IRC-Galleria

Kun näin tämän videon, olin ensin ihan tyrmistynyt, että ei kai Indicakin tee tälläistä oksettavan kliseistä muka-alternative-muka-pahis-muka-gootti-muka-mustavalko-muka-paskaa videota, jossa kuva hyppii ja ihmiset kävelee takaperin ja suusta tulee vaahtoa ja aaaargh! Tämä on niin jostain maailman typerimmät "kummituskliseet" vol 1 kirjasta paikalta 1. Teki mieli iskeä nyrkillä telkkari rikki, vaikka olenkin vastaan kaikkea väkivaltaa.

Vihasta rakkauteen on kuitenkin niin ärsyttävän lyhyt matka ja kun näin blondin kitaristin (vai liekö basisti) laulavan semiujosti biisin tahdissa päätään nyökyttäen rakastuin heti biisiin ja kaikki kliseisyys unohtui ja se muuttui enemmän parodiaksi kliseisyyttä kohtaan ja itseasiassa se video sopiikin tosi hyvin ja se biisi on niin ihku ja se blondi, aaaah! Olen jotenkin aina ollut sitä mieltä, että kaikki Indicalaiset ovat jotenkin outoja ja mitäänsanomattomia, vaikka periaatteessa vaatteet ovatkin ihan hienot ja ei naamoissakaan vikaa, mutta kukaan ei ole vain kiinnostanut yhtään. Nyt olen ihan <3 ja tuijtuij ja trallalaa. Hieman noloa, etten tiedä onko kyseessä Jenny vai Heidi, etenkin kun nettisivujen mukaan molemmat ovat mustahiuksisia ja videolla blondeja, mutta onko niin väliä. Joku kuitenkin. "Se söpö blondi, joka soittaa jotain keppiä ja sit se laulaa ja iiihhhh"

"Minä en ole koskaan kipeä", kop, kop, kop, paitsi lomalla. Ei ollut tällä kertaa loma, mutta melkein. En ole sitten Helsinkiin muuttamiseni viettänyt yhtäkään viikonloppua rauhassa. Suurin osa viikonlopuista on ollut sellaisia, että olen joko matkustanut johonkin tai joku on ollut täällä tai lauantaina on ollut jotkut hilibanjamat, eli käytännössä viikonlopun unimäärä on jäänyt arkeakin vähemmäksi ja mikä pahinta, yleensä juuri la-su ja su-ma yöt. Univelkani alkaa olla sillä asteella, etten muista mitään, töissä törmäilen seiniin ja muutenkin kaikki motivaatio ja ilo on kadonnut mistään sellaisesta, johon tarttee aivoja. Päätin sit järjestämällä järjestää itselleni yhden (1) viikonlopun, jolloin nukun kuin hirvi. Perjantaina kävin katsoon Indyn ja parilla oluella ja sit kuorsaamaan ja kuorsausta jatkuisi maanantaihin asti. Hyvä suunnitelma ja toimi perjantain osalta (Indystä lisää myöhemmin). Kaljalla meni ehkä himpun liian pitkään, mutta olin kuitenkin jo yhdeltä sängyssä ja heräsin joskus klo 12, eli 11 tunnin yöunet. Wau! Vähemmän kuin 12 mitä suunnittelin, mutta enemmän kuin se normaali 4-6.

Aamulla kun herään, luen lehdestä, että Helsingissä olisi Tuska ja Helsinki Pride. No voi vittu, just tänä viikonloppuna! Ajattelin kuitenkin, että eihän se pahaa tee lähteä päivällä katsomaan iiiihania vaatteita, palaa sit ajoissa takaisin nukkumaan. Vedin aamupalan ja ihmettelin, kun en saanut kaikkea smoothieta alas ja sit rupesi oksettamaan. Mikä helvetin sympatiakrapula tämä on. Bussia odottaessa sitten jo nieleskelin laattaa. Kaivarissa Prideä katsomassa (oli muuten tylsää, kaikki vain ihan perusnäköisiä, ei mitään erikoista jos ei satunnaisia sateenkaarisukkia lasketa) olo oli jo niin helvetillinen, että piti sanoa seuralaisella näkemiinit ja lähteä kotiin. Käväisin tosin vielä Tuskan liepeillä kun olo kävellessä parani (siellä vaatteet olivatkin jo parempia, grrrrau, piiitkästä aikaa näki taas ihania goottityttöjä säärystimineen ja meikkeineen, harmittaa kun en ole enää metallisti). Kotiin palatessa olo olikin sitten jo pyttyä halaava ja syy paleltamiseen löytyi, 38.3 kuumetta, joka nousi vielä illan mittaan. Voi kusen paskat!

Sunnuntai meni sitten vähän vähemmässä kuumeessa, mutta maha oli ihan paskana. Ei sieltä hirveästi mitään ylös tullut, mutta ei sinne mitään kyllä alaskaan saanut. Jossain vaiheessa ei tiennyt, johtuuko paha olo pahasta olosta vai nälästä, mutta aina kun yritti syödä jotain, maha hylki sitä ja aloitti hirveän väännön ja kurninnan ja oksetuksen. Tänään kuumetta sitten vielä vähän vähemmän (joskin taas tuntuu kuumeiselta ihossa, eli ihoon koskee kun sitä koskettaa), mutta maha on edelleen ihan sekaisin. Se voi tosin osaltaan olla enää jälkitautia ja tänään yritänkin niin varovasti olla tuon mahan kanssa, koska olen liian tunnollinen ollakseni sairaana kahta päivää töistä poissa vaan menen sit vaikka väkisin raatamaan taas oksennusvadin kanssa. Ongelmana vain aivotyössä on se, että jos ei ole syönyt viikonloppuna mitään, niin nälkä koskee päähän ja kun koskee päähän, on vaikea tehdä mitään, eikä tähän mahaan uskalla särkylääkettäkään vetää. Pitää varmaan yrittää lipittää jotain sulaa voita tai muuta energiapitoista. Noh, kaikesta huolimatta olen nukkunut tai ainakin sängyssä pyörinyt tänäviikonloppuna sen verran, että ehkä se univelka ihan vähän parani. Ehkä.

Kahden viikon aikana on taas tapahtunut kaikenlaista. Jos provinssi oli pyllystä, niin Himos oli sitten jo navan korkeudelta, eli "ihan jees". Ihana seura pelasti, noin muuten oli ehkä vähän liian riehakas ja toisaalta tylsä meno. Olen niin huono tutustumaan tuntemattomiin, vaikka ne samassa mökissä olisivatkin ja jos sosiaalisesti on vaivautunut olo, jostain syystä alkoholikaan ei nouse päähän. Provinssimaisesta jokainen ilta tyssäsi järjettömään pääkipuun, joka alkaa nyt jo vähän pelottaa. Niskalihakseni ovat kyllä niin helvetin jumissa, joten ehkä kyse on vain siitä, kun sitä istua kököttää ulkona pahassa asennossa viileässä, niin lihakset jumittaa enemmän ja kun päähän ei mene verta, niin ei ihme että sattuu. Nukkuessa ne sen verran rentoutuu, että taas vähän veri kulkee. Oli vain helkkarin kiva huomata, että työpaikka ei tietenkään korvaa fysioterapiaa. Voi paskat. Muutenkin minulla on fysioterapiasta huonoja kokemuksia, niin ei huvittaisi maksaa itseänsä kipeäksi siitä, jos saa "tee näin, eikun tee näinkin" neuvoja, joilla vain kaikki vaivat pahenee. Mieluummin menisin suoraan lääkärille ja tökkisivät piikeillä ton kuntoon. No miksi en mene? Siksi kun olen niin vitun vässykkä, etten saa varattua aikaa koskaan :(

Pakko ihkuttaa tähän väliin. Olen aina tykännyt Avril Lavignesta, joskaan en levynostopaljon. Muutamat hitit niin ihania ja vaikka hänen suupielensä kääntyvätkin ylös, eikä nätimmin alas, niin hän näyttääkin niin söpöltä. Tänään MTV:ltä top 10 @ 10:iä katsoessa täynnä Lavignen videoita kuitenkin lopulta ihastuin häneen niin täydellisesti. Iiih, Avril! Se hänen vaatetyylinsä on vain niin mahtava! Musiikkikin on niin menevää, kitarat rokkaavat kuin hirvet ja ei voi muuta tehdä kuin vain olla tuijtuij ja pistää telkkaria kovemmalle. Avrilin vaatteiden myötä tajusin, että vaikka pinnalliselta kuulostaakin, yksinkertaisesti tietyt vaatteet ovat minulle vain niin tärkeitä. Minun olisi hyvin vaikea seurustella ihmisen kanssa, joka pitäisi aina vaikka vain farkkuja, eikä koskaan mitään hienoja "jalkavaatteita". Tätä voisi verrata samaan kuin vaaleasta ihonväristä tykkäävä seurustelisi tummaihoisen kanssa tai toisinpäin, se vain häiritsee! No okei, vaatteita voi toki vaihtaa, mutta jos jotkut vaatteet eivät henkilön tyyliin kuulu, eivät ne kuulu, eikä se jatkuva pyytäminenkään ole kivaa. Vaikka teinifraasimaisesti "luonne on tärkempi kuin ulkonäkö", niin itselläni ne tunteet kumppania kohtaan ovat hyvin riippuvaisia ulkonäöstä ja ne ruokkivat itse itseään kehässä. Eli jos olen superihastunut kumppaniini, hän näyttää automaattisesti ihan sairaan hyvältä ja jos hän näyttää ihan sairaan hyvältä, ihastun häneen enemmän. Valitettavasti sama toimii toisinpäin, eli jos tunteet rapisee, niin ulkonäkökin kolisee. Tämän takia onkin tärkeää, että henkilö näyttää _minun silmissäni_ jo alunperin niin söpöltä, että huononakin hetkenä voin aina ihastua hänen ulkonäköönsä (ja luonteeseen) uudestaan. Pahempi ongelma silloin, jos joku näyttää tosi kamalalta, häneen ihastuu ja hän näyttääkin sit täydelliseltä (mulla on käynyt tätä useasti), koska sit pelottaa, että mitä jos riidan aikana totuus taas paljastuu ja sitä huomaa näkevänsä toisen samoin kuin ennen ihastumista. Vaatteet ovat kuitenkin suurin osa ulkonäköä, joten niillä on myös suurin vaikutus siihen miltä ihminen näyttää ja siten siihen, mitä minä tunnen heitä kohtaan. Mistä minä sitten pidän? Laittakaapa Flickriin hakuun vaikka joku opaque tights pool ja sieltä sitten kaivakaa wardrobe remixejä. Melkein ihmisestä riippumatta ja melkein asusta riippumatta tykkään kaikesta. Se oli ihan kummitusmaista löytää nuo kuvat ja ihmiset kun tajusin, että heillä on vaatekaapissaan ehkä 100 eri vaatetta ja 5000 eri yhdistelmää ja helvetti, jokainen iskee kuin härkä kiveksille! Tämä valoi uskoa siihen, että on olemassa paljonkin ihmisiä, joiden tyyli on pysyävästi sellainen mitä rakastan, eikä kyse ole vain yksittäisestä vaatteesta joka on tullut muodin mukana ja poistuu sitten. Niin ja ei, tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi farkkujalkaisen kanssa seurustella, vaan sitä, että alan vähitellen tulla kaapista sen suhteen, että kyllä, tämä on mulle tärkeä asia. Tulipas pitkä kappale, oho.

Indy oli "ihan jees". Kävin katsomassa sen isolta kankaalta, ekaa kertaa Helsingissä leffassa vielä. Kangas oli juu iso, vähän liiankin iso neljännessä rivissä, kun piti käännellä päätä nähdäkseen kaikki. Suuri yllätys oli tosin ihan surkea kuvanlaatu. WTF!? Laatu oli sellaista matkatelkkaritasoa, kaikki suhisi ja pörisi. Olen tottunut, että leffateatterissa kuvanlaatu ei koskaan ole hyvä, mutta jotenkin odotin parempaa. Toisaalta turhaan odotin, koska sehän on ihan vain fysiikan lakien mukaista, että mitä isompi ruutu, sitä isommat häiriöt, jos alkuperäinen kuva ei ole tarpeeksi hyvässä formaatissa. Ei se kuvanlaatu oikeasti tietenkään häirinnyt paljoa, mutta yllätti vain, kun omasta telkkarista kaikki näyttää paremmalta ja ei, se ei ole mikään hifimylly ja digiboksinkin signaali on vain puolet. Toinen yllätys oli särisevät äänet joissain kohdissa. Aloin jo epäilemään, että onko heillä laitteet paskana vai mitä ihmeen pelleilyä tämä on. Yritin kuitenkin kovasti hiljentää nuo äänet päässäni, koska ei se leffanautinto sillä parane, jos korvapolisiina valittaa miten ylädiskantti särisee!!1yx Outoa kyllä, hienointa koko leffassa oli trailerit. Indy oli jotenkin plusu efekteiltään, mutta uusi Batman näytti siltä, että se pitää nähdä. Kerrankin sellainen Batman, jollaisena minä itse olen sen aina kuvitellut. Raaka, outo, järjenvastainen ja synkän perverssi. Jokeri ei ole komediahahmo, vaan mielenvikainen pahis. Trailerit toki osaavat olla niin väärässä, mutta ekaa kertaa eläissäni voin sanoa Batmanista, että "Tän mä tahon nähdä!". Sen pahemmin spoilaamatta Indyä sanon, että se oli hyvin perinteinen. Hyvyydeltään vähän alle ykkösen ja kolmosen, mutta voittaa toki ihan paskan kakkosen. Jos tykkää Indyistä, ei voi pettyä ja ihan oikeasti, ennakkoluulot pois, se ei ole mikään tylsä uudelleenlämmittely tai "noni, tämäkin on pilattu". Oikeasti katsomisen arvoinen.

Tärkeintä minulla Indyssä oli kuitenkin (taas niin stereotyyppinen) Ukrainalainen naispahis, joka puhuu juuri sitä aksenttia, mistä olen ehkä joskus ennenkin sanonut. Sitä mä tarkoitan! Katsokaa ja tajutkaa! Eli englantia puhuessa aksentti on hieman venäläinen, mutta enemmän rosahteleva. Ärrät pärisee ja kieli on seksikkään kömpelöä ja voimakasta. Vielä kun nainen (stereotyyppisesti) omisti mustan otsatukan, pistävät silmät ja paljon mustaa kiiltävää nahkaa, niin ei voinut sanoa muuta kuin "Take me gurrl rright herre!". Olisi vain kiva tietää, puhutaanko oikeasti Ukrainassa ja lähimaissa englantia noin. Parempi olisi, että puhutaan, koska sit kun olen saanut säästettyä rahaa ulkomaanreissuja varten, niin Itä-Eurooppa on pakollisen turistirysäloman jälkeen hyvin tanakasti matkojeni määränpää. Ukraina, Puola ehkä Liettua, Bulgaria, jne.

Ostin huivin. Toisen. Kolmannen. Nyt niitä on jo 8, eikä niistä yksikään ole sellainen ohut kuin haluaisin, vaan kaikki ovat isoja. Ihan jees talvella, mutta jos lämpötilaa on +20, niin aika ahdistavaa. Joku voisi toki kysyä miksi ylipäätään pitää kesällä huivia, mutta kun oikeasti kurkkuni on aika herkkä tuulelle ja meren rannalla lämpimälläkin ilmalla on kylmä (etenkin kun ei ole tainnut olla kuin koko kesänä 1 oikeasti lämmin työpäivä), niin työmatkalla olisi kiva kaulaansa suojella jollain hienolla. Seuraavana ostoslistalla on sitten uudet tennarit, mielellään värilliset. Tahtoisin uusia paitojakin ja housuja ja ... Krah! Mun rahat ei tahdo riittää edes elämiseen, kiitos helvetillisen vuokran, möhlivän palkanlaskennan ja ties minkä, niin ei pitäisi tuhlata vaatteisiin. En mä oikeasti ole tuhlannutkaan paljoa, reilusti alle satkun kuussa ja nekin suurimmaksi osaksi tarpeeseen (kun ei ole vuosikymmeneen ostanut mitään hienoja vaatteita, niin puutelista on hyvin pitkä). Mikä pahinta, jos vaatekaapissa on 8 "ihan ok" t-paitaa ja sit ostaa 2 hienoa, niin sen jälkeen ei halua enää koskea niihin ihan ok paitoihin, koska ne ovat niin rumia uusiin verrattuina, eli sit joutuu uusimaan kerralla koko paitavaraston ja jättämään vanhat läskimalliset paidat hätätilanteita varten ja pitämään uusia slimsexybody-paitoja normaalisti, kun kerrankin olen niihin mittoihin päässyt. Vielä kun löytäisin farkut, jotka pysyisi jalassa. En tiedä onko mulla liian pieni, iso vai mutantti pylly, mutta farkut kuin farkut, matalalla tai korkealla vyötäröllä, vyöllä ja ilman, aina hyppäävät pyllyn päältä pois ja vako näkyy naapuriin, naapurin tytöt nauraa. Tämän takia käytänkin vain pitkiä t-paitoja :D

Juttua riittäisi, mutta täältä tähän. Voisin yrittää olla kiltimpi ja kirjoittaa vaikka illalla tai huomenna lisää, tuo kirjoituskalenteri kun näyttää hyvin nololta. Pari punaista rinkulaa siellä täällä.

Provinssi tuli, provinssi meni ja voi hospotipomilui, sanon minä. Aloitan hyvästä, koska sitä tulee paljon vähemmän kuin pahaa, niin saa pois alta.

Apulanta oli taas kerran mahtava. Se ei ole aina mahtava tai sit oma olo ei ole aina mahtava, mutta nyt se taas oli. Kappaleet oli pääosin vanhoja ja uudelta ep:ltäkin soitetut ihan kuulemattomat olivat jees, vaikkei niitä osannutkaan laulaa. Pari uusimmalta levyltä soi vain pari biisiä ja hyvä niin, kun ne ovat kuitenkin täyttä roskaa. Toni heitti tuttuun tyyliin aivan mahtavaa läppää spiikeissä ja se jo itsessään toi niin apismaisen fiiliksen. Oli vain parhautta.

Lännen-Jukka oli parin biisin perusteella verkkoaidan väärältä puolen katsottuna niin hyvä kuin oletinkin. Se olisi ollut täydellinen bändi johonkin rannalle tuopin kera istuen kuunneltavaksi, mutta keli oli vähän kakka ja tuoppialue tosiaan väärällä puolen (festarien anniskelualueet ovat niin ankeita vankiloita!). Onneksi kuulin Pontikkapojan, sen avulla taas jaksoi. Mokoma oli parin biisin perusteella kiinnostava, pitää varmaan tutustua. En ole ennen kuullutkaan koko bändiä tai en ainakaan koskaan kiinnittänyt huomiota (menee samaan kastiin kuin Stam1na ja Kotiteollisuus). Billy Talent oli täysi yllätys. Odotin jotain paskaa j(apsiernu)-rokkia tyyliin Tokio Hotel, mutta Talenttihan veti kuin pässi narua. Ei minusta nyt fani tule, mutta kuuntelen kyllä uusimmat biisit läpi ja iTunesista ainakin sen hitin ostan. Billyn lavaenergisyys oli jotain ihan uskomatonta, sellaista keikkaa jaksaa katsoa vaikkei fani olisikaan, kun lavalla tapahtuu jotain. Voi kun Billy olisi ollut Foo Fightersin tilalla, koska FF oli niin masentavaa kuraa. Eiiiihh!

Sitten se paras. The Sounds. Ainoa bändi mitä oikeasti voin tällä hetkellä sanoa fanittavani, muita bändejä vain kuuntelen tai tyksin tai olen joskus fanittanut, mutten enää. The Soundsilla ei ole samaa ongelmaa kuin esim. Apulannalla, eli heillä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Toki osa on parempia kuin toiset, muttei tule koskaan sitä kiusallista tunnetta, kun joku kakka biisi alkaa soimaan ja pitää vain apaattisena tuijottaa kun muut hyppii. Ehkä siksi tai ehkä muuten vain bändin takia keikka olikin yksi harvoja keikkoja koko elämässäni, jossa olen osannut keskittyä keikkaan ajattelun sijaan. Samanlaista on tainnut tapahtua elämässäni kolmesti: Itä-Saksan, Trio Niskalaukauksen ja erään CMX:n keikan kanssa. Toki keikka voi olla hyvä ajateltunakin, mutta kyllähän se syö ihan älyttömästi fiilistä, jos päässä pyörii kaikki muu paitsi musiikki.

Olen tainnut monesti valittaakin, miten en voi enää kunnolla käydä keikoilla tuon ajattelun takia. En vain voi antaa musiikin mennä läpi, vaan funtsin kaikkea väärää. Tämä purkautuu "Angry Pap" vaiheena, eli minua ärsyttää älyttömästi kun ihmiset hyppii, tönii, ovat rumia, amiksia tai muuten ovat pilaamassa nautintoani. Sanomattakin on selvää, että vihaisin myös älyttömästi, jos olisin ainoa henkilö keikalla. Hyvää ei ole siis olemassakaan, joskin huonon tasojakin on monenlaisia (Provinssin CMX:n keikka oli hyvä esimerkki superhuonosta, unohduin monen biisin ajan vihaamaan jotain edessä heiluneita pöljimyksiä ja sitä vammaista miesuhoa).

The Sounds kuitenkin osoitti, etten ole lopullisesti rikki. Aloitin jostain keskivaiheilta salia ja lopulta päädyin kolmanteen tai neljänteen riviin. Hypin, heiluin, lauloin kaikki biisit, puin nyrkkiä, heilutin päätäni, fiilistelin, sain kyynärpäätä silmääni, joku puristi pyllyäni, väki kaatuili edes ja taas ja kengännauhatkin aukesi, eikä niitä tietenkään voinut sitoa, jonka takia kokoajan pelkäsin kaatuvani ja kuolevani. And I liked it! Mahtavaa! Jopa ihanata! Fiilistä! Olin ihan hakattu ja hikinen kun keikka loppui, mutta suupielet helmuaa vieläkin korvissa. Känniä oli ehkä liikaa, koska en hirveästi muista niitä biisejä itsessään, mutta sen fiiliksen muistan aina ja sehän se on tärkeintä, ne biisit kun voi kuunnella itsekin cd:ltä. Jos jotain pientä pitää natkuttaa, niin eivät soittaneet, ymmärrettävästi, berkleytä, joka on ehdoton lempibiisini The Soundsilta. Toinen natkutuksen aihe se, että The Soundsin kolmanneksi paras biisi Tony The Beat piti raiskata jollain oudolla miksiversiolla. Äääh. Se levyversio on paras, älkää viittikö pilata sitä kaikilla vammamixeillä, jooko! Eikä se toimi fiilisteltynä tai sipsittynä. Pistäkää vaikka mankka soimaan ja Maja keikistelemään niin se olisi parasta.

Siihenpä ne hyvyydet sitten loppuikin. Lähdin festareille yksin ja makuupussitta, jota monet pitivät hulluna. Niin pidän minäkin nyt. Ei vain ollut ketään "mennään samaan telttaan" kaveria, joka olisi lähtenyt tänä vuonna Provinssiin ja The Soundsin takia, joka ei pahemmin suomessa keikkaile, minä halusin juuri provinssiin, enkä minnekään muualle. Kun vaihtoehdoksi jäi lähteä yksin tai jäädä kotiin, lähdin yksin. Toki laiskuuttani jätin etsimättä etukäteen jotain telttaseuraa, kun luotin kykyihini tutustua johonkin paikan päällä. Paskan vitut. On ihan uskomattoman säälittävää, miten ei voi festareilta löytää mitään seuraa :D Senhän pitäisi olla niin helppoa, että kuka tahansa siinä onnistuu. Mutta jos ei avaa suutaan, niin ei mitään tapahdu. Hymyily, pään nyökyttely tai pään sisällä sanottu "Moi, mikä fiilis, ootko säkin tulos kattoon The Soundsia, rakastan sun pipoo muuten, ihana fiilis!" ei auta mitään. Sen kerran kun koko viikonloppuna avasin suuni tuntemattomalle niin tottakai hän tuli juttelemaan minulle. Oli tosin vailla vain kiven poistamista kengästä, mutta silti. Ei se siis ole vaikeaa, mutkun se suu ei vain aukea. Normaalisti tuohon auttaa alkoholi, mutta nyt ei sekään. Olin ihan pieruissani välillä, mutta missään vaiheessa en tuntenut itseäni humalaiseksi. Ihan kuin alkoholista olisi poistettu koko nousuhumalavaikutus kokonaan. Se vain turrutti ja sekaistutti ja lopulta oksetti, siinä se.

Toki mulla nyt sentään jotain seuraa oli, eräs tuttu porukka oli Helsingistä samalla leirintäalueella ja heidän kanssaan pörräsinkin välillä, mutta olen ehkä vähän liian vanha siihen menoon. Haluaisin istua teltalla juoden kaljaa ja puhuen typeriä, en välttis aina bailabailata. Lisäksi minulla koski jostain syystä ihan joka ilta päähän ja välillä todella kovastikin. En tiedä mistä johtui ja särkylääkettä kyllä vedin listallisen, mutta kun sekään ei auttanut mitään. Ekana iltana ehkä koski piilarit, tokasta ja kolmannesta en sitten enää tiedäkään. Kai niskat tai joku. On vain niin tuskaa yrittää keikkojen jälkeen tehdä mitään kun kokoajan päässä hakkaa ja kun muutenkin pitäisi itseään vähän ruoskia sosiaalisuuteen ja pailaamiseen, niin se pääkipu tappaa sen täydellisesti. Sitten piti mennä telttaan "nukkumaan", joka ilman makuupussia oli hyvinkin tuskaa. Ekat kaksi yötä meni jotenkin kun olin kännissä, mutta kolmantena yönä olin jo sen verran selvä, että en voinut olla horteessa. Jatkuva horkassa tärinä, paska fiilis, jatkuva pistävä kipu lonkissa (jostain syystä lonkkani eivät kestä nukkua kyljellään) ja lihasten kramppaaminen tärinän vuoksi. Jeah! Se se oli elämää. Jos meininki on hyvä, niin kyllä minulla on ollut tapana kestää vaikka mitä -15 asteen pakkasnukkumista hangessa tai yön viettoa oljista tehdyssä pesässä, mutta jos valmiiksi on jo yhyy, sob, fiilis, niin se kylmä ei sitä paranna ja eipä sitä kestäkään.

Oudointa on kuitenkin se, että tällä hetkellä minua eniten masentaa se, että huomenna on töitä, eikä provinssi. Toisaalta hyvä niin, koska ei se itkemällä parane. Tämä viesti toki vaikuttaa hirveältä ruikutukselta, mutta haluan enemmänkin dokumentoida viikonlopun paskoja fiiliksiä kuin nyt valittaa miten kurjaa on, yhyy. Kurjuus tosiaan vain tulee siitä, kun tänäkään viikonloppuna ei saa nukkua. Kuolen oikeasti kohta tähän väsymykseen. Siitä tuleekin mieleeni krapulaunet, joita tälläkin kertaa näin. Yleensä ne tulee vasta festarien jälkeen, mutta tällä kertaa ne tuli jo su-ma yönä. Ne ovat niin todentuntuisia ja järjettömiä silti kaikessa järkevyydessään. En muista tarkasti niitä, eikä niitä järkeä ole kertoakaan, mutta olin ihan 100% varmasti olevani hävittäjän puikoissa ja koirana jossain vaiheessa yötä. Aamulla junassa nuo vain paheni, kun ei oikein tiennyt onko hereillä vai ei, kun ei rauhassa saanut nukkua ja siksi kokoajan pyöri hämärän rajamailla ja näki kaikkea outoa. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät niin välittömästi alkoi näkymään täysin selviä ihmishahmoja (joka on outoa, normaalisti kun silmät sulkiessa kaikki mielikuvat ovat jotenkin olemattomia ja enemmän vain tekstuaalista tavaraa päässäni, kun en näkömuistillinen ole), jotka kuiskivat nimeäni ja puhuivat toisilleen. Välillä tulee aika spooky fiilis, kun joku yhtäkkiä lausuu nimeni tai tekee jotain muuta outoa. WTF! Ainiin, juna, ainiin, uni.

Mitäs vielä. Loppuun vielä jotain kivaa, niin saadaan kakka paketoitua kultaiseen pakettiin. Ihmiset pukeutuvat edelleen kivasti ja fiksaatiolistani kasvoi taas yhdellä, nimittäin "rokkipipoilla", eli niillä värillisillä ylisuurilla pipoilla, jotka vedetään vinoon taaksepäin. Näyttää periaatteessa tyhmältä, mutta ei se ole ennenkään estänyt tykkäämästä asioista :D On myös kiva nähdä "kesällä" ihmisillä muutenkin värikkäitä ja lämpimiä vaatteita, kaikenlaista sukkaa ja villaa ja muuta, eikä vain jotain bikiniä. Nollakeli kyllä vähän toki auttoi asiaa, mutta lämpimänkin aikaan ihmiset pukeutuivat miellyttävän runsaasti ja niin minäkin, jonka takia vain naamani on palanut.

Ajattelin vielä analysoida itseäni ja sitä, miten kerään negatiivisia asioita ympärilleni sen itse tiedostaen, vaikken niissä pyri vellomaankaan, mutta ääh. Jätetään Sarasvuointi toiselle kertaa.

Pakko kertoa, on taas sellainen outo tunne.

Kuuntelen Lily Allenia ja katselen vaaleanpunaisia sopivan vauhdikkaasti meneviä pilviä vaaleansinisellä taivaalla, joka on uhkaava ja kaunis. On onnellinen ja itkettävä olo, enkä tiedä itkenkö onnesta vai siitä, kun tämän hetken haluaisi jakaa muidenkin kanssa.

... snif ... ihanata!

Olen pitkään jo taas ollut tätä kirjoittamassa ja eilen piti olla The Päivä, kun kirjoitan, mutta oho. Onneksi sentään tänään ennätän, yleensä kun se siirtyy taas viikolla. Ajattelin tänään kuitenkin, että on sääli kirjoittaa näin harvoin, koska kirjoituksen sävy on ehkä 80%:sti sitä, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Jos tekee kahden viikon välin postauksen ja elämä on muuten ihanaa, mutta postauspäiviksi sattuu juuri paskat päivät, niin sitten helposti saa kuvan, että kaikki on väärin ja gää ja snif. Sama toisinpäin.

Tänään oli vittupäivä, mutta onneksi oli. Menin jotenkin väärin nukkumaan, koska heräsin klo 6.30 herätyskellon ääneen ja huomasin valojen olevan päällä. Ei minua valot niin hirveästi haittaa, mutta se haittaa, etten millään muista, miksi ne valot jäi päälle. Jäikö minulta iltapesukin väliin? Olinko tekemässä jotain? Ehkä osin tämän takia tuntui, ettei sitä yötä ollutkaan. Torkahdin ja heräsin ja olisi pitänyt jo nousta. Vitut! Säädin herätyskelloa ja lopulta 14 herätystä myöhemmin vielä lopuksi nukahdan pommiin ja herään puoli yhdeksän. Vihaan kymmeneksi töihin menemistä, koska viisi on sellainen normaali maksimiaika, minkä töissä viihtyy. Jos menee kymmeneksi, pitää lähteä kuudelta ja se viimeinen tunti on niin helvettiä, etenkin kun kympin aamuina yleensä jää aamupala väliin kun on ihan sairas kiire ja koska syömään tulee kuitenkin jo mentyä heti klo 12, niin sit tulee sellaisia kivoja 10 tunnin syömättömyyksiä. Vituttaa nälkä ja unettaa ruoka, kun ei näinä päivinä kehtaa ottaa vain vähän salaattia.

Pahinta on se, että minä sain kurottua myöhästymistäni umpeen ja olisin ennättän töihin 9.30:ksi, mutta kun piilarit alkoivat temppuilemaan (niistä kohta lisää). Kyllä minä sain ihan ongelmitta sen piilarin siihen silmään, mutta kun se ei pysynyt silmässä, vaan aina hyppäsi pois. Lopulta toinen piilari jo pomppasi lavuaariin ja se pelotti, kun se lavuaari tuskin on maailman hygienisin. Syystä tai toisesta huolellisen pesunkin jälkeen kyseinen piilari aiheutti sellaisen tuskan, että silmä vain vuosi norona vettä ja yritin sohia sitä pois. Onneksi se riitti, että sain siirrettyä piilaria sivulle ja sitten räpyteltyä sen takaisin. Joku roska varmaan meni sinne.

Lisävittua oli naamani. Olen tainnut marmattaa ennenkin, marmatan vieläkin. Minulla on "öljyinen" iho, eli jos naamaa ei kokoajan salaa pyyhi, se näyttää kuin oliiviöljyltä sivellyltä. Olen kokeillut ties mitä rasvaisen ihon aineita, ei toimi. Olen kokeillut tosi helliä aineita, ei toimi. Olen kokeillut pestä vain vedellä ja miedolla saippualla, ei toimi. Hieman aineista ja proseduureista riippuen voi valita joko öljyisen ja superisoihohuokoisen ihon tai öljyisen ja finnisen ihon. Mikään ei "kikatuta" yhtä paljon kuin 17-vuotiaan iho 27-vuotiaana, etenkin kun sitä ei voi edes meikata piiloon. Monena aamuna se iho kaikessa kamaluudessaan on siedettävä, mutta joinain aamuina ei. Tänään ei. Kävin suihkussa ja pesin kasvoni ja rasvan ne hellästi. Noin 20 minuuttia myöhemmin kun tulin laittamaan hiuksia, säikähdin ihoni rasvaisuutta. Pesin sen uudestaan ja huomasin, ettei se rasvaisuus lähde edes pesemällä. Lopulta väkivalloin revin sen rasvan irti pyyhkeellä. Jeij. Katselin peilistä sekunteja laskien ja noin 15 sekuntia myöhemmin iho oli alkupisteessä. Otsalla oleva finni vielä kruunasi koko komeuden. Meinasin tappaa jonkun. Kaikki hienot paidat oli tietenkin pyykissä ja valkoinen t-paita, jota kuvittelin hienoksi, koska sitä niin harvoin pidän (sottausvaara), olikin ihan hirveä rääsy. Joko olen pilannut sen ihan äskettäin tai sitten olen aina ennen pukeutunut telttoihin. Ehkä jälkimmäinen. Sateessa töihin tarpoessa farkut kengän alle kiertyessä tuli mieleen, että tästä viestistä tuskin tulee kovin iloinen...

Pidättelen iloisuutta vielä hetken ja kerron noista piilareista. Jotenkin minä en ole koskaan osannut ajatella piilareita. Muilla niitä on, mutta mulle? Näh tai siis, no, näh. En ole ollut vastaan, en puolesta. Olen kuitenkin aina vähän vihannut laseja itselläni, koska onhan ne tosi rasittavat käytössä. Aina rasvaiset, aina huonosti, ulkona pölyyntyvät ja sisällä heijastavat. Ilman laseja ei sit näe yhtään mitään ja kaikenlisäksi ne tekevät silmistäni rumemmat ja silmäni ovat sentään se yksi ainoa piirre itsessäni, jota rakastan. Järkisyiden kautta siis vuosien tahmailun jälkeen löysin itseni noin 20 jääkaappimuistituksen jälkeen Nisseniltä aikaa varaamasta. Pientä sosiaalista mokailua lukuunottamatta ei edes hirveästi jännittänyt, kun silmiä mittailtiin. Tiesin piilarit hankaliksi, mutten niin hankaliksi, millaiseksi ne osottautuivat. En vain saanut niitä millään silmääni, vaikka tein mitä :D Naiseltakin meni jossain vaiheessa hermot ja hän meni tulostelemaan jotain papereita, kun ei onnistunut. Minulla on jotenkin tosi pienet silmäluomet, koska ei niitä saa edes repimällä niin isoksi, että tilaa linssille olisi paljoa. Kiitos pitkien ripsien ja tosi herkän räpäytysrefleksin se linssi pitää ujuttaa hyvin pienestä raosta sisään ja puolivälissä matkaa aina tuli räps. Sitten alkoi hikoamaan iho ja sormet luistamaan eikä tullut sitäkään vähää. Kyllä minä lopulta ne silmiini sain, mutta sitten ne piti ottaa poiskin. O-nou! Laittaminen oli 5 kertaa helpompaa poisottamiseen verrattuna. Ihan tuskaa :D Ei ihminen voi olla räpäyttämättä, jos työntää sormen suoraan keskelle silmää ja toivon, etten koskaan sellaista opikaan tai sokeudun nopeasti. Lopulta sitä vain käytti voimaa, tunki sormea räpyttelyn keskelle ja toivoi, että jotain tapahtuisi. Silmiin sattui, vesi valui ja piilarit pysyi. Kun sain ährättyä yhden pois, sovittajahenkilö sanoi, että pistä takaisin :D Ei jaksanut odotella, että olisin ottanut toisen pois.

Piilarikokemukset olleet hieman ristiriitaisia. Hankin ne vasta perjantaina ja vaikka olen käyttänyt joka päivä paljon, niin kyllähän monikin asia voi mennä vielä opettelun piikkiin. Ensimminen pettymys oli kuulla, että nämä eivät korjaa hajataittoa. Eli ei, minä en näe piilareilla koskaan hyvin ja autolla ajamista varten esim. lasit aika ehdottomat. Asian huomaa tosi hyvin, kun yrittää lukea jotain. Näen hyvin kauas tai siis en näe kaukaa pientä tekstiä, mutten näkisi laseillakaan. Sitten johonkin kahden metrin päähän seinälle ihan tuskaa katsoa, kun kaikki näkyy vähän kahtena. Ihan lähelle taas näkee, mutta silmiä väsyttävästi ja pian alkaakin toinen silmä hämärtymään, aivan kuten ilman laseja lukiessa. Piilarini ovat hieman vahvemmat kuin lasini, enkä tiedä aiheuttaako sekin totutteluongelmia, vai onko kyse vain siitä hajataitosta. En myöskään käsi raamatulla vannoisi, ettenkö ole voinut jo sotkea linssejä keskenään, koska ihan ekalla kertaa pois ottaessa en suuremmin kiinnittänyt huomiota siihen, kumman linssin laitan kumpaan. En mä niin tyhmä ole, kai, mutta onhan se aina mahdollista. Outoa on myös se, miten eritavalla näillä näkee ajasta riippuen. Joskus hyvin, joskus ei yhtään, joskus näkee varjokuvia, joskus silmiä väsyttää kamalasti. Kaikkein helpointa on kun saa katsoa kauas, mutta esim. kaupat ihan helvettiä, kun mikään ei ole tosi lähellä, mutta melko. Näyttöpäätetyöskentely on myös tuskaa, mutta tuskaa se on laseillakin, kiitos visual snow:n. Ei minulla ole sinänsä mitään ääretöntä hinkua pitää näitä piilareita edes töissä, mutta kun haluan ne päähäni töiden jälkeen ja en uskalla/osaa/ilkeä työpaikan vessassa niitä silmiini aina tunkea. Sen takia ne päässä pitää lähteä jo aamulla ja ottaa sit myöhään illalla pois kun kotio tulee.

Ainiin, se ihana osuus. Olen pitkään haaveillut jostain koruista ja muista "accessoriesista", mutta kun olen niin surkea kauppashoppaaja. Minua hiottaa ja hävettää katsella jotain koruja, oli kyse sitten jostain kojusta tai henkkamaukasta. Yritin niitä netistäkin vähän etsiskellä, mutta löysin vain vääriä sivuja, kunnes lopulta vastaan tuli Hoo & Pee. Onhan se aika krääsä"gootti"kauppa, mutta vaikka 90% koruista onkin krääsägoottia, niin ne 10% ovat jo enemmän, mitä missään muualla ja kun kotona saa hiota ja hävetä rauhassa, eikä niillä hinnoilla edes hiota, niin vingutin heti visaa ja jeij! Ihania! Paketissa oli kaulakoru mustalla narulla ja paksulla rautaisella ympyrällä, jossa on piikkejä. Hieman mauton, mutta sopii ehkä joskus. Parempi oli nahkainen ranneke, joka on siis vain nahkaranneke eikä mitään muuta. Näyttää kivalta kellokädessä, jeij. CoF:n lohikäärmelogolla oleva rannelämmitin on ehkä vähän teinixosastoa, kuten ne minun luurankohanskatkin, mutta logo hieno. Mutta sitten. Ohut kuminen rannekoru. Näyttää paljaalta, mutta yhdistettynä iiiihanaan mustavalkoraidalliseen ranteenlämmittimeen se näyttää ihqulta. Ja se rannelämmitinkin niin hieno. Ei liian teinix eikä ernu, mutta silti hillityn rock. Sellainen huivirock. Sopii mulle ja lähtee heti käyttöön.

Kävin myös shoppaamassa ihan livekaupoissa, kun festareita (provinssi, lähden yksin, saa tulla juomaseuraksi, vink vink) varten niitä yritän epätoivoisesti hankkia. HM:ltä löytyi ihqut pinkkimustat miesten raitasukat. Pakko ostaa sortsit vain siksi, että saan esitellä niitä tennareissani. Lisäksi ostin taas yhden huivin (nyt niitä on 4 + 3 kaulaliinaa), joka tosin menee hieman pettymysosastolle. Väri on tummanpunainen, joka on jees, mutta materiaali on jotenkin tosi kovaa ja karua. Ehkä se pitäisi pestä tai vain käyttää, jotta se notkistuisi, mutta se tuntuu aika kamalalta kurkussa. Kuvittelin, että kun se on kesähuivi, se olisi jotenkin tosi ohut ja kesäinen, mutta se on tuplasti kuumempi kuin nuo nykyiset huivini.

Ottaisin kuvia ja otankin, mutkun kameran toinen patteri vielä laturissa. Olisi kiva ostaa sellainen laturi, jolla voisi ladata vaikka 4 patteria, eikä 1, kerrallaan.

Lyhyesti muuta: Digiboksi vieläkin huollossa, lainaboksi oli viikon mykkä netin lisäksi, maksukanavat ei näy vieläkään, töissä väsyttää, rahat loppuu (no ei, mutta kulutan sen minkä saan) ja pieretti, mutta korjasin taas ruokavaliota. Kuntosalia en ole aloittanut vieläkään, mutta kun työkaveri vähän vihjaili saliharrastusta, niin pitänee yrittää lyöttäytyä hänen völjyyn.

Lisäbonuksena, jos olen oikein käsittänyt, töissä luullaan että olen homo. Mikä helkkari siinä on, kun aina näin käy :D Ei ole eka kerta. Ehkä pitäisi käyttää vähemmän "ihanata" sanaa tai miettiä, onko se pinkki huivi nyt niin manly meatloafy.

Olipahan taas viikonloppu. Perjantaina oli työpaikan hilabalot tiimin kesken. Käytiin ensin "kokkikoulussa", eli jossain hienossa Italialaisessa ravintolassa tehtiin itse ruokamme ja syötiin ne. Pääkokki oli tietysti niin perus-italiaano, eli klähmi naisia ja huusi miehille, että ihan kikatutti. Tosin se taisi olla vähän osa sitä homman jujua. "Miksi ei tee jotain?!" huutoa ja puolipaniikkikohtausta lukuunottamatta oli kivaa, sit kun osasi olla välittämättä sen huudoista. Helvetillinen kuumuus ja helvetillinen selkäniskakipu tosin meinasi syödä hauskuutta, mutta molempiin on sinänsä jo tottunut, joten eivät ne mitään yllätyksiä koskaan ole.

Kokkikoulusta jatkettiin baariin, jossa oli jees, vaikka menikin kaikki rahat ja muistin taas, miksi vihaan "yökerhoja". Missään ei voi puhua kun musiikki on niin kovalla ja sit kun löytää paikan, jossa musiikki on vain kovalla, niin ne ovat niin chillailupaikkoja, joissa ei ole yhtään edes tarkoitettu tai mietitty sitä asiaa, että joku haluaisi tutustua uusiin. Sinne voi mennä juttelemaan kavereiden kanssa, mutta toisaalta jos haluaisin mennä kavereiden kanssa juttelemaan, en menisi ylipäätään kalliiseen bilehilepaikkaan, vaan istumiskuppilaan. Nojoo, ei liittynyt sinänsä aiheeseen, työpaikan porukalla se yhdessä juttelu oli just tärkeintä joten siinä mielessä Apollo oli jees (joku schjoku ei niin, eikä joku irkkupubikaan, kun oli mölymöly). Ihanaa oli kyllä jutella työkafruille ja hekin vähän "aukesivat" enemmän kun sai tutustuttua.

Viikonlopun hauskuus kuitenkin starttasi vasta sitten eilen, eli lauantaina. 3 tunnin yöunien jälkeen hyppäsin Jyväskylään menevään junaan ja eikun erään ehkä maailman sympaattisimman ihmisen luo vetämään kupposta. Ei ehkä ollut maailman bilehileintä, mutta oli taas niin kivaa ja hassua, että nyt hymyilyttää.

Jyväskylässä oli joku ryyppyjuhla, samanlainen kuin taiteiden yö muualla, eli kaikki juo, eikä sitä taidetta ole missään. Ihmisiä oli ihan helkkaristi, tosin oltiin aika omissa oloissamme. Porukassa oli eräs venäläinen it-heebo ja hänelle tuli juteltua paljonkin yöllä englantia ja se olikin jännää, koska "en osaa puhua englantia". Hyvin huomaa, että kun vain avaa suunsa, niin aika pian se kieli alkaa tulemaan yhtä sujuvasta tai epäsujuvasti kuin suomi. En tiedä oliko kännistä haittaa vai hyötyä, mutta harvemmin tuli hetkiä, ettei oltaisi toisiamme ymmärretty. Onneksi tosin en muista, miltä olen kuulostanut mahtavine aksentteineen :D

Hauskempaa on kuitenkin sen kafruni kissat. Toinen etenkin niistä on niin sairaan hellyydenkipeä ja hyvin inhimillinen hellyydenkipeydessään. Oli niin ufo olo, kun makasin sohvalla, kissa tuli viereeni, työnsi naamansa hitaasti lähelle naamaani ja antoi pusun :D Olen tottunut siihen, että toki suurin osa kissoista tykkää rapsutuksista ja ne nauttii ja kehrää ja kiehnää välillä, mutta kun nämä kissat tuntuivat oikein ihmismäisesti hakevan sellaista paijausta, mitä yleensä tehdään toisille ihmisille, eikä eläimille (en nyt tarkoita mitään zoofiliaa, vaan siis posken silittelyä sormella, käsien/tassuje laittamista kasvoille, pusuja, jne) :D Oli ehkä maailman hellyyttävintä se ja samalla pelottavasti osoitti miten älykkäitä ja ihmisiin mukautuvia kissat voivat olla. Toisaalta kyllähän minunkin vanhempien koira kuvittelee olevansa ihminen ja istuu rappusilla ihmismäisesti, vaikka se näyttää koiralle hyvin tuskaisalta ja epäluonnolliselta. Mutkun ihmiset istuu... :D

Samalla reissulla myös muistin matkustelun hyvät ja huonot puolet. Huono puoli on se, että ihan oikeasti yksi viikonlopun reissu tarkoittaa aina yhtä täysin helvetillistä työviikkoa. Kun reissaa, ei voi nukkua. Ei vain voi, vaikka kuinka hurskastelisi, että voihan sitä vieraissa nukkua ja sunnuntaina voi mennä aikaisin ja blabla. Ei. Koko viikonlopun reissu tarkoittaa siis aina helvetillistä univelkaa, joka ei viikollakaan lyhene, eli koko viikko menee töissä zombiena. Sit kun seuraavalla viikolla on taas reissu, niin lopulta syksyllä on niin väsynyt, että kuolee. Tämän takia olisikin niin helkkarin pakollista se, että saisi maanantait vapaaksi ainakin kesällä, kun tulee reissuttua enemmän. Voisin oikeastikin selvitellä, onnistuisiko ottaa maanantait palkattomiksi vapaiksi tai esim. vuoden päästä, kun lomia on, ripotella ne koko kesän ajaksi yksi päivä joka viikolle ja sit loppupäivillä ottaa joku viikkopari ihan putkeen lomaa. En mä sinänsä jaksa mitään puutarhaa hoitaa tai mökillä käydä, joten viikon loma putkeen tarkoittaa siis sitä, että juhlin pari päivää ja loppuajan mökötän kotona. Enemmän se menisi hyötykäyttöön siten, että olisi vaikka 5 viikkoa peräkkäin vain 4 päivän työviikkoja.

Hyvänä puolena huomasin taas sen, miten hauskaa lopulta jopa se junassakin oleminen on. Tai siis se geneerinen matkustusaika junassa on turhaa ja ärsyttävää, siitä voisi luopua, mutta junien vaihdot, asemalle kävely, junassa paikkansa etsiminen, jne. Hirveästi ihmisiä ja jostain oudosta syystä muiden kaupunkien ihmiset näyttävät aina söpömmiltä ja niitä näyttää olevan aina enemmän. Huomasin tämän just tänäänkin Tampereella junaa vaihtaessa, kun tuntui, että väkeä oli älyttömästi ja jokainen vastaantulija oli joku söpö gootti. Outoa oli se, että Helsingissä ei tullut samaa ajatusta, vaikka siellähän oli triplasti se väkimäärä mikä Tampereella. Mutkun Tampere oli se "ulkomaa" ja Helsinki "kotimaa", niin sitä ei vain kiinnitä tuttuihin asioihin enää huomiota.

Olen jo sanonut monesti, mutta olen tosi "visuaalinen" ihminen, eli rakastan tuijottaa kaikkea ja myös tosi perso ihmisten söpöydelle, jonka takia minulla oikeasti on junaan noustessa jo ihan jännäkakka housussa siitä, että istuuko viereeni joku söpö ihminen tai istunko sellaisessa paikassa, että voin matkan ajan tuijottaa jotain söpöä ihmistä. Jotkut pitäisivät tuota hulluna, mutta sillä on oikeasti tosi paljon merkitystä. Söpö vieressä/näköetäisyydellä istuva vs ei-söpöä muuttaa matkaa täysin. Eka ihanaa, toinen tylsää junassa jourottamista. Valitettavasti jälkimmäinen etenkin junassa käy tosi paljon usemmin, jonka takia onkin kiva, jos matkalla on monta vaihtoa, koska aina silloin tulee se jännitys uudestaan, että entä jos nyt! Ja vaikka ei, niin junaa vaihtaessa jo näkee taas hirveästi ihmisiä ja on ihan jeij! Jos menisin taksilla kotiovelta suoraan kaverille juomaan kalsarit ja kotiin, reissu olisi paska, koska en näkisi ketään. Ei mun tartte puhua kellekään, ei mun tartte iskeä ketään, eikä bilettää kenenkään kaa, mutta mun pitää nähdä.

Etenkin kesäreissuihin kuuluu myös aina alkoholi. Tietty jos pakko on lähteä, niin lähden jonnekin sukulaisiin ja muuta, mutta kun reissu "pilaa" aina viikonlopun vapaa-ajan (en laske reissaamista vapaa-ajaksi, vapaa-aikaa on vain se aika, kun on toimeettomana kotona ja tätä _tartten_ joka viikko tietyn määrän tai tulen hulluksi), niin enemmän tulee lähdettyä vain kavereiden luo, festareille, miitteihin, jne. Eli koska reissussa juodaan, paluumatkalla on aina krapula ja kun on krapula, kaikki tunteet on aina pinnassa. Maksaisin aika ison summan rahaa, jos sillä krapulat häviäisivät kokonaan, mutta kun ne eivät häviä, niin ei auta kuin nauttia siitäkin vähästä. Joku sanoi joskus, että krapula on runollinen ja tottahan se on. Etenkin kun nykyään harvemmin iltasella junassa on sellaista laatta-laatta oloa, vaan paremminkin vain itkettää, haikeuttaa, lihakset nykii, kuuluu ääniä (en ole mikään juoppohullu, vaan tämä johtuu siitä, että möly jää aivoihini ja aina baarin/festarien/tms jälkeen soi illan pari päässä puhe, musa ja kuiskaukset), maailma näyttää jotenkin hassunväriseltä, sellaiselta hieman surulliselta mutta aurinkoiselta valonkajolta pilven raosta, jne.

Tuon krapulan takia tulee usein haikeus ja haikeus sinänsä pelastaa monta reissua, vaikka onkin käytännössä lähes vain negatiivinen tunne. Ilman haikeutta tulisi sellainen olo, että heeetkinen, multa meni 200 eur rahaa, nukuin 2 tuntia ja eihän me tehty muuta kuin juotiin sisällä ja katsottiin telkkaria. WTF!!?! Kiitos haikeuden on enemmänkin sellainen: "Oih... olipa ihana viikonloppu kun nyt niin itkettää lähteä pois". Toisaalta haikeus taas tekee mahdottomasti sen, että koskaan mikään voisi olla niin hyvää, että se riittäisi. Vaikka ilta olisi täydellinen, jälkikäteen silmäkulma hieman kimmeltäen ajattelisi, että olisi se voinut olla täydellisempi tai jos ei, niin edes pidempi! Haikeus vähän kuin se krapula itsessään, toisaalta se on kivaa, kun se tuo sisältöä ja tiettyä mukavaa kurjuutta, toisaalta en tiedä olisiko kivempaa ilman. OK:n, hyvän ja maailman parhaimman viikonlopun toki erottaa sitten vuoden päästä siitä, että minkä muistaa ja mikä ei, mutta kotimatkalla junassa jokainen tuntuu samalta ja olo on aina sama.

Viikonloppu sai arvoisensa päätöksen, kun Helsingin rautatieasemalla oli joku nelihenkinen naispoppoo soittamassa jousisoittimia. Vähän Vanessa Mae / Lampenius-tyyliin taustalla oli teknohkoa musiikkia ja viulut ja sello (sori, en mä tiedä mitä ne oikeasti oli, mutta siltä näytti) päälle. Ihan eka biisi vielä minkä kuulin, kun tottakai pysähdyin ihmettelemään miksi soi musiikki ja miksi ihmiset parveilee junien lähellä, oli Fucking Åmålin Agnesin ranteenviiltokohdassa soinut biisi. Ehkä leffahistorian söpöimmän itkettävin kohta ja yllättäen sit kun se biisi tuli heidän soittamana (kyseessä siis joku yleinen biisi, liekö jonkun perusklassisen musiikin tekijän töhräämä), niin olipa taas :'] olo. Muutaman biisin jälkeen oli pakko lähteä, kun taika alkoi vähän rapisemaan ja kiirekin oli kotio, mutta jäi superhyvä mieli. Just sellainen "Voi vitja mun elämä on nykyään maagista!" -olo!

Maagisuutta tosin vähensi se, kun yhtäkkiä rautatieaseman katetusta katosta tipahti kasa jotain yrjöä viereeni ja osa kengille. Sitä tuli oikeasti pienen oksennuksen verran, mutta en tiedä mistä. Ainoa järkevä selitys lienee se, että kyseessä oli linnunkakka, etenkin kun se tippui aika "pisaramaisesti" alas ja se rautatieasema ei ole katettu ihan joku kohdasta, vaan siellä on jotain pieniä reikiä tai se lintu oli katteen sisäpuolella, vaikken kyllä mitään nähnytkään tai jotain muuta pelottavaa. Herralle kiitos, ettei se osunut päähän. Jos olisin ollut ihan vähän vasemmalla, niin se koko 4dl paskaa/oksennusta/mitälievihreäävelliä olisi tullut keskelle jakausta :D Arf.

Ainiin, kaiken maagisuuden ja muun keskellä pakko latistaa lopuksi tunnelmaa, ettei muille tule paha mieli ja marmattaa sitä, miten taas kerran hukattiin täydellisyys. Se viulumusa oli tosi ihanaa ja jees, mutkun siitä saisi täydellisen laittamalla sen black metal bändin taustalle. Sama juttu kuoromusiikissa. Vihaan sydänjuuriani myöten kuoromusaa levyltä kuunneltuna, mutta livenä se on jeij, mutkun se olisi täydellistä, eikä vain jeij, jos siihen saisi lisää "munaa" ja munaa saisi sillä, että olisi soittimet, rokit soittimet, örinää ja aggressiota. Ei mitään rammsteinia ja viuluja päälle, vaan sellaista musiikkia, jossa se aggressio nousisi ja siinä nousuhetkessä olisi vahvasti ne jouset ja kuorot mukana ja sitten se räjähtäisi niin että pallit lentäisi avaruuteen. Nyt aina hukataan se täydellisyys kun nuo elementit tarjotaan pliisusti irrallaan.

Piti kirjoittaa jo ma, mut sit tuli este. Laiskuus. En jaksa silti pyydellä anteeksi. Minun piti myös aloittaa tämä juttu marmattamisella, mutta koska olo on %], niin taidankin lähteä tästä hetkestä taaksepäin ja kirjoitan niin pitkälle kuin jaksan.

Eli juuri nyt olen ihan jeij ja kikakika. Päätin kerrankin tehdä haaveilun sijaan, kuten nykyään on alkanut olla jo tapana ja kun ihqun kafrun kanssa kävin ensin ostamassa kengät (Converset, 68€, iik!), hain sit pari siipukkaa kaupasta ja mentiin espalle juomaan. Tai mä join, hän hörppi fruitieta. Jotenkin etukäteen luulin, ettei kaksi siideriä ulkona kilahtaisi yhtään, etenkin jos ne juo aika perusvauhdilla. Olin väärässä. Kun piti nousta, olin ihan horj-horj ja kikakika ja jee. Maailma hymyily, linnut iski silmää ja taivaasta tuli yksisarvinen viemään minut kotiin. Pysäytin yksisarvisen Ruoholahdessa, kävin ostamassa itselleni subin (olen haaveillut siitä 1.5kk) ja sit kotio. Meinasin pissiä housuun, koska mulla oli kovahko kusihätä jo töistä lähtiessä ja sen jälkeen tosiaan shoppailin ja vedin litran siideriä ja samaan rakkoon piti ne mahduttaa.

Subi oli hienoinen pettymys. Tämä oli elämäni toinen subi, joten ehkä ekalla kerralla siinä oli jotain maagisuutta, jota nyt ei ollut tai ehkä valitsin vain huonon subin tai huonon kastikkeen. Jotenkin liikaa sattumia ja liian vähän kastiketta tai jotain. Maistui vain leivältä, ei makuräjähdykseltä suussani. Jeij silti. Ainiin, siipukasta vielä. Olen käytännössä lopettanut pohjien juomisen. Menen selvinpäin baariin tai sit jos on mahdollisuus, saatan lähteä pussikaljalle, juon pari ja sit baariin. Enemmän kuitenkin tulee käytyä "yksillä" ja en ole vieläkään oikein yöelämään pahemmin tutustunut. Noh, talvella ainakin ennättää. Kuitenkin tässä yksillä käymisessäkin on perusdilemma. Kesähelteellä ei haluaisi mennä sisälle baariin juomaan yhtä/kahta, kun on tylsää (ja kallista). Terrassilla on ulkoilma, mutta siellä on tuplakallista ja yleensä jos keli on hyvä, mihinkään ei mahdu tai sit pitää huutaa, kun muut mölyää. Mikä ratkaisu? Puisto! Siellä on hirveästi ihmisiä selvinpäin ja juojiakin riittää, vessa löytyy kun valitsee puiston oikein ja taitaa olla laillistakin, kun ei ole häiriöksi. Aurinko paistaa, juoma on halpaa, ihmisiin voi tutustua jos haluaa ja iiiiihanaa! Ainoa ongelma tässä on se, että jostain oudosta syystä puistojuodessa tulee ihan järjetön tupakanhimo. Baarissa ei tule, terassilla ei tule ja normaalisti eläen ei ainakaan, mutta puistossa joo. Eikä siis tee mieli jotain yksiä jämiä, vaan tekisi mieli ketjupolttaa. Aah, se vain sopii niin täydellisesti siihen. Mutta... kun... en... polta... enää... Argh! Temptations!

Vähän vähemmän hauska asia. Olen ollut digiboksitta, eli telkkaritta muutosta, eli huhtikuun alusta lähtien. Syy tähän oli se, että haluan hyvän tallentavan digiboksin, jossa on HDMI-reikä ja RGB-läpivienti. Näitä malleja on muutamia markkinoilla ja googlen mukaan ne ovat paskoja. En ole siis ostanut mitään. Lopulta kun heräteostostelin kaupungilla ja olin matkalla hankkimaan piilareita, käväisin Veikon koneessa ja huomasin, että Topfieldin Pvr500C maksaisikin enää 399, eikä 499. Ohoh, vitja, pitäisikö sittenkin ostaa pois! Kuitenkin Diili alkoi jo eilen ja se on sarja, jonka haluan nähdä (eikä sitä dvd:llä saa), joten samahan se on. Sanoin myyjälle siitä, että netin mukaan näissä on vikoja, mutta hän oli vain whatevö, eikä oo! Ainoa vika minkä muistin oli hidas kaukosäädin ja liikkeessä se oli nopea kuin pluikas hirvi nopeuskisoissa. Ostin siis boksin pois kuljeksimasta.

Sitten kotio. Itseasiassa meni päivä, ennenkuin jaksoin edes avata laatikon ja katsoa myllyä. Ohoh, aika niukasti varusteltu. 1.5 tuntia itkin, hiestyin, huusin, raivosin ja kiljuin asennukselle. Voi vittu saatana että mä vihaan johtoja. Niitä on liikaa, ne pitää tunkea koneiden taakse sokkona, ne eivät mahdu / pysy / mene / toimi ja tietenkin mitään ei voi tehdä esillä, kun muut laitteet estää sen. Digiboksin asentamista varten piti ensin repiä telkkarista scart irti, vaihtaa se toiseen reikään, toistaa sama 5000000 kertaa uudestaan (koska se johto on niin paksu, että se punkeaa itsensä ulos reiästä), sitten pelleillä optisen johdon kanssa ja melkein taittaa se, tunkea ties mitä johtoja sokkona ja sit repiä kaikki alas, kun ei onnistunut ja sama uudestaan ja AARGH! Lopulta sain asennukset kuntoon ja myllyyn virta. Valitse kieli... Hmmm. Ohjekirjassa ei ole mitään tästä alkuasetuksesta. Paska ohjekirja on kuitenkin vain ärsyttävä asia, sen siedän ongelmitta. 110 uutta kanavaa. Oho. Kello oli 22.20 ja Diili alkoi 22.30. Vaihdanpa kanavalta 109 kanavalle 2. Okei, boksi _ei_ ota vastaan kaukosäätimen sohlailuja vauhdilla. En tiedä mitä taikuutta se myyjä liikkeessä käytti, mutta kapulalla sohiminen on epätoivoista. Joka kolmas painallus menee perille, vaikka joka kerta valo välähtää. Tämä on kuitenkin pieni vika, koska pian mikään komento ei enää uponnut ja kuva jäi heilumaan paikalleen. Jeij! Boksi tilttasi! Olin kyllä lukenut siitä paljon netistä.

Vuorokausi myöhemmin, noin 500 tilttausta myöhemmin ja maksimina noin 20 sekuntia ilman kaatumista. Paskan möitte! Boksi etsi yli 14 tuntia kanavoita yön yli ja löyti 0. Pikahaulla ne löytyi taas, mutta mikä tahansa kanava kestää sekunnin pari ja tilt. Menu aukeaa usein itsestään ja tilt. Kovalevy saattaa sanoa kurrkurr ja tilt. Jos pääsee menuun, sieltä voi katsoa telkkaria pikkukuvasta. Se ei tilttaa, jos ei koske kaukosäätimeen. Noh, päivitän ohjelmiston... tilt. Käynnistän boksin... tilt. Alustan kovalevyn. Toimi! Eikun tilt. Palautan tehdasasetukset... tilt. Vaihdan antennijohdon... tilt. Laitan antennijohtoon surge protectorin... tilt. Poistan sen... tilt. Puren kaukosäädintä... tilt Mikä parasta, tämä on yksi parhaista myytävistä malleista. Jeij! Mikä "parasta", kaikki ongelmat mitä minulla on ollut, on boksin "ominaisuuksia", eli ne ovat lähes kaikilla. Okei, muilla boksi ei kaadu sekunnin välein, mutta kaatuu ihan samalla tavalla silti. Lisäksi nauhoitukset toimivat harvoilla, boksi alustaa välillä itsensä ja 50000 pikkuvikaa, joihin en ole edes päässyt käsiksi, kun tilt. Sellainen ihan kiusallaan oleva lisäpotku kiveksille on vielä se, että kuvanlaatukin on paska. Scart-johto maksoi 25 euroa ja RGB:llä kuva kulkee, mutta kun se välkkyy niin vitusti. En tiedä onko telkkarissa jo vikaa, mutta kun se kuva on ihan sama mitä pleikalla rca-piuhoilla. Eeeeh. Kusen paskat!

Palataan kivuuteen. Kävin eilen Itäkeskuksessa shoppailemassa, mukaan tosin tarttui vain noita roippeita boksia varten. Kuitenkin pois lähtiessä näin jonkun "Punnitse ja säästä" kaupan, jossa oli jotain pähkinöitä. Mulla oli karkkinälkä ja ajattelin, että tuohan käy karkista. Liikkeeseen sisään ja paniikki, kun pähkinälaareja oli miljoona ja en tiennyt, miten täällä toimia. Lopulta otin jotain jugurttiananaksia. Olisin halunnut hasselpähkinöitäkin, mutten tiennyt, olisiko ne pitänyt laittaa eri pussiin. Koko anaanipussi meinasi kuitenkin tipahtaa käsistä, kun menin kassalle. Iiiiih! Ehkä maailman söpöin tyttö/nainen oli kassalla jotenkin niin pähkinäkaupanmyyjännäköisenä ernuna hymyillen ujosti ja eek ja ääk ja keek. Sakosin senoissa ja maksoin kai, en muista enää ja naama punertavana luikin karkuun ananaksieni kanssa. Ihana kauppa, eikä vain myyjän "syytä" se.

Nyt en jaksa enää kirjoittaa. Mainitsematta siis jää reissu Varkauteen mummon synttäreille (täytti 90, huonosta näystään huolimatta voi paremmin kuin pussillinen normimummoja), reissu baariin katsomaan lätkää, huominen työpaikan porukalla tehty kokkikoulu (ja illanistujainen) ja mitäs vielä. Ainiin, ostin Disgaean. Nyt sykkii mennä pelaan, vaikka FF8 on vielä tanakasti kesken. Mutkun... Disgaea!

Nyt se alkaa iskemään, väsymys ._. Joko univelka on kasvanut yli rajojensa ja unimatti perää velkojaan jo leikkaamalla peukaloitani tai joku muu syy, mutta kun ei enää vain jaksa. Töissä/koulutuksessa kokoajan on vain zombieolo, joka aamu tuntuu väsyneemmältä ja keksisi miljoona + 1 hyvää tekosyytä jäädä nukkumaan, onneksi en ole vielä jäänyt. Toisaalta näinhän se kävi viimeksikin. Kuukauden jaksaa työssä kuin työssä, sitten ei enää huvita, oli työ miten kiva tahaansa. 5-6 tunnin yöunet eivät toki ole riittävät, joten väsymys ei ihme olisi, mutta kun on yksnkertaisesti mahdotonta nukkua enemmän. Kävin apteekista b-vitamiinia kun sain tietää, että kahvi sitä kuluttaa. Näköjään kuluttaa ja näköjään joillain on ongelmia muutenkin b-vitamiinitasojensa kanssa, koska ostamassani valmisteessa on 2500% päivittäisestä tarpeesta b-vitamiinia, eli 25 kertaisesti suositeltu määrä. Vesiliukoisena ylimääräinen tulee läpi, mutta kai idea tuossa on se, että joillain se ei imeydy tarpeeksi hyvin, jonka takia sitä pitää syödä noin hillittömästi. Ei ihme, jos väsyttää, siis jos vika on b-vitskun puutteessa, kun multivitassa sitä on vain 100-300% päivän tarpeesta.

Noin muuten on kyllä ollut ihanaa. Ehkä vähän miinuksena keskusta alkaa tuntumaan tutulta ja pieneltä, koska siellä on aina samoissa paikoissa. Koulutus on Pasilassa ja jos se tuntuu virkistävän erilaiselta, joskaan ei sinne jaksa jäädä roikkumaan. Ehkä pitäisi. Parina päivänä olen odotellut ihmisiä aseman lähellä, jolloin on pitänyt olla paikallaan ja on taas muistanut, miten ihanaa se ihmisvilinä on. Kävellessä on täysi työ yrittää pysyä pystyssä ja tuijottaa maata, joten silloin tulee vain vilkuilta ihmisiä. Paikallaan seisomalla/istumassa voi käyttää 95% huomiostaan muihin ja kun itsetuntokin alkaa olla sillä tasolla, ettei tartte enää kengänkärkiään tuijottaa, niin voi katsella ihmisiä ihan vapaasti. Kivojen vaatteiden lisäksi on alkanut näkemään muutakin kivaa. Moni laahustaa söpösti tennareillaan ja muuten tietty Helsinkiläinen tyyli ihmisistä huokuu muuallakin kuin vaatteissa. Hirveä määrä "tsadilaisia" ihmisiä on myös aiheuttanut sen, että unelmatyttömakuni on vaihtunut hirveästi. Yllättäen taas kerran vihasta oli rakkauteen hyvin lyhyt matka, koska rakastan nyt villamyssyjä rokihkoilla tytöillä ja leggingsit + tennarit, joita ennen pidin pyhäinhäväistyksenä, ovat nyt iiiihanat. Aktivistitakkeihin olen ihan rakastunut ja vaikka en vieläkään pitämällä pidä rastoista, niin kyllä rastat, etenkin jos ne on yhdistetty normaaliin otsatukkaan/tms, saa pään kääntymään. Rastatyttö villamyssyssä, aktivistitakissa, isossa huivissa, leggingseissä ja tennareissa/balleriinoissa ja jossain kivassa olkalaukussa on jo ^__^, kun vielä vuosi sitten olisin sanonut YÖK!

Pitäisi jaksaa kirjoittaa useammin ja tulisi kirjoitettua useammin, jos jaksaisi paasata taas turhemmista asioista. Anteeksi Helsinki-ihqutukseni, mutta kun se on kuitenkin tällä hetkellä tärkein asia elämässäni, niin on vaikea ajatella muuta. Hieman kevennystä kuitenkin se, että tänään väsyneenä taas niin kikatutti koulutuksessa, kun itseäni vessan peilistä katsoin. Nostin olkapäitä korviin, leikin robottia, lauloin kolmesta kissasta, joista vain kaksi mahtui mustikkaan ja kohta haaveilinkin, miten tekisin musiikkivideon, jossa joku mies nykii 3 minuuttia sängyssä ja hänen vierellään minä laulaisin "Kolme kissaa meni mustikkaan, vain kaksi mahtui" siten, että ääni ja kuva ei olisi yhtään synkassa ja sit välillä heittäisin robottitanssit ja Michael Jackson lookalike söisi piirakoita. Paskat ideat naurattaa väsyneenä paljon, joten sit hykertelin vessassa ja siellä meni taas ikuisuus, etenkin kun piti vetää kahdesti.

Mutta arvatkaapa mikä ärsyttää? Se, ettei täältä vitturallaa löydä mitään! Mä tartten pyykkipoikia? Mistä helvetistä niitä saa? Ei ole normikaupoissa. Ei ollut c & o:lla. Pitäisikö mennä johonkin Pyykkipoikien erikoisliikkeeseen vai pitääkö matkustaa jonnekin helvettiin itäkeskukseen asti johonkin tarjouslatoon niitä etsimänä. Pyykkipalloja, pyykinkuivaustelineitä, pyykkipoikakaulapusseja, pussinsulkijoita, pyykinlajittelijoita ja kaikkea mahdotonta pyykkäämiseen liittyvää löytyy, muttei niitä helvetin poikia. Vaihtoehtoisesti joku voisi kertoa, miten ihmeessä paitoja voi kuivattaa telineessä ilman, että niihin tulee ällöttävä ja tosi selvä viiva siihen kohden, mistä ne roikkuu. Toki pyykkipojilla tulee pyykkipoikien jäljet, mutta kun voi ripustaa helmasta, niin se ei näy niin paljon kuin ikuisesti pysyvä viiva rinnassa.

En muista joko kerroin, mutta kävin DTM:ssä. Saatanan kallis ja baarina tosi tosi ankea. Ihmiset jees, mutta oli sinänsä aikamoinen pettymys. Itsetunnolle otti myös katsella niitä homoadoniksia ja se, ettei kukaan yrittänyt iskeä minua :D Joku vanha ällö vain, mut sori, mä oon hetsku. Hello Kitty -leima oli parasta antia.

Haluan Hello Kitty olkalaukun. Nettikauppaan etsimään ->

Yritän huomenna kirjoittaa taas pidemmin, mutta nyt on pakko sanoa. Olen aavistuksen krapulassa ja väsynyt, kädessä on Hello Kitty -leima, minua hymyilyttää, illalla taas vähän humppaamaan (mutta sivistyneemmin, jeah), parsakaali maistuu ihanalta, grillitassu vielä ihannemmalta ja facebook onkin hauska.

Taustalla soi The Sounds ja ekaa kertaa lukion jälkeen minun tekisi mieli huutaa otsikon kysymykseen, että "Yes, yes I am!", tanssia kadulla ja halata vastaantulijoita ja ratsastaa yksisarvisella kohti hymyilevää aurinkoa.

Olin niin pitkään kateellinen muiden elämästä, että oli ihana hankkia oma.

Vappu tuli, vappu meni, Pasi sanoi pulipuli, taijotain.

Vappu tuli niin yllättäen, ettei sitä jotekin edes tajunnut. Olin sen verran valmistautunut, että oli viinaa, lantrinkia ja muutakin, mutta oho, nyt on aatto. Oho, työt loppu. Oho, pitäisi lähteä kaupungille. Kyllä mä hymyilin, mutta jotenkin puuttui sellainen nyt on __vappu__ fiilis, mutta toisaalta eipä sitä ole muutenkaan vuosiin ollut.

Mantan lakituksessa oli liikaa väkeä ja jotenkin jännää se, miten väkimäärän ylittäessä tietyn pisteen, se tuntuu vähäiseltä. Kun väkeä on sopivan paljon, voi kierrellä ja kikatella ja moikkailla ja vaikka mitä, mutta sitten kun väkeä on niin paljon, että puristuu jotain roskalavaa päin ja näkee vain ne, mitä edessä seisoo, eipä siinä voi muuta kuin juopotella. Kyllähän se puisto sit purkautu ja tilaa oli. Ehkä hieman epähyvä ratkaisu oli mennä senaatintorin rappusille tai ehkä tuli juteltua liikaa työkaverille ja liian vähän ulkopuolisille, mutta yhtäkkiä kello oli tosi yö ja tajusin, etten ole vaihtanut yli viittä sanaa tuntemattomille. Meni aamuviiteen ja oli "ihan kivaa", mutta jotenkin oli hieman pettymys ilta silti. Ajattelinkin, etten lähde vappupäivänä mihinkään, vaan jään nyyhkimään ja krapuloimaan kotiin, mutta toisin kävi. Lopputulos 5 juotua isoa tuoppia ja takaisin kämpillä klo 23. Uujee. Perjantaina oli sitten aika nahkea olo töissä, vaikkei selvää krapulaa ollutkaan.

Eikä ollut edes normaali työpäivä, vaan klo 7.15 alkoi Jari Sarasvuon joku aamuakatemia, joita on kahden viikon välein ja ylhäältä tuli sellaista noottia, että ne ovat muuten pakollisia. Sain itseni ihmeen hyvin ylös sängystä, mutta sen jälkeen alkoi vaikeudet. En ennättänyt syödä mitään aamupalaa tai edes ottaa kahvia ja sinne akatemiaan kiirehtiessä oli niin stressi, etten tajunnut, että kahvia olisi saanut sieltäkin. Väkeä oli niin paljon, ettei kaikki mahtunut normaalisti istumaan, vaan lisätuoleja raahattiin paikalle ja jouduin lähes eturiviin ihan Jarin eteen. Poskia kuumotti hieman se, että mulla oli farkut ja huppari ja muilla puvut, eikä edes mitkään halvat puvut. Poskien kuumotus lisääntyi, kun rupesi nukuttamaan ihan älyttömästi. Kun minua nukuttaa, en voi sille mitään. Vaikka kuinka yrittämällä yritän pysyä hereillä, silmät eivät vain kohdennu enää mihinkään ja alan nukahtelemaan ja heräilemään puolen sekunnin välein. Luulin akatemian kestävän tunnin, mutta se kestikin kaksi ja sitten kolmas tunti jo alkoi. Arhg! Perse kuoli puutumiseen, jaloissa ei ollut enää tuntoa, nukahtelin ja heräsin 60 kertaa minuutissa, Jarin läheisyys ja paasaus pelotti ja hävetti muiden puolesta, kun ne olivat yhtä pihalla kuin minä. Taianomaisuutta aamuun tuli kuitenkin siitä, kun kuunneltiin Jenni Vartiaisen Miltä se tuntuu biisi. Olin ihan wtf, mikä tää on, :O, kun se soi ja sit kun sain kuulla, että Jennia, niin wow-ow.

Heti kun pääsin kotiin, ostin biisin ja nyt se on soinut aikalailla repeatilla. Ihan järjettömän hyvä biisi taas. Ehkä tähän kyllästyy joskus, mutta ainakin näin alussa iskenyt yhtä kovasti kuin No One ja on tämän vuoden toinen biisi, joka oikeasti toimii kuin lehmä ojassa. Sanat ovat mahtavat, Jennin lauluääni ihan super ja tällä levyllä on tuotantoarvot ihan huipussaan. Paasaan taas samaa, eli musiikin "kallius" ei tee siitä tietenkään hyvää, mutta hyvä biisi, joka tuotetaan hyvin, on vain tuplahyvä. Tämänkin biisin hyvyydestä 50% tulee sanoista ja Jennistä, 50% taustoista ja kaikista pikkumurahduksista ja kilahduksista, joita saa kuunnella. Tekisi mieli ostaa koko levy, mutta kahden biisin perusteella ei oikein uskalla, etenkin kun se toinen biisi, ihmisten edessä, alkaa jo vähän tylsiä.

Vaatestressiä taas. Metsästän edelleen peräsuoli pitkällä kevätvaatteita ja tänään tajusin, että nythän on KESÄ, eikä minulla ole mitään kesävaatteita. Aargh! Noh, ehkä voin skipata kevätvaatteiden ostamisen, mutta argh silti. Mulla on vain yhdet farkut (tai no, viidet, mutta ei lasketa) ja nekin on jo liian löysät, haluan tiukemmat, mutta sit kun ostan tiukemmat, minulla on taas vain yhdet housut, koska en minä niitä löysempiä enää koskaan käytä. En vain osaa käyttää kaksia eri housuja yhtäaikaa, paitsi jos toiset on sit ihan selvästi kotihousut tai vaikka siistit työhaastatteluhousut. Tartten myös lenkkivaatteet, sortsit, cargohousut niin ja paitoja! Mulla on t-paitoja, mutta ne on vanhoja ja rumia, tartten hienompia. Koruja. Jotain. Aargh! Tahdon johonkin tv-ohjelmaan, jossa minulle hankittaisiin parin vuoden satsi vaatteita ja sit vain joka kuukausi maksaisin tietyn summan, että saan ne.

Joo, kävin lenkilläkin. Muistin kaksi asiaa lenkkeilystä: se on tylsää ja se on luontomaisen kaunista. Lenkillä näki niin eri tavalla luontoa ja materiaa mitä helsingin keskustassa pyöriessä näkee. Ei siellä katsele voikukkia, vaan ihmisiä ja yleensä muutenkin enemmän sitä viettää liikkeissä kuin kadulla. Työmatkallakin kävellessä sitä katselee jotain muuta kuin luontoa, tosin se matka on kyllä ihan helvetin rumakin, joten sekin vähän vaikuttaa. Kävelin larusta Espooseen siskon kanssa ja siellä oli nättiä. Kesä! Espoo myös näytti siltä, miltä kuvittelin Helsingin näyttävän, eli paljon uusia isoja valkoisia taloja, betonia ja teitä. Ei, tämä ei ole haukku, vaan kehu. Toki se on arkkitehtuurillisesti aika köyhää, mutta rakastan tuollaista semiurbaania betonirakentamista, etenkin kun joka puolella sen ympärillä kasvaa nurmikko ja kukat kukkii. Helsingin keskusta näyttää siltä, että siellä haluaa mennä baariin yhdelle ja tuijottaa ihmisiä. Espoo näyttää siltä, että siellä haluaa istua jalkakäytävänreunalla kesäpäivänä ja juoda kokista ja tuijottaa väreilevää asfalttia.

Vähän reilu 11 kilsaa oli aika tuskaa. Kunto kesti sen ok, mutta jalat ei. Lonkat tuntui tipahtavan irti, alushousut pureutuivat nivusiin ja sukat hitsautuivat jalkapohjiin kiinni. Ei ole tullut taas käveltyä pitkilleen matkoja, niin ei jalat jaksa. Tuo jalkapohjasukkaongelma tosin on lähes aina, enkä tiedä pitäisikö minun kovettaa jalkani, ettei se tuntuisi, vai juurikin rasvata ja pehmentää. Mitä sileämmät jalat, sitä pahemminhan se tuntuu koskevan. Sitten kun jalat ovat yhtä kovaa keltaista ihoa, kävellä voi vaikka paljasjaloin, mutta sitten on muuten kokoajan inha jalkaolo.

Ostin "Raakaa lihaa" sarjakuvakirjan ja kikattelin. Aivan mahtava idea se, että ne hahmot piirretään aina lähes samalla tavalla ja ruuduissa tapahtuu todella olemattomasti mitään liikettä. Käytännössä siis kuka tahansa osaa piirtää noin (joku kiroileva siili ja muutkin noudattavat toki samaa kaavaa), kun vain kerran onnistuu piirtämään hyvin jotain. Hauskuus piilee repliikeissä ja osittain myös siinä staattisuudessa. Koko kirja kahteen päivään oli vähän liian nopea tahti tai toinen osa kirjaa oli huonompi, kun hymy välillä hyytyi, mutta mahtavia strippejä riitti ja lentäviä lauseita jäi päähän.

Mies: Jaakko Sitruspää! En ole nähnyt sinua sen jälkeen kun saimme lukion päättötodistukset!
--
Sitruspää: Niin, lähdin pois vähän sen jälkeen kun sytytitte taloni tuleen ja kirjoititte etupihalleni "häivy kaupungistamme friikki". Mutta nyt olen palannut.
--
Mies: No... mitä kohtaa siitä "häivy kaupungistamme friikki" sinä et ymmärtänyt Jaakko?