan Miss New Yorkilta, hyvä sekin :D

Ilta sai arvoisensa päätöksen kun saavuttiin bussilla Vantaalta takaisin rautatieasemalle ja huomasin, että yöbussi lauttikseen lähtee ihan kohta. Pääsin onneksi samalla lipulla, jolla olin tullut vantaalta. Istahdin penkille ja ajattelin, että en saa nukahtaa. Nukahdin. Herään 30 minuuttia myöhemmin rautatieasemalta kun kuski huutaa, että päätepysäkki. Vitutti. Voi herran jumala että vitutti :D Onneksi olin ihan unenpöpperössä enkä oikein tajunnut koko asiaa ennenkuin olin kävellyt jo kämpin kohdalle. Ajattelin, etten vittuillessanikaan maksa enää uutta kyytiä, vaan kävelen vaikka sataisi. Ja satoihan se. Onneksi kyse oli kuitenkin ripeksimisestä, eikä sen suuremmasta. Kävin lättypizzan pizzeriasta, kellon ollen puoli viisi. Jotenkin se puolen tunnin bussiuni oli saanut minut kännivaiheesta paranoidiin ja ihmispelkoiseen krapulavaiheeseen ja se tuntui. Pizzaa maksaessa luonnollisesti peitän numerot kädelläni, ettei muut näe. Vahingossa näppäilin väärin. Tähän pizzerian pitäjä sanoi: "Älä stressata! Kukaan ei näe sinun pin koodi!" ja otti jonkun lehtiön, jolla suojasi myös sitä maksupäätettä. Outoa ja hassua, mutta minua jotenkin ihan älyttömästi hävettä ja ahdisti tuo juttu. Mä olin vain mokannut kerran koodin, no biggie ja aina minä pidän kättäni numeroiden edessä. En stressannut että muut näkisivät koodini, mutta nyt stressasin ihan hulluna sitä pizzerian omistajan käytöstä, ihan kuin hän olisi jotenkin säälinyt tai isällisesti opastanut tai jopa ojentanut minua. Istuin penkillä odottaen pizzaa kiemurrellen ja meinasin jo karata pois paikalta ihan vain siksi, kun hän oli sanonut minulle noin. Onneksi sain nieltyä tuon oudon tunteen ja pääsin lätyn kanssa kotimatkalle. Kotona pizza oli tietysti jo kylmä, kello reilu viisi. Heitin sen uuniin ja unohdin sen sinne liian pitkäksi aikaa. Ei se palanut, mutta kuivui. Lopputuloksena oli näkkäriltä maistuva lätty, jonka päällä oli halpoja kasviksia. Jes. Kantsi maksaa. Enskerralla otan rulliksen.

Nyt on taas outo olo, kuten krapulassa ja viikonloppuna usein onkin. Tekee hirveästi mieli tehdä jotain, josta tulisi turvallinen tunne. Maailman upeinta olisi nyt päästä saunaan jonkun kaverin kanssa, sitten syödä lenkkimakkaraa, katsoa lottoa ja vaikka pelata vähän jotain boksia. Tuttuun tyyliini koen jo etukäten ne tunteet, mitä tuo herättäisi minussa ja voin haistaa nenässäni sen tunteen, joka tulee kun kotona saunan jälkeen istui sohvalla katsoen telkkaria ja ympärillä oli siistiä. Olen ihan 99% varma, että jos nyt lähtisin jonkun kanssa viettämään tuota iltaa, se ei tuntuisi siltä miltä olen suunnitellut ja pettyisin. Vielä enemmän tosin petyn sillä että istun yksin kotona, enkä käy saunassa ollenkaan. Tyhmä piheyteni, en tullut maksaneeni saunavuorosta, joskin ei se yksin sama asia olisikaan.

Olen alkanut useinkin nyt potemaan tietynlaista kotiahdistusta. Home ei ole sweet home, vaan jotenkin se normaali perustila, jossa on kivaa, mutta joka ei tuota "maagisuutta". On entistä vaikeampi lattialla matessaankaan saada enää fiililstä, mikä ennen tuli. Haaveilen päässäni siitä, että ulkona olisi valoisaa, matto olisi pehmeä, ympärillä siistiä ja pleikkapelaus olisi hauskaa, mutta kun se ei tuo sitä fiilistä jos noin yrittää. Tämä talo on liian tuttu. Pitäisi päästä vierailemaan ihmisten luona vain siksi, että heillä on erilaiset talot, joissa maagisuus vielä leijuu ja tunteet voimistuvat ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Olen ymmärtänyt sen, että ei ne teot, vaan ne tunteet mitä tekiessä herää. Esimerkkinä juurikin pleikkarin pelaus. Pelaaminen on ihan kivaa joo, mutta eniten minä haen sitä ihanaa tunnetta, mikä tulee kun ei ole kiire, on joku hyvä peli menossa ja ympärillä on valoisaa. En tiedä miksi valo liittyy tuohon, mutta minulla on tarkka muistijälki päässäni siitä miltä pelaamisen pitäisi tuntua. Tietokoneella pelatessa hyvä peli riittää, joskin muistan kyllä lapsuudestani taas ihania tunnejälkiä siitä, mitä pelatessa koki, jolloin se peli itsessään ei ollut se pääasia, vaan varpaiden paleltuminen syyskuussa kun parvekkeen ovi oli auki, se kun äiti huuti syömään kesken pelin ja se miten ulkona oleva syksy toi mieleen ihmisten värilliset vaatteet ja puhtaan raikkauden. Voi jopa olla, että obsessioni siivottuun ja valoisaan peliympäristöön tulee tuosta muistijäljestä, yhdistän pelaamiseen syksyn ja syksy on sama asia kuin kylmä raikkaus.

Tämä tunnebongailu on siitä hyvä piirre minussa, että elämän parhaita hetkiä voi viettää esim. vain tuijottamalla pilviä. Se yhtäkkinen tunne mikä välillä tulee, kun näkee tai kokee jotain maagista tai kun kokee tunnejäljen, joka jää pysyvästi muistiin ja siihen liittyy pelkästään positiivisia asioita. Fiilis on lähes sama kuin patikoidessa lähteestä juodessa, aivoissa iskee kuin sähkönpurkaus joka lyhyen lamaannusvaiheen jälkeen kirkastaa aivot puhtaalla valkoisella valoilla ja raikkauden multihuipentumalla. Välillä tuntuukin, että kämpästäni on tullut vankila, joka estää näiden tunteiden kokemisen. Valitettavasti extratunteet ovat harvinaisia ja niiden etsiminen voi aiheuttaa mielipahaa. Jos tältä istumalta lähtisinkin kaupungille puistoon katselemaan pilviä, voisi olla, että 6 tuntia myöhemmin olisin surullinen tuhlatusta illasta ja siitä, kun en kokenut yhtään mitään muuta kuin vitutusta. Jos ei yritä ei voi voittaa, mutta yrittäminen tuottaa välillä turhan paljon negatiivisia asioita. Tosin silloin kun istuu kämpillä tekemättä mitään järkevää eikä nauti edes laiskottelusta, ei voi menettää mitään, jos poistuisi johonkin.

Vähän tunnemaagishippeilyinen tämä entry, mutta olkoonsa, koska tämä asia on taas tapetilla ja on ehkä ihmissuhdeongelmien lisäksi se suurin ihanuutta ja hirveyttä aiheuttava asia elämässäni, jonka ratkaiseminen ja valjastaminen hyötykäyttöön tekisi elämästäni upeaa.

Hei, olen Pasi, olen echinacea-riippuvainen! "Hei Pasi, niin mekin!". Ennen soittamistanne huumevieroitusklinikalle lienee parempi kertoa, että kyseessä on siis auringonhattu, harmiton mutta hyödyllinen yrtti, joka voitti taikahippiluontaistuotekauppojen "vuoden yrtti" palkinnon muistaakseni 2006 tai 2008.

Ostin kerran Varkaudessa ihan randomilla Clipper echinacea-teetä. En muista miksi. Kai reilu kauppa, kallis hinta (olin silloin rikas, kiitos halvan vuokran) ja jotenkin eksoottinen paketin ulkomuoto saivat minut ostamaan sitä. Ensimmäinen kosketukseni Clipperiin ja kun 20 valkaisematonta ja narutonta (pussit kaivetaan teestä sormin) pussia oli käytetty, olin jonottamassa lisää. Helvetin hyvää vihreää teetä, joka sopii juuri täydellisesti aamuihin. Ei ole liian mautonta kuten monen Nordqvistit, jotka maistuvat kyllä mahtavalta, mutta niistä puuttuu sellainen arkiaamuihin sopiva "hyi vittu kun on ärmäkkää!" efekti. Lisäksi huomasin jo alle kolmessa viikossa auringonhatun hyödyt, ikiflunssani katosi ja olin terve.

Nyt pari vuotta myöhemmin olen ekaa kertaa siitä lähtien ollut pari viikkoa ilman tätä teetä ja yllättäen, sattumaa tai ei, olen myös ollut kohta 1.5 viikkoa jatkuvassa miniflunssassa, joka ei iske, muttei paranekaan. Kuumetta ei ole, joten töihin piti mennä, mutta nenä valuu, kurkkuun sattuu kokoajan myös ei-nieltäessä ja maha on aivan tulessa. Vähän kuin närästystä, mutta torveen koskee nieltäessä, sen sijaan että sinne nousisi happoja.

Ongelma tässä koko skenaariossa on se, etten ole todellakaan ainoa auringonhattunarkkari. Iso osa kaupoista ei myy Clipperin teetä ollenkaan. Ne jotka myyvät, eivät yleensä myy echinaceaa. Ne jotka myyvät, myyvät 90% tapauksista ei-oota. En ole koskaan nähnyt Kampin k-marketissa yhtäkään pakettua echinaceaa jäljellä, sen sijaan siinä kohden hyllyä on aina tyhjä reikä. Sama juttu monessa muussa kaupassa. Joistain kaupoista on hävinnyt hintalappukin, eli teetä ei enää edes yritetä myydä. Aargh! Neij! Kun tee on kuitenkin hippiteenä varsin hintavaa, niin ihan hirveän montaa pakettia sitä ei kehtaisi kerrallaan ostaa. Ehkä kannattaisi, koska siinä vaiheessa kun viimeiset pussit ovat käsillä, alkaa olla jo myöhäistä etsiä kauppaa, josta teetä saisi.

Tänään onneksi tuskallinen riippuvaisuuteni sai nektaria, tajusin Sokoksen s-marketin myyvän echinaceaa. Oli ihan pakko ostaa pelkästä riemusta 3 pakettia kerralla, joka herätti pientä outoutta miesmyyjässä. Jos ilkeää, voisi käydä ostamassa huomenna 10 pakettia lisää, 25 euroa kymmenestä paketista kun ei ole paljoa ja sitten teetä riittäisi reiluksi puoleksi vuotta. Nyt taidan tosin ymmärtää, miksi niin usein myydään ei-oota, ihmiset hamstraavat sitä kuin eläimet.

Mitäs muuta. Loma tuli, loma meni. Lomastani voisin kertoa ihan erikseenkin, mutta nyt ei jotenkin huvita. Sama juttu Puolan reissun kanssa. Ei kehtaisi läpikäydä sitä parilla virkkeellä, muttei nyt tee mieli kertoa siitä enempää. Pitänee ehkä kirjoittaa ihan omat spesiaalit kirjoituksensa niistä.

Sen verran voin kuitenkin jo tässä marmattaa lomastani, että eipä tullut tehtyä mitään luovaa kuten etukäteen pelkäsinkin. Lomassa on nimittäin se paska juttu, että aika rupeaa kulkemaan tosi nopeaan ja kun ei ole pakko tehdä mitään, sitten ei oikeasti tee mitään. Tuli istuttua kesän parhaat päivät kotona koneen ääressä vain siksi, kun laiskotti nousta ja laittaa housut jalkaan. Vaikka töissä käyminen onkin superperseestä, niin kun sinne töihin on pakko mennä, sieltä palatessa tulee automaattisesti tehtyä edes jotain. Jos ei muuta, niin bussilla körötellessä keskustan kautta kämpille elää jo 100 kertaa enemmän, mitä kotona möllöttämällä eläisi. Lomalla on toki lupa välillä vain rentoutua, mutta kun möllöttäminen ei ole rentoutumista. Rentoutuminen on joko sitä, että makaa lattialla hiljaa ja kuuntelee musiikkia tai sitä, kun tekee mikä tuntuu kivalta. Mutta jos istuu koneella koko päivän tylsistyneenä lukien viidettä kertaa samoja uutisoksikoita ja rämpyttäen facebookissa F5:sta, vaikkei kukaan sano tai kommentoi mitään uutta, niin tämä on vain ajanhukkaa. Ajanhukkaan ei lomaa tartte, onnistuu täydellisesti myös töiden jälkeen, mutta valitettavasti lomassa itsessään ei ole sellaista taikaa, että se ajanhukan estäisi.

Tottakai lomalla tuli myös elettyä, paljon enemmän mihin arkityöläisenä on varaa. Eläminen kun usein tarkoittaa käytännössä joko juomista, syömistä (eli rahanmenoa, töissä käydessä rahaa on vähemmän kiitos kalliin työpaikkaruokailun), pitkään kylillä riekkumista tai "vapaa-ajan" puutetta, jolloin kotona rentoudutaan yöllä. Vaikka luovuustyöt jäivät yhteen tarinaan ja pariin kuvaan, niin ulkoilua tuli sentään harrastettua enemmän. Retki Nuuksioon oli ihana, vaikka päivä olikin sitten muuten niin dramaattinen ja jotenkin sementoi loman ja kesän loppumisen. Nojoo, ei pitänyt vielä lomasta puhua enempää.

Työelämä alkoi kuten kuvittelinkin. Menin yhdeltä nukkumaan, joka on nukkumaanmenotavoitteeni aina. Tällä kertaa se tosin onnistui, normaalisti kun lipsun siitä puoli tuntia, joka on pahasta, kun yhdeltä nukkumaan mennessä unta jää kuitenkin tasan 6 tuntia joka riittää juuri ja juuri, mutta siitä ei saa nipistää minuttiakaan. Nukahtamiseen meni tosin jonkin aikaa ja heräilin pitkin yötä. Toisaalta tämä oli hyvä yö, nimittäin yö tuntui kestävän ihan ikuisuuden ja sittenkin kello oli 6, eli 45 minsaa vähemmän mitä olin ajatellut. Menin kyllä vielä puoliväkisin nukkumaan, mutta näin ekan aamun taikaa se, että noustessa ei ollut itsemurhaolo. Tästä se arki alkaa, sitten tulee mentyä kolmelta nukkumaan, laitettua silmät kiinni ja TITITITITITTI, kello on kahdeksan, olen myöhässä töistä jo etukäteen ja tekisi mieli hypätä parvekkeelta. Tuntuu kuin yö kestäisi millisekunnin, silmien sulkemisesta herätyskellon soimiseen tuntuisi aikaa menevän noin 1-2 sekuntia. Nuorempana tahallani laitoin herätyskellon soimaan aivan liian aikaisin vain siksi, että saisin pilattua fyysisen uneni ja alkaisin heräilemään, koska tämä tekee yöstä pidemmän oloisen. Yön henkinen pituus kun on fyysista lepoakin tärkeämpi. Nykyään ei enää toimi, koska vaikka herätyskello herättää 5 minuutin välein parin tunnin ajan, en muista niistä mitään enää myöhemmin.

Tänään ulkona aivan mahtava päivä, varmaan paras viikkoon tai pariin. Aamulla palelti kun lähdin vähän turhan kesäisissä vaatteissa, mutta töistä lähtiessä hiki lenti kattoon. Piti käydä terdellä yksillä. Töiden jälkeen yksin sosiaalista pintaa saadakseen hyvä paikka on rautatieaseman vieressä oleva terassi (olikohan Oostersin?), jonka ohi ihmiset kävelee junille ja takaisin. Ei voi siis välttyä ihmismassoilta ja mikään ei ole terapeuttisempaa kuin hymyillä söpöille naisille, nauraa päänsä sisällä rumille ihmisille, kadehtia upeasti pukeutuvia, ihmetellä outoja tyyliä, sympatisoida aasialaisia ja vanhuksia ja kikattaa pahimmille nörteille. Kaikki toki ääneti, en vislaa, en naura ääneen, en osoittele, en sylje, enkä muutenkaan osoita epäkunnioitusta. Sitä en tiedä näkeekö naamastani sitten sen mitä ajattelen, mutta jos näkee, niin terassi-ihmisbongailu on pienin huoleni silloin.

Jos näitä alkaisi taas kirjoittamaan vähän useammin kuin kerran vuodessa, niin tämän voinee pätkäistä tähän, jottei tule liian pitkä ja jatkaa huomenna lisää.

Olen taas jostain syystä menettämässä järkeäni ja sen huomaa siitä, kun halu tehdä jotain ihan hullua lisääntyy. Olen ehkä joskus kirjoittanutkin siitä, että välillä iskee hirveä himo tehdä jotain oikeasti ihan typerää. Lievemmillään tämä olisi sitä, kun ottaisi vastaantulijan aurinkolasit yhtäkkiä ja katkaisisi ne, pahimmillaan tämä olisi sitä, kun hyppäisi vesitornista ihan vain siksi, kun "pitiköön hypätä?". Kyse on tietenkin siinä mielessä aina vain hullusta himosta, ettei tuota koskaan ole tullut toteutettua, joskin välillä se himo tuntuu aika voimakkaaltakin. Luulin lapsena olevani ainut jolla tämä on, mutta käsittääkseni tämä on hyvinkin yleistä ja ainakin lähipiirissäni moni on kertonut samaa. Joskus sillalla tulee vain hinku, että jos hyppäisi, niin olisi varmaan siistiä! Kukaan ei ole hypännyt, mutta se ajatus silti on olemassa.

Pelottavaa tästä tekee se, että joskus etenkin humalassa oikein hakemalla hakeutuu miniversioon tästä olotilasta, koska se on koko hauskanpidon ydin. On ihan jumalattoman hauskaa kun pääsee siihen fiilikseen, että tekee kaikkea tyhmää, josta ei seuraa itselle tai muille mitään pysyvää pahaa. Esimerkkinä vaikka viuhahtaa alasti parvekkeella tai laulaa serenadia Espalla. Kun miettii jotain parhaita festarikokemuksia ja muita, niin parhaat muistot (tai jos ei itselle jäänyt muistoja, niin kaverien jutut ;) tulee tietenkin silloin, kun on päässyt kreisiolotilaan ja tehnyt jotain ihan hoopoa.

Festareilla alasti teltta-alueen ympäri juokseminen ja sillalta hyppääminen ovat toki aika eri kaliiberin juttuja, mutta sinänsä kyse on samasta asiasta: tehdään jotain hullua. Uhkarohkeus lopulta päätyy asiaan, josta onkin haittaa muille. Niitä muistoja kännitempauksista, joista on saanut kärsiä katkenneen kylkiluun tai muiden vihojen takia riittää kyllä myös.

Joskus kadulla kävellessä repeän hillittömään hymyyn kun yhtäkkiä saan päähäni jotain ihan hulluja ajatuksia, mitä tekisin jos voisi ajassa palata taaksepäin. Esimerkkinä yksinkertaisuudessaan olisi kiva kiljaista jotain toisen korvaan tai lyödä suoraan avarilla kiveksille kättelytyyliin. Kerran nenästäni tuli räkää kun ajattelin, miten vastaantulevan nuoren miehen kohdalla ihan yhtäkkiä ilman mitään vihaa, varoitusta tai muuta läväyttäisin häntä kiveksille ja jatkaisin kävelyä kuin ei mitään.

Kun on aikaa kävellä ja miettiä, mielikuvitus helmuaa ihan omissa sfääreissään. Jos minulla olisi joku superkyky, käyttäisin sitä luultavasti juuri tuohon hoopoiluun. Tänään töissä nauroin koko iltapäivän kun ajattelin, miten olisi ihana omistaa lentokyky. Hyppäisin yhtäkkiä varoittamatta kattoon aivan kuin siellä olisi joku magneetti, sätkisin ihan hulluna ja päästäisin suustani HUUU-ääntä. Vaihtoehtona lentäisin hirveää vauhtia johonkin rappukäytävään ja nappaisin joltain kädestä jäätelön, iskisin sen päähäni ja lentäisin pois. Tai ehkä haluaisin kyvyn muokata kehoani, avaisin suuni jalkapallon kokoiseksi, muljauttaisin silmäni ympäri ja päästäisin tripod-tyylisen matalan ja pitkän huudon, joka vavisuttaisi ikkunoita ja repisi ihmisiltä sielusta ilon pois. Niin tai hankkisin supernopean kielen, jonka avulla voisin leikkiä kuin koiraa pikakelauksella, joka yhtäkkiä alkaisi jonkun naaman edessä lipomaan ihan hulluna kielellään hikoillen kuin sika. Aaaaah :D

Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä, että saan nämä pois päästäni. Täytyy varmaan viuhahtaa, ettei himo iske yrittää lentää ja napata toisen jäätelöä, eikä tartte muiden lukea lehdestä yllättävästä kiveshyökkäyksestä Albertinkadulla.

Nousin unisena bussista kylmään ja pimeään talvi-iltaan. Bussi meni menojaan ja jäin seisomaan yksin pimeälle pysäkille valkoisen hangen keskelle. Oli helmikuu, perjantai kello 22 ja ulkona saman verran pakkasta. Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään tyhjää tietä eteenpäin.

Viikko sitten eräs kaukaisempi kaverini oli soittanut minulle ja kertonut, että he ovat ostaneet kivan talvimökin Kolilta, jossa viettävät nykyään hippivaimonsa kanssa talvet urheillen, kirjoittaen ja viiniä lipittäen. Kaveri tekee ohjelmointityönsä jollekin pikkufirmalle etänä, samalla tavalla se koodi sujuu kuulemma Helsingissä vuokrakämpässä kuin Kolin romanttisessa pimeydessä mökissä. Kaverini oli kuitenkin pakko lähteä käymään Helsingissä selvittämässä jotain firman hässäkkää ja hänen vaimonsa ehdottomasti halusi mukaan, maalaisena kun tosi harvoin kävi pk-seudulla. Se, miten minä liityn tähän skenaarioon on heidän puolivuotias kissa, jota he eivät halunneet ottaa mukaan ”pahaan Helsinkiin”, eikä kukaan heidän kavereistaan suostunut sitä vahtimaan. Uskon sen, koska me olimme viimeksi jutelleet 2 vuotta sitten, joten olin tuskin ihan ykkösenä hänen listallaan.

Kun istuin pullo huulilla perjantaina kotona ja kaveri kertoi, miten pitäisi tulla Kolille katsomaan viikonlopuksi kissaa, vastasin tottakai ihan jo selkärangasta, että sori kun nyt ei millään pääse, mutta muuten kyllä tulisin! Hän onnistui kuitenkin maalaamaan silmiini kuvan hirsimökistä, pimeästä talvesta ja viikonlopun rauhasta ja kun kalenterini mukaan mulla ei oikeasti ollut yhtään mitään viikon päästä ja he maksaisivat matkat ja ruoat, niin helvetti mikäjottei! Kun kaveri sanoi, että täällä on mahtavat hiihtoladut, tokaisin, että mähän en perkele muuten sitten hiihdä. En ole mikään liikunnanlaistaja ja suunnittelinkin jo lähteväni lauantaina pimeyden laskeutuessa metsään rämpimään ja tunnelmoimaan, mutta EI hiihtämään!

Kun saavuin mökille, joka oli siis sellainen hieno ”hotellimökki”, eikä mikään sähkötön mummonmökki, kaveri istui jo autossa vaimoineen. Heillä oli jo kiire ja esittely kämpästä oli hyvin lyhyt. Tuolla ruokaa, tuossa kissa, tässä kissanruokaa, syö mitä tahot, kaapeli näkyy, sauna lämpiää kun painaa tota nappia ja ainiin, mun serkku muuten saattaa tulla yöksi myös. MOOI!!!

Miiiiittä? Mikä helvetin serkku? Mä en ole todellakaan mikään sosiaalinen jamppa ja ajatus jostain serkusta alkoi hiottamaan 20 asteen pakkasessakin. Kuulemma hän tulisi myöhemmin yöllä ja lähtisi lauantaina iltapäivästä pois. Kova hiihtämään kuulemma. Jaajaa. No jos menisi ajoissa nukkumaan ja nukkuisi pitkään, parin vuoden univelat on vieläkin kuittaamatta.

Pian olinkin ihanan puhtailta tuoksuvissa lakanoissa ja koska olen aina saanut unta hyvin vieraissakin asunnoissa, nukuin pian syvää unta varsin onnellisena kissa kainalossani. Heräsin kuitenkin jumalattomaan mekkalaan keskiyöllä. Jaahas, serkkupoika näköjään tulossa. Pelkäsin hänen olevan kännissä kolinasta päätellen ja kun menin katsomaan mitä saatanaa hän remuaa, näin hänen punkevan suksiaan sisään kämppään ja kolistelevan kattolamppuja niillä. Ajattelin, että voi helvetti mikä taneli täältä on tulossa. Äijällä oli hillitön risuparta, pituutta ehkä 210 cm ja hän oli laiha kuikelo kuin risu vedessä. Tavaraa oli paljon ja ne saatanan sukset päälle, joita hän ei osannut käsistään tiputtaa. Helpoin tapa päästä nukkumaan on olla välittämättä, joten huikkasin moikkamoi, sä varmaan osaat itse tehdä petisi tupaan, mä nukun makkarissa ja nähdään aamulla. Kolinasta huolimatta olin taas sormi suussa vällyjen välissä kuorsaamassa, kissakin palasi kainalooni ensin nuoltuaan nenäni litimäräksi kalanhajuisella suullaan.

Näin jotain hyvin hämärää unta isosta karvaisesta kiveksestä, jossa oli iso ovi ja siitä ovesta lähti aina saatananmoinen paukaus kun orava (!!) kulki sisään ja ulos. En tiedä mikä freudilainen mielleyhtymä tämä oli, mutta se orava alkoi hyvin äkkiä vituttamaan. Älä saatana ramppaa siinä kivesovessa tai mä teen susta sellaiset rukkaset, että ei sormia palella enää koskaan. Suustani purkautuu: ...aan ja silmäni aukeavat. Mitä helvettiä! Kello oli 05.45 ja se kolina kuului oikeasti keittiöstä. MITÄ KIVESORAVAN NIMEEN TÄÄLLÄ TAPAHTUU!

Vedän lyyssiä niskaan, avaan keittiön oven ja en ole uskoa silmiäni. Tämä saatanan kaheli keikistelee hyvinkin vähän mielikuvitukselle varaa jättävissä punaisissa hiihtotrikoissa ja pipo päässä keittäen jotain helvetin jättikattilaa puuroa. Tällä samalla kekellä on kädessään tuokkonen mämmiä, jota hän kauhoo suuhunsa kuin mielipuolinen eläin mustaa mämmiä parralle valuen ja mikä parasta, sillä saatanan hiihtokisojen hinttarilla on SUKSET JALASSA! SISÄLLÄ! En edes uskalla kysyä, mutta hän vastaa kysymättäkin, kuulemma on ostanut juuri uudet sukset ja testaa onko niiden kantavuus oikea. Kuulemma vähän lipsuvat mäessä. Kysymykseeni ”NIIN MUTTA MITÄ HELVETTIÄ SINÄ LIPSUT NIILLÄ SUKSILLASI KELLO 05.45” hän vastaa ylpeänä, että aikainen lintu madon nappaa ja oikein nuuhkimalla nuuhkii parta täristen aamuista ilmaa keuhkoihinsa päästäen samalla tappavan raivostuttavaa vinkuvaa ääntä nenästään, vetää lisää mämmiä naamariinsa ja hihkaisee, että kyllä talviaamu tuoksuu ihanalta. Iso lautasellinen kaurapuuroa, vähän mämmiä päälle ja sitten ladulle. Siellä mieli lepää kun suihkii pitkin jumalan luomia latuja aamupimeällä. Huudan vähemmän kypsästi ”Suksi vittuun!” ja hän onneksi ottaa vinkistä vaarin, kun mämmiä parrassaan riisuu sukset jalastaan ja lähtee raahaamaan niitä ulos mutisten, ettei kaikki taida olla aamuihmisiä. Kun ulko-ovi viimeinkin käy, en voi uskoa tilannetta todeksi ja ihan kiusallani maistan hänen keittämää puuroa. Suolatonta. Pitihän se saatana arvata. Yksi helvetin karhu koko äijä, liian suolatonta putroa, tämä kultakutri painuu takaisin juuri siihen sopivaan sänkyyn.

En ole koskaan ollut mikään hirveä aamutorkku, joten kun kello lyö yhdeksän ja luonnon ääniä alkaa ulkoa kuulua, ajattelen jospa minäkin nousisin ajoissa. Reippailemaan ja lepäämään tänne tultiin ja lepäily ei nyt enää nappaa, joten noustaanpa ylös. Laitoin karhuherran keittämän puuron takaisin tulille ja lisäsin siihen sopivasti suolaa ja kun kaapista löytyi vain vaaleaa leipää jota pötsini ei ripulitta kestä, niin ajattelin vetää tuokkosen mämmiä naamaani. Hyväähän se on. Istahdan aivan ylellisen pehmeälle sohvalle edessäni iso lautasellinen SOPIVAN SUOLAISTA kaurapuuroa ja kaadan kermaa suoraan mämmituokkoseen, vedetään se tästä ihan paljaaltaan. Parrassani ei ole mämmiä, eikä jalassani suksia, mutta muuten aamu on hyvin samanlainen kuin se pari tuntia sitten oli, kissakin kiehnää taas jaloissa. Nappaan musiikkikanavan päälle telkkarista, oikaisen vähän jalkojani ja valmistaudun ihanaan aamupalaan. En ennätä saada ensimmäistäkään puurolusikkaa suuhuni, kun ikkunalta kuuluu koputus. Vedän verhot edestä ja ikkunasta tuijottaa jäämiehen ja karhun perseen näköinen henkilö räkäjääpuikkoja nenästä roikkuen, joka huutaa ikkunan läpi, että on jo tunnin värjötellyt ulkona kun hänellä ei ole avaimia ja ovikellokin on rikki. Mökissä on pieni parveketyylinen terassi, jossa tämä helvetin rottamies kolistelee SUKSET JALASSA ja huutaa, että päästä sisään. Katson pakkasmittaria ja ulkona on enää vain -2 astetta, joten ei hän onneksi varmaan ole kuolemassa.

Lähden ikkunalta kohti ulko-ovea, pysähdyn sohvan kohdalla, heittäydyn istumaan, otan puurokulhon käteen, mätän mämmiä suuhuni perään, pistän telkkaria kovemmalle ja käyn nykäisemässä ikkunaan verhot takaisin alas. Aaah, ihanaa maaseudun rauhaa aamulla. Oikein nuuhkimalla nuuhkin raikasta aamutuoksua keuhkoihini puuroa ja mämmiä puhelimeen hornien ja suksien kopistelu terassillakin hiljenee kun Pink laulaa televisiossa vielä vähän kovempaa ja kissa pyrkii taas kainaloon. Tähän elämäänhän voisi tottua!