IRC-Galleria

Olin lupautunut matkustamaan kaverini synttäreille Jyväskylään. Tiesin, että hän on sosiaalinen tyttö, mutten osannut arvella kuinka monta ihmistä juhliin tulee. Itse epäsosiaalisena ja hiljaisena on aina vähän tuskaa tulla toimeen isossa ihmisporukassa, kun ei saa oikein kontaktia kehenkään. Kun loputtoman junamatkan jälkeen avasin bilepaikan oven, järkytys oli suuri. Kämppä oli ihan täynnä ihmisiä, osa enemmän ja osa vähemmän kännissä ja he olivat kaikki kuin yhtä suurta perhettä keskenään. Ihmiset eivät istuneet kiltisti tuoleilla, vaan olivat erinäköisissä kasoissa, kikattivat valtoimenaan ja kaikki olivat muruja ja rakkaita toisilleen. Mikäs siinä, mutta tunsin itseni välittömästi niin ulkopuoliseksi ja koska ihmiskasat vievät lattiapinta-alan, en oikein mahtunut istumaankaan mihinkään. Lopulta sain tungettua itseni johonkin pieneen loukkoon ja yritin väistellä viereiseen ihmiskasaan rojahtavia ihmisiä.

Kädessäni oli taskulämmin pullo vahvaa viiniä, mutta koska en uskaltanut liikkua paikaltani pelätessäni menettäväni ainoan tyhjän pläntin lattiaa ja koska jääkaappiin ei olisi kuitenkaan mahtunut mitään, ajattelin, että on pakko tyhjentää pullo paikallaan. Hirveä sosiaalinen paine, punastus, hävetys ja tajuaminen, että kaikki pitävät minua ihan outona tuppisuuna, joka vain jurottaa ja hikoilee, sai aikaan sen, että tyhjensin pullon vauhdilla. Tosi vauhdilla. Eikä se ollut hyvää. Viimeinen hörppy oli lopulta liikaa ja oksennus nousi välittömästi kurkkuuni. Sain nieltyä sen alas, mutta tilalle tuli "pitkä sylki". Tämä tarkoittaa sitä, että oksennus on niin lähellä, että sylkirauhaset erittävät normaalia enemmän sylkeä. Sylkeä pitää nieleskellä kokoajan, joka ei ainakaan paranna oloa. Tästä tilasta voi päästä oksentamatta, mutta se on hyvin hyvin vaikeaa. Hikoiluni ei ainakaan vähentynyt kun tajusin, että olen ihmisten keskellä nurkassa ja oksennan _ihan just_. Ryntäsin ylös ja yritin sulloutua ihmismassan läpi vessoille, mutta tietenkin "me rakastetaan kaikkia" talossa on turha kuvitella pääsevänsä vessaan normaalisti. Toisessa vessassa joku pari nai ja toisen vessan varaus tapahtui nyrkkiä paukuttamalla oveen ja huutamalla ilkeyksiä sisällä istujalle. Ei minusta ole huutamaan tuntemattomille, että "Tuu mulkku pois että ihmisetkin pääsee!".

Sylkeä alkoi tulla suuhun jo enemmän kuin ennätti niellä ja pieni sylkivana valuikin suustani rinnuksille. Ryntäsin kohti parveketta, mutta se oli täynnä tupakoivia ihmisiä. Keittiökin notkui ihmisiä, joten lavuaariinkaan ei voinut oksentaa. Yritin löytää kaverini, jolle sanoisin asiasta, mutten voinut enää puhua kun piti niellä vain sylkeä ja oksennusta, enkä löytänyt kaveriani mistään. Oksennus tulisi hyvin hyvin hyvin pian! Ryntäsin eteiseen, joka oli onneksi ihmisistä vapaa. Aloin repimään kenkiä jalkaani, jotka eivät tietenkään suostuneet menemään jalkaan. Kenkien liikkuvat nauhat houkettelivat paikalle välittömästi perheen kissan, joka hyökkäsi kenkieni kimppuun. Sain vedettyä toisen kengän jalkaani, mutta kun kyyristyin laittamaan toista jalkaani, tunsin miten oksennus lopulta lähti vyörymään pitkin ruokatorveani.

Suuri määrä lämmintä kitkerää oksennusta pysähtyi suuhuni ja kun pieni suihku alkoi lentää huulieni välistä, jotenkin automaattisesti käännähdin ympäri ja heitin projektiilikymän lattialle. Tai luulin tehneeni näin. Oksensin suoraan lattialla pyörineen kissan päälle, joka vähemmän innostuneena tästä kunniasta hyppäsi melkein kattoon ja lähti täysin paniikissa juoksemaan olohuoneeseen. Katselin naama valkeana, eikä vain oksennuksen takia, miten oksennuksella kuorutettu kissa ryntäsi suoraan ihmiskasojen päälle maukuen kuin hullu ja singahteli ympäri olkkaria oksennuksen lentäessä ihmisten päälle ja tahrien ihmisten vaatteet oksennuksisella turkillaan ja tassuillaan. Jostain syystä unohdin hyvin äkkiä pahan oloni. Siinä vaiheessa kun olohuoneesta kuului aika kovaan ja yhtäsuiseen ääneen: "MITÄ VITTUA!?!" olin jo rappukäytävässä yhden kenkäni kanssa. Sekuntia myöhemmin olin talosta ulkona ja juoksin katua pitkin toinen sukka kivasti lätäköihin talloen.

Kun istuin junassa vielä samana iltana kengättä ja vaatteet vähän oksennuksessani, ajattelin, etten juo enää koskaan. Enkä muuten näe kyseistä kaveriakaan.

***

Loppuun asti lukeneille tiedoksi: kyseessä on siis fiktiivinen tarina.

Jeij, vihdoinkin sain virallista tunnustusta töissä. Kyllähän minua on monestikin kiitelty, mutta se on vain ollut kiittelyä. Tänään sitten ihan BU:n päällysmies ojensi ison pullon samppakaljaa kiitokseksi erinomaisuudestani parhauden ja täydellisyyden alalla. JEIJ! Olen ehkä pinnallinen tai lapsellinen tai mikä lie, mutta rakastan kehuja ja sitä kun minua kehutaan muiden nähden. Yksi syy tehdä töitä on juurikin pätemisefekti, mieluummin vähän pienempi palkka ja paljon taputtelua, kumartelua ja lahjakortteja kuin parempi palkka ilman julkisia "SÄ OLET PARAS!" kunnianosoituksia. Työmotivaationi on muutenkin täysin riippuvainen olotilastani ja se voi romahtaa hetkessä jos sitä ei jatkuvasti virkistetä, joten kiitokset näkyvät välittömästi myös positiivisesti työn laadussa kun taas viikkopalaverien poistaminen, selkääntaputtelun väheneminen ja muu "tehdään vain töitä eikä juhlistella" paska saa sit työn laadunkin sukeltamaan.

Jos töistä tuli hyvä mieli, niin tuli liikunnastakin. Oikeasti on ihan helvetin ärsyttävää kun tiedän, että minä rrrakastaisin urheilua musiikin tahtiin, jos vain jotenkin onnistuisin sellaista järjestämään. Sen pitäisi olla oikein kunnon masokistiurheilua, jossa hiki ja ripuli lentäisi taivaisiin. Kunto Plussan sisäisten vatsalihasten treeni on kyllä aika lähellä sitä välillä, muutama liike on hyvinkin natsi ja kaikessa hirveydessään jos silloin sattuu juuri tulemaan joku mahtava biisi, niin olo on ihan euforinen. Kroppa huutaa kaiuttimien tahtiin ja kipu, musiikki ja kehityksen tunne lyövät kättä. Sitten jos/kun olen rikas, vuokraan itselleni jonkun liikuntasalin pariksi tunniksi, asennan sinne jotain hienoja laservaloja, paljon äänentoistoa ja parkourtyylistä rataa. Sitten isken valot kiinni, musiikin kovalle, jotain hyvää soimaan ja riehun vain pitkin seiniä itseäni teloen ja hikoillein kuin eläin.

Tästä tulkoon nyt lyhyt, kun valkosipulikasvisgratini on valmista ja makkarapiffetkin kärisevät jo. Omnomnom!

Olen pitkään miettinyt ja etsinyt jotain sellaista, joka saisi ihmiset käymään kotisivuillani. Enpä olisi arvannut, että se toimiva asia on "uutinen" amputoiduista japanilaistytöistä.

Normaalisti osumia 1000 kuukaudessa sivuillani, nyt on tullut jo 4 päivässä 13000 osumaa. Pitänee äkkiä laittaa sinne mainoksia :D

Kyse siis tästä: http://www.damienthorn.com/node/194

En jaksa satuilla pitkästi, joten kerron vain otsikon aiheesta. Eilen olin leffassa ja syömässä. Hyvästeltyäni seuralaisen lähdin kävelemään citykäytävään. Parin metrin päästä tulee kaksi rumaa ja hieman resuista talvivaatteista somalia vastaan ja he käyvät täysin iholle, eli kopeloivat minua, nykivät huiviani ja kysyvät olenko "terroristi" (palestiinalaishuiviin viitaten). Oudointa tässä oli se, että he eivät olleet yhtään agressiivisia, mutta silti he tosiaan tulivat täysin liki ja tunkivat käsiään vaikka mihin, joka toki tuntui melkein kuin raiskaukselta, ainakin henkilökohtaisen tilani.

Kun järkytykseltäni selvisin ja onnistuin pakenemaan paikalta, ajattelin, että no jo oli ihme juttu! Varttia myöhemmin sit tajuan kupletin juonen: kännykkä on kadonnut takin taskusta. Kyseessä oli klassinen taskuvarkaus. Toinen hämää, toinen nyysii arvoesineet. En minä tajunnut mitään takintaskujani ajatella, kun päällimmäinen ajatus oli vain se, että mitä vittua nuo yön timot oikein meinaavat tehdä minulle ja käykö tässä pahasti vai voinko vain kadota paikalta vai mitä helvettiä.

Eilen vitutti niin paljon, että olisin voinut tappaa jonkun. Tänään ei enää niinkään paljoa. Onneksi uusi kännykkä hoituu aika kivuttomasti työpaikan kautta ja uusi liittymäkin avautui jo tänään samalle numerolle, joten rahallista tai ajallista haittaa ei pahemmin tullut (paitsi uutta puhelinta odotellessa pitää pärjätä wanhalla Nokia 3510i:llä, joka on oikeasti ihan helvetin penaalista).

Suurin pelko on se, että vaikuttiko tuo tapahtuma minuun hyvinkin negatiivisesti ihmisryhmiä ajatellen. Pelkään äänekkäitä ja kännisiä ihmisiä ja nuorisojoukkoja pahoinpitelyjeni takia. Toivottavasti en ala nyt pelkäämään kaikkia somaleja tämän takia, ainakaan enempää.

Opin kuitenkin sen, että tästä lähtien kännykkä on aina taskussa, joka on kiinni ja jos joku kuka tahansa tulee jotenkin oudosti liian liki, huudan heti täysiä, että IRTI tai vaikka RAISKAUS mieluummin kuin jään arpomaan, että onko kyseessä vain idiootti känniläinen, vieläpä eri kulttuurista oleva, joka ei osaa kunnioittaa henkilökohtaista tilaa vai onko käynnissä taskunpuhdistusoperaatio.

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?t=5243

Ja siis selvennys: Minä olen sen jutun kirjoittaja, johon tuolla threadissa linkki on, mutta itse en sitä ole mihinkään pastennut, eli joku on sen sivuiltani kaivanut tuonne.

Osoittaa tehokkaasti, miten fiktio on tehokasta, kun sen oikein esittää. Sillähän se Da Vincin koodikin toimii. "Vaikka sen valheeksi vannotkin, silti sua uskotaan"

Vaikken olekaan ihan hirveän innokas matkustelija, niin silti reissuja tulee tehtyä hyvinkin paljon muihin verrattuna ja vaikka reissu olisikin vain trippi vanhempien luo ja vaikka siellä menisi koko viikonloppu ja liikaa rahaa julkisiin, niin silti joko itse reissu tai ainakin junamatkat aina tuottavat hirveän kasan jotain "Jeij", "Pelottavan maagista" tai "Tahtoo!" olotiloja. Niin tälläkin kertaa.

Kävin siis vanhempien luona viettämässä äitin synttäreitä. Osallistuttiin sitten koko porukalla Tahkon Vuorijuoksuihin, joskin itse en juossut, kävelin vain 7 kilsan lenkin. Siinä kävellessä tuli sellainen jees olo taas liikunnasta. Ihan oikeasti minä tykkään urheilusta. Valitettavasti olen todella laiska, ujo, saamaton ja mieleni muuttuu kuin tuuliviiri, jonka takia minun on tosi vaikea harrastaa mitään urheilua, mutta silloin kun syystä X olen jossain liikkumassa, etenkin porukalla, niin onhan se kivaa kun sen saa tehdä tarpeeksi rankasti. Ärsyttää sellainen semihipsiminen. Toki on kiva käydä jonkun kivan ihmisen kanssa käsi kädessä syksyisellä tiellä kipittelemässä, mutta ei se ole liikuntaa, se on ulkoilua. Liikunta on sitä, kun saa vähän kiduttaa itseään, hiki lentää (etenkin kun normaalisti harrastan tosi vähän ja harvoin mitään hikiliikuntaa) ja aivot alkavat tuottamaan mielihyvähormoonia. Sen takiahan ihmiset liikkuvat, se vapauttaa aivoissa ainetta, jota muut vetävät piikkuhuumeista. Häpeä valitettavasti estää tuon mielihyvän, joten yksin lenkkeily ei toimi oikeastaan koskaan ja valitettavasti tieto mielihyvästä ei ylitä laiskuutta, joten sieltä sohvalta ei pääse ylös, jos joku muu ei pakota.

Kävelyn jälkeen mentiin kylpylään, kun se lipun hintaan kuului. Siellä tuli sitten se lopullinen ahaa-elämys. Tämähän on, taas kerran, kivaa! Yksi syy lisää miksi tulee käytyä harvoin salilla tai etenkin uimassa on se, että se on kallista ja siellä menee koko ilta. Jep, totta. Mutta sitten tajusin, että kun käyn jonkun 2-4 kertaa viikossa kaljalla, niin sielläkin menee koko ilta ja rahat ja etenkin arkena tapahtuvat kaksittain kaljoittelut voisi ihan hyvin siirtää uimahalliin. En lähtisikään jonkun kanssa kaljoittelemaan, vaan salille ja uimaan. Samat jutut siellä voisi höpöttää, yhtä paljon siinä köyhtyisi ja yhtä myöhään tulisi kotiin ja mahdollisesti olokin olisi yhtä hirveä seuraavana päivänä (kipeät lihakset), mutta maksa ja kroppa kiittäisivät. Eihän urheilun tarvitse kaljaa kokonaan korvata, mutta minua on jo pitkään vähän rasittanut se, kun en ole keksinyt mitään vaihtoehtoa kaljoittelulle. Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin monesti viikossa mennä hornimaan kaljaa puhelimeen, mutta kun ei se kahvilla käyminen ole sama asia, leffateatterissa ei voi puhua ja muita ideoita ei ole oikein tullut. Nyt olisi kiva urheilullinen vaihtoehto, joka olisi silti sosiaalista kanssakäymistä, koska sitä minä nykyään harrastan ja haluan harrastaa. Missään nimessä en aio vähentää ihmisten tapaamista, yritän vain siirtää osan tapaamisista muualle kuin Old Hatiin.

Nyt pitäisi vain saada ihmiset innostumaan tästä samasta. Valitettavasti näissä usein käy niin, että yritän saada mukaan ihmisiä, joita en muutenkaan näe koskaan. Jos erään ystävän kanssa nähdään puolen vuoden välein kaljalla, vaikka samassa kaupungissa asutaan, ihan takuulla ei sinne uimaankaan ennätettäisi kuin puolen vuoden välein. Mutta sitten ne ihmiset, joita näen viikottain tai ainakin useita kertoja kuukaudessa, olisivat tärkeämpiä, jos vain haluavat tulla mukaan. Haluni kun on käydä _usein_ uimassa/salilla/lenkillä/keilaamassa (no ok, se ei ole urheilua, mutta silti)/sulkapallimoimassa/bodypumpissa/jne. Tässä ei ole kyse siis mistään "haluan tehdä tän kerran" tyylisestä ajatuksesta, joten se ei riitä, että kaksi kuukautta suunnitellaan sitä lähtöä, kunnes saadaan lähdettyä. Tärkeintä olisi se, ettei sitä asiaa suunnittelisi ja vatvoisi. Ei tarvitse. Jos on aikaa kaljalle, on aikaa uimaan. Jos on rahaa kaljalle, on rahaa uimaan. Jos ei ole uimapukua, vuokraa hallista. Jos ei osaa uida, what evör, sit juoksee tai rypee altaassa. Tai jos ei tykkää uida, sit menee muualle, esim. salille tai lenkille tai what fucking evörents!

Toinen ahaa-elämys tuli "funtsimisen" suhteen. Minulla on nimittäin kaksi harrastusta, jotka ovat tosi tärkeitä oman henkisen kehitykseni ja viihtymiseni osalta, mutta jotka ovat molemmat sellaisia, joiden ohi kaikki tietokoneet ja muut ajavat. Ne ovat kirjoitus ja "funtsiminen". Kumpaakaan ei tule pahemmin harrastettua, jos on muutakin tekemistä ja kotonahan on muuta tekemistä aina. Kuten olette huomanneet, näitä kirjoituksia tulee nykyään tosi harvoin ja se johtuu ihan siitä, että kun illalla tulee myöhään töistä, niin mieluummin facebookkaa kuin kirjoittaa. Tarkoitus olikin ostaa miniläppäri sitä varten, että saisin hyödynnettyä matka-ajat kirjoittamiseen, silloin kun ei voi lukemisen lisäksi tehdä muuta. En saanut ostettua vielä läppäriä tätä reissua varten, joka oli vähän harmi, kun kuitenkin junassa sen 11 tuntia viikonloppuna istuin. Sain kuitenkin aikaisiksi ottaa mukaan muistion ja kynän ja helvetti, sehän toimi!

Kynällä ei voi kirjoittaa muistioon, koska kirjoittaminen vaatii nopean median, koska haluan kirjoittaa hyvin pitkälle ajatuksenvirtaa. Sen sijaan "funtsiminen", eli asioiden pähkäily, onnistuu parhaiten kynällä paperille, koska voi töhertää, piirrellä, vetää nopeita ranskalaisia viivoja ja muutenkin hahmotella. Miinuspuolena mahdolliset fiksut päätökset pitää erikseen siirtää paperilta koneelle, joka jää usein tekemättä. Eli läppäri mahdollistaa reissukirjoittamisen ja vaikka se häviää reissufuntsimisessa paperille, se mahdollistaa sen, että lopputuloksen voi tarvittaessa suoraan pyngätä kotikoneelle/nettiin. Mikään ei toki estä pitämästä mukana molempia, se muistio mahtuu ihan hyvin läppärilaukkuun. Vaikka funtsin vain kotiintulomatkan, niin sain jo aikaiseksi ihan helvetisti kaikkea! Olen nimittäin sairaan huono valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta ja haluan punnita asioita (liian) pitkään. Olen myös sen verran fiksu, että pystyn ratkaisemaan tosi monta asiaa ihan vain ajattelemalla sitä tarpeeksi pitkään. Ilman lehtiötä valitettavasti en saa ajatuksia jäsenneltyä tai unohdan ratkaisut, mutta lehtiön kanssa voin ensin prosessoida asiaa ja lopuksi sitten tehdä yhteenvedon, mitä pitää tehdä. Tälläkin reissulla sain jo keksittyä sen, miten ehkä pystyn heräämään helpommin (vaihdoin suihkun ja syömisen paikkaa ja lisään aamuun jotain hyvää ruokaa, joka palkitsee heräämään ja myöhäisempi suihku on nopeampi, koska ei ole zombieväsynyt, joka säästää aikaa), miten säästän, montako tiliä tarvitsen, paljonko minun pitää hankkia kuussa, jotta verojen jälkeen se mahdollistaa elintason säästöineen mihin pyrin, miten hallitsen rahamääriäni ja miten muutan eläkesäästöäni niin, että se tekee plussaa tappion sijaan.

Sain myös reissulla päähäni sen, että vaikka säästänkin tällä hetkellä 50€/kk ulkomaanreissua varten, niin voisin kyllä ihan hyvin lähteä suomeenkin lomalle. En ole koskaan eläissäni vielä lomaillut kunnolla. Olen ollut ihan helvetin monessa paikassa Suomessa, mutta ne ovat olleet joko ryyppyreissuja kaverin luo, festareita/tapahtumia tai sitten jotain urheilua kotiporukalla. Nyt haluaisin yhdistää alkoholin ja urheilun ja valita ehkä hieman Espoolaisen nelikymppistylsän vaihtoehdon, mutta lähden johonkin kylpylään. Otan viikon lomaa (eli 9 päivää viikonloppuineen), josta käytän 3-4 päivää kylpylämatkaan. Budjetoin jo etukäteen matkaan niin paljon rahaa, että voin osallistua kaikkeen mihin haluan, eikä jokaista penniä tarvitse itkeä. Aamulla kun herään, hyödynnän kaikkia puljun palveluita. Aamupala, jeij! Hierontaan! Sit lenkille, uimaan, squashille, keilaamaan, pizzalle, ratsastamaan, ajamaan, golfaamaan, uudestaan uimaan ja allasbaariin vetämään tumuja (olen aina halunnut juoda uimahallissa alkoholia) ja illalla lietsuun. Seuraavana aamuna sit krapuloissaan heti altaaseen lillumaan ja kun olo vähän helpottaa, sit aamupalaa, sulkapalloa, tennistä, lisää krapulapizzaa, vähän välitumuttelua, jne jne. Tuollainen reissu vain vaatii ehdottomasti ihmisen, joka ajattelee samoin kuin minä, eli haluaa juhlia JA urheilla ja on aikaansaavampi kuin minä, jolloin ei käy niin, että ekan illan jälkeen sitä makaa vain yöhön asti krapulassa, sit vetää pohjat hotellihuoneessa ja sammuu ravintolan pöytään. Onneksi siskoni innostui samasta ajatuksesta ja hän on kyllä sellainen menijä, että hän läikyttää energiaa minullekin ja itsekin sit innostun. Jeij! Kyllä mä sinne ulkomaillekin haluan, mutta tärkeintähän on pitää lomalla _hauskaa_, eikä orjallisesti tehdä jotain, mitä joskus tuli suunniteltua. Muutenkin viikon lomaa ei haluaisi tuhalata ulkomaareissuun, koska se on enemmän sit kesäloman heiniä, kun yhden viikon reissu ei vie kaikkea irtoaikaa. Lomalla kun pitää ennättää kuitenkin myös lomailla, eli maata sohvalla ja piereskellä.

Kerrankin lyhyt, koska tässä on vain yksi aihe: Mariko <3

Olen pitänyt Marikosta jo Kwanin ajoista lähtien, sekä lauluäänellisesti että myös ulkonäöllisesti. Ei hän ole koskaan ollut mahtava, mutta jotenkin niin ylisympaattinen ja erikoisen ihqu silti. En koskaan katsonut sitä tanssiohjelmaa, mutta olin jotenkin niin pähkinöinä kun Mariko voitti. Ja mikä minusta upeinta, tanssivoitti vaati käytännössä suuren laihdutuksen ja kropan kuntoonlaiton ja sen jälkeen hänestä tuli "tavismissi", mutta edelleen erikoiselta näyttäen. Moni pettyi Marikoon kun hän ei ollutkaan enää se söpön pullea wanha-Mariko, vaan pelottavan kaunis semitäydellinen. Vielä kun uusi levykin oli diskotanssihilettä ja musiikkivideoilla pylly heiluu ja on piukkaa ja kiinteää päällä, moni haistatti kakat. Minä taas rakastuin vain enemmän.

Jos jostain syystä X laihduttaa ja treenaa kroppansa, niin miksi olisi väärin hankkia myös sen verran itsetuntoa, että sitä ilkeää esitellä. Muita vartenhan se pääosin on aina hankittu ja näyttelyesineeksi ja miksipäs ei pitäisi jotain pinkeitä kiiltohousuja, kun niissä silti hyvältä näyttää. En välttämättä tykkäisi yhtään uutuus-Marikosta, jos hän ei olisi ollut ennen wanha-Mariko, mutta nyt vain arvostan enemmän, kun hän osaa olla oma itsensä myös tässä uudessa kuosissa.

En minä vieläkään häntä täydellisenä pidä, soololevy on yhtä semihyvä kuin Kwanin levyt ja Mariko on ulkonältään yhtä semihyvä kuin vanhalla tyylillä, mutta arvostus alkaa olla jo taivaissa. Unstoppablen musavideo aivan mieletön, se jotenkin tiivistää kaiken sen mitä minä sanoin. "Olen edelleen oma itseni uutena, omistan huumorintajun ja olen erikoinen upeassa tavallisuudessa". Ah!

Sain eilen yhtäkkisen päähänpiston. En tiedä mistä ja miksi, mutta aivoihini kirkastui yksi sana: "Miniläppäri!". Tahon! Omnomnom, eikun tahon! Ehkä lopultakin mainosten subliminaaliset viestit menivät perille tai jotain, mutta ryntäsin heti nettiin vertailemaan vaihtoehtoja. Valitettavasti tuo vertailuvaihe on se, joka 90% tapauksessa pilaa ostoinnon ja 10% tapauksissa ostan silti, mutta olen jo valmiiksi pettynyt tuotteeseen. Valitettava tosiasia kun on se, että kaikki on aina paskaa ja kun lukee liikaa negatiivisia kommentteja, on tosi vaikeaa huolia edes vähiten paskaa tai sitä hinta/laatusuhteeltaan järkevintä paskaa.

Tällä kertaa kävi vähän sama ongelma. Muuten niin söötti Acer Aspire One sisältää kiiltävän näytön ja vihaan niitä ihan ärsyttömästi. Luultavasti 2000-luvun typerin keksintö. "Hei, miten saadaan näytöstä sellainen, ettei siitä näe koskaan muulloin mitään kuin pimeässä huoneessa? Mä tiedän, tehdään siitä peilipintainen! Joo! Sit myydään sitä tuplahintaan BrightViewinä. Joo!!". Vittu. Toinen vaihtoehto alle 300 euron hintaluokassa on sitten Asuksen EEE PC 900, jossa ei ole Atom-ydintä. Kakkakikkare. Enkä mä taho enkä malta odottaa niin pitkään, että jotkut muut mallit halpenisivat alle 300 euron. Gää! Mikä pahinta, vessassa mynniä pursottaessa satuin huomaamaan Mikrobitin takakannesta, että seuraavassa numerossa on miniläppäritesti. Tuplagää! Pitäisi odottaa siis kuukausi, jotta näkisin mikä on paras ja siinä vaiheessa en ostaisi enää mitään, kun kaikki olisi huonoja.

Pointti lipsahti vähän teknisiin yksityiskohtiin, vaikkei pitänyt. Eli miniläppärin haluaisin siksi, että voisin lopultakin kirjoittaa auto- ja junamatkoilla, muuta käyttöä sillä ei sinänsä olisi, joskin kyllähän sitä toki nyt välillä on kiva läppäröidä sohvalla / vessassa / sängyssä. 300 euroa pelkkään novellikirjoituskoneeseen on toki jonkin verran rahaa, mutta whatevör. En ole koskaan ollut läppäri-ihmisiä, mutta miniläppäri ajaisi samalla myös oikean läppärin virkaa silloin kun sitä joskus tartteisi, eli sinänsä tuo olisi ihan fiksukin sijoitus. Kiitos mineyden sitä myös kehtaisi kantaa mukanaan, jotain normaaleja läppäreitä kun en todellakaan halua koskaan raahata mihinkään. Mikä parasta, nuo miniläppärit ovat niin tehottomia, että ne ovat herkullisen jännittäviä wanhan ajan koneita. Ei siis enää tuskaisen hidasta windowsin odottelua pöytäkonetta hitaammalla läppärillä, vaan reilusti tehottomaan läppäriin on tökätty joku linux ja sillä voisi sitten pelata jotain wanhoja tai kevyitä pelejä. Jeij! Mainosmiehet tosiaan osaavat hommansa, kun läppärin tehottomuus tuntuu niin söpöltä ja seksikkäältä, että sitä itsessään himoitsee :D Vielä kun ostan läppärin Verkkokaupasta, niin voin ostaa siihen kustomoinnin päälle. Tahtoisin Hello Kitty läppärin, mutta paremman puutteessa maksan 30 euroa siitä, että safiirinsinisestä (joka on nimeään rumempi livenä, kävin katsomassa tänään) läppäristä tulee pinkki läppäri. Iih! Harmi vain kun Verkkokaupan kustomointipohjeet ovat niin perseestä, niin niiden kuvioiden käytöstä ei saa mitään selvää ja on turvallisempaa ottaa yksivärisenä, vaikka se ehkä vähän tylsää onkin.

Helkkari, polttelisi kyllä haistattaa kakat kaikille testeille ja tuloksille ja odottamisille ja ostaa se Aceri, mutta kun se kiiltonäyttö :| Oikeasti kun tuo läppäri tulee pääosin käyttöön jossain hyvin jännittävästi valaistuissa paikoissa, kuten autoissa, junissa ja ties missä, niin oikeasti jos se näyttö kiiltää pahasti, ei sitä voi käyttää. Sitten minulla on söpö 300 euron (+30 eur kustomointi + 20 eur laukku + 40 eur vara-akku) pinkki verkonpaino.

Nyt kun olen tylsistänyt kaikki koneilla, voin siirtyä ihanampaan aiheeseen, eli ihastumiseen. Koin tänään pitkästä, joskaan en tosi pitkästä aikaa ihastuksen ensisilmäyksellä. Olen ottanut itseäni vähän niskasta kiinni ja parina päivänä mennyt ysiin töihin, joka tarkoittaa sitä, että lähden 8.30 bussilla (joka on aina ihan täynnä). Jotenkin typeränä panikoiduin bussiin tullessa, kun näin sen olevan täpötäynnä ja heti bussikuskin kopin takana oli tyhjä paikka. En ajatellut sitä, että istumalla siihen näen vain seinän, enkä ihmisiä ja tottakai olisi parempi seistä takaosassa ihmisiä katsoen kuin istua seinää katsoen. Hävetti kuitenkin liikaa lähteä vaihtamaan paikkaa seisomaan, joten piti vain purra hammasta ja yrittää nauttia söpöistä ihmisistä sivuikkunoiden ja vieressäistujien kautta. Jossain vaiheessa tajusin, että minun kuvani heijastuu kolmesta eri paikasta, kahdesta peilistä ja kuskinkopista, joka ei ollutkaan seinää, vaan peilipintaa. Alussa vähän iikahdan, kun olo on jotenkin alaston kun itsensä näkee joka puolella, mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että näen itseni lisäksi muutkin takana istuvat ihmiset. Sekunti myöhemmin tajusinkin, että takanani olevalla penkillä istui joku nainen, jolla oli paidassa jännä kaulukseen asti nouseva paksu pystyviiva. Siinä vaiheessa olin jo ihastunut.

Huomasin aika pian vain tuijottavani sitä heijastusta kuskinkoppi"peilissä" ja mikä parasta, se nainen ei tajunnut minun tuijottavan, kun istuin selin häneen. Tajusin hänen näyttävän ihan eräältä ihanalta kaveritytöltäni. Hän oli iältään ehkä vanhempi (jotain 30-40 luultavasti), pukeutui hieman erityylillä ja muutenkaan ei tietenkään ollut identtinen, mutta kyse oli enemmänkin siitä, että hänellä oli samaa "arkkityyppiä" kuin kaverini. Tajusin myös, että hän käyttäytyi muutenkin täysin "Maisamaisesti", huulen mutristelut, katseet tyhjyyteen ja ihanat pienet rypyt silmäkulmissa olivat samat. Kaiken lisäksi tukkamallikin vielä matsasi. Jotenkin se pystyviiva paidassa, hänen identtisyys kaverini kanssa ja heijastava peili loivat otollisen hetken täysin maagiselle pikaihastumiselle. Ennätin katsella sitä naista noin 3 minuuttia, mutta siinä vaiheessa jo tärisytytti ja sydämeen pisti ja kirveli jännästi. Harmittavasti bussista oli pakko nousta ja jotenkin en ennättänyt luomaan kunnon katsetta häneen pois noustessa, osin tosin siksi, kun yritin katsoa sitä paitaa :D

Pikaihastuksia tulee, pikaihastuksia menee, en usko tuon olleen kuin yksi pieni sattuma ja häntä en enää uudestaan näe. Mutta tuo onkin hyvä aasinsilta noihin "arkkityyppeihin", eli siihen kun joillain ihmisillä on hirveästi naamakaimoja ja toisilla ei yhtään tai ainakaan sellaisiin ei ole törmännyt. Kyse ei siis todellakaan ole siitä, että jotkut ihmiset näyttäisivät ihan samalta, vaan kyse on siitä, kuin heidän naamansa (ja varmaan kroppansakin) olisi muodostuneet täysin samoista geeneistä. Tyyli voi olla eri, ikä on usein eri, hiukset erilailla, eri meikki, erilaiset rypyt, finnit, vammat ja muut, mutta se naaman yleisilme, josta ihmiset tunnistaa, on joillain täysin sama. Olisi tosi kiinnostava tietää, ovatko he oikeasti jotain kaukaisempaa sukua (tosin harva sisaruskaan näyttää yhtä samalta), onko kyse vain täydestä sattumasta vai onko jotkut tietyt kasvonpiirteet selvästi yleisempiä kuin toiset. Joitain naamatyyppejä kun on tosi paljon, kun taas toisia arkkityyppejä on sitten vähemmän ja sitten tosiaan ne täysin uniikit, joita kuitenkin on varmaan 50% ihmisistä.

Kiitos näiden samanaamojen on hassua, kun voisi ihastua joka kertaa uudestaan eri ihmiseen, joka näyttää kuitenkin samalta kuin vaikka exä. Toisaalta se voisi olla jo spookya, aivan kuten joillain ihmisillä se, miten he seurustelevat aina samannimisten ihmisten kanssa. Sattumaahan se on, mutta hupaistuttaa jos jollain on ollut useita suhteita ja aina samannimiseen.

Ps. Sisustakaa sitä kämppää!

Suunnittele olohuoneeni sisustus ja voita!

Lyhyesti: Olen kyllästynyt siihen, kun olohuoneeni on niin autio ja tyyliltään epäselvä. Minä _en_ osaa sisustaa, tiedän sen ja nyt pyydänkin apua muilta. Sisustakaa kämppäni kuvankäsittelyohjelmalla, koska minä ymmärrän vain visuaalista lopputulosta, joten minun pitää nähdä teidän ideanne suoraan kämpässäni. Kyseessä ei ole kuvankäsittelykilpailu, joten käsiteltyjen kuvien ei tarvitse olla hienoja. Paint riittää, sillä saa väriä pintoihin ja taulujen paikkoja hahmoteltua.

Säännöt/ohjeet:

- Sisustaminen tapahtuu käsittelemällä antamiani kuvia. Kuvankäsittelyn ei tarvitse olla hienoa, ideana on vain visualisoida lopputulos, eli piirtää kuvaan sisustustavaroita, värittää verhot/sohvat/pöytäliinat/jne ja yksinkertaisesti luoda kuva, josta näen lopputuloksen.

- Jokaista kuvaa ei tarvitse muokata, mutta kuitenkin mielellään koko kämppä sisustetaan, ei vain yhtä seinää. Ei ole myöskään tarve moneen eri kuvaan tehdä samaa muokkausta, eli jos sama sohva näkyy kolmessa kuvassa, se tarvitse sisustaa vain yhdessä. Tietysti plussaa on, jos sen sisustaa jokaisen, koska se helpottaa aina hahmottamista

- Tarkoitus on sisustaa seinät, vaihtaa pöytäliinan ja verhojen väriä, lisätä sisustustavaroita ja muuta tälläistä pientä. En ole vaihtamassa huonekaluja, enkä mielellään edes niiden paikkaa. Perustelluista syistä hyväksyn toki vinkin jonkun tosi ruman huonekalun vaihtamiseen hienompaan (ja halpaan).

- Sisustuksen pitää olla kätevä. Sisustus ei saa siis tehdä elämästäni vaikeaa. Elän elektroniikan ehdoilla, joten telkkarin eteen viritetty kukkapuska aiheuttaa hylkäyksen.

- Tyylillisesti toivoisin kämpästä tulevan "aikuismaisen poikamaisen". Olen siis päässyt ohi julisteaikakaudesta, mutta haluan silti sisustuksen näyttävän minulta, eli raikkaan nuorekkaalta. Tyttömäisyys on täysin ok, rakastan söpöyttä sisustuksessa, mutta liika on liikaa (sohvatyynyjen määrä on rajoitettu ;D). Populäärikulttuuri, söpöys, tunnelmallisuus, hillitty synkkyys JA/TAI avaruus ovat teemana kivoja. Huomatkaa kuitenkin se, että jos minä osaisin sisustaa, olisin itse jo kämppäni sisustanut, eli voitte suhtautua vinkkeihini sillä asenteella, että luultavasti tiedätte paremmin mikä näyttää hyvältä kuin mitä itse tiedän.

- Voittaja saa 10 euron edestä arpoja. Voittotyö on työ, jonka perusteella oikeasti haluan kämppääni sisustaa. Voittajaa ei siis automaattisesti tule, jos kaikki työt ovat mahdottomia, mutta toisaalta pidän itselläni oikeuden myös palkita muitakin töitä, jos niistä löytyy jotain kivaa.

- Älkääkä ottako tätä liian vakavasti. Suunnitelkaa jotain ja lähettäkää. Mieluummin 50 nopeasti tehtyä työtä kuin ei yhtään, kun "kuulostaapas vaikealta ja onpas paljon sääntöjä".

- Kisa alkaa maanantaina 1.9.2008. Kisa päättyy 1.10.2008 tai myöhemmin, jos tuntuu, ettei töitä ole tullut tarpeeksi.

Mene seuraavaan osoitteeseen päästäksesi kotisivuilleni alkuperäiseen kisakutsuun: http://www.damienthorn.com/sisustuskilpailu

Mene seuraavaan osoitteeseen päästäksesi muokattaviin kuviin:
http://www.damienthorn.com/image/tid/3

Lähetä valmis työ osoitteeseen (liitä mukaan muokkaamasi kuvat): pahuttun (at) damienthorn.com
Lähetän varmistusviestin viimeistään parin päivän päästä siitä kun saan kuvat. Jos varmistusviestiä ei tule, en ole kuviakaan saanut. Lähetä silloin sähköpostiviesti ilman kuvia, niin sovitaan joku toinen tapa siirtää kuvat. Moni sähköpostiohjelma kun voi tuhota viestit kokonaan, jos niissä on mukana (liian isoja) kuvia.

Ihanata! Oli ehkä maailman upein (ja kallein) eilinen. Jätän uteliaisuuden kuitenkin kutkuttamaan ja kerron ensin perjantaista. Perjantaina oli Taiteiden yö ja tuttuun tapaan odotin taas ihan älyttömiä siltä. Tein sen perusvirheen, että haaveilin liikaa, päässäni kehitin haaveen, miten illan pitäisi mennä ja sit petyin, kun se ei mennytkään niin. Mulla oli oikeasti kivaa, näin piiitkästä aikaa erästä maailman ihaninta kaveria ja hänen kavereitaan ja meillä oli porukalla niin hauskaa istua ja jutella. Illan tullen porukka väheni, mutta kahdestaankin oli upeaa. Odotin kuitenkin kokoajan tutustuvani hirveästi uusiin ihmisiin ja bilettäväni, mutta en kuitenkaan itse saanut tehtyä yhtään mitään asian eteen. Istuin kaverin kanssa ja join, enkä sanonut edes "Moi":ta muille. No yllättäen kukaan ei mulle tule juttelemaan, jos itse en juttele. Väkikin oli aina, muka, liian vanhaa tai nuorta tai kännistä tai vähäistä ja kun en löytänyt suurta määrää pariskymppisiä, vaan ensin vain mummoja, sit liian vähän ja sit liian nuoria, tuntui, että ilta oli pilalla. Kaverin näkeminen ja toisen kivan ihmisen kanssa loppuyön viettäminen tosin olivat ihanata, sitä muistelen lämmöllä.

Kaveri sanoi helvetin fiksuna, että "Älä odota mitään". Se ei ole mikään "Elämä on paskaa" tyylinen kyynispessimistinen ajattelutapa, vaan juurikin se, miten elämään pitäisi suhtautua. Ei pitäisi odottaa mitään upeaa, niin silloin kaikki kiva mitä tapahtuu on aina vain plussaa ja kun ei valmiiksi jo odota jotain, niin erilainen kivakin on kivaa, eikä pilaa iltaa, kun tutustun kolmeen ja juon siideriä, vaikka haaveilin tutustuvani viiteen ja juovani tequilaa :D

Asiasta viisastuneena kun sisko kysyi, lähdenkö katsomaan hänen korkkarijuoksuaan eilen keskustaan, niin suostuin. En haaveillut etukäteen mitään illasta, enkä odottanut jotain. Lähdin vain. Ja voi pyhä jeesus ja neljä opetuslasta sentään, että kivaa oli! Pelkkä korkkarijuoksu oli jo hubaa, kun ihmisillä oli upeita vaatteita ja sisko oli niin älyttömän hienoissa vaatteissa ja hän on vielä niin kilpailuhenkinen, ettei mikään alkuerissä häviäminen tullut edes kysymykseen. Ja ylläripylläri hän tietenkin ylivoimaisesti juoksi itsensä välieriin ja lopulta finaaliin. Vielä kun mukana oli sisaruskatras isoveljeä lukuunottamatta, äiti ja sisarusten kumppanit, niin tuttua porukkaakin oli. Vielä pari siideriä, niin johan suupielet helmusi korvissa.

Sisko tuli lopulta kolmanneksi, joka oli hänelle pettymys. Minua tosin kikatutti se, miten vittuuntunut hän oli ja huuti vittusaatanaperkelettä :D Hauskimmaksi asia muuttui sitten kun hän alkoi juhlimaan kolmanneksi tuloaan. Voittaja ja kakkonen hävisivät ties mihin, mutta me vedettiin samppakaljaa, poseerattiin ja oltiin ihan uu, bileet, voitto kotiin, jee ja kaikki tuntemattomat tulivat myös ottamaan kuvia, halusivat siskon kanssa samaan kuvaan ja juttelivat hänelle. Oli ihan olympiavoittajafiilis hänen puolestaan ja hän oli vielä niin yleisön suosikkikin, kaikki toimitsijatkin kehuivat häntä kuorossa.

Ilta vain parani, kun ostettiin vähän lisää juomista, mentiin minun kämpille tissuttelemaan ja sitten baariin. Muisti vähän pätkii, mutta käytiin aika helkkarin monessa paikassa vetämässä maksullista ja ilmasta viinaa ja sit lopulta Kaarleen "jatkoille". En ole koskaan ollut yökerhoihminen, mutta kun en taaskaan odottanut mitään hyvää tai pahaa siltä, niin kaikki oli vain bonusta ja sitähän riitti. Nimittäin minä biletin ekaa kertaa ehkä viiteen vuoteen. Siis biletin, en istunut pöydässä ja juonut kaljaa. Kikatin ihan älyttömästi siskon tempauksille ja herra siunaa, TANSSIN! Mä en koskaan tanssi tai jos tanssin, se on sellaista superväkinäistä "Ei vittu mitä paskaa" pientä nykyttelyä naama häpeästä punaisena. Nyt tanssin kuin eläin. En mä varmaan tanssia osaa, mutta ihan sama, en ajatellut koko asiaa ja annoin vain musiikin viedä. Jorasin kuin hirvi pesukoneessa ja olin ihan hikinen, kaljainen ja onnellinen ja ihmiset tanssivat myös kanssani, ainakin hetken.

En myöskään välittänyt, jos sisko ja hänen exänsä katosivat johonkin, jorasin sit yksin ja menin muiden tanssiporukoiden mukaan, eikä ollut kolmaspyöräolo tai muutenkaan epävarma. Se itsevarmuus oli ihan pelottavaa, tiesin haluavani tanssia ja tanssin ja nautin siitä niin paljon. Näytin ehkä tyhmältä, joo, mutta vähemmän tyhmältä kuin vähän polvia nykytellen normaalisti tanssilattialla tai naama norsuntuherolla nurkkapöydässä murjottaessa. Vedin tequilaa kaljan sijaan ja tajusin taas kerran tequilan ihanuuden. Se ei ole litkittämisjuoma, mutta kun on bilehilebailufiilis, niin ei silloin voisi mitään litkittääkään, vaan tiukat naamaan ja taas joraan niin että pylly heiluu.

Tänään on ollut sitten aika käsittämättömän nihkeä krapulaolo ja kylmä hiki nousee kun muistelen monessako baarissa käytiin ja katselen kuittejani, mutta whaevö! Tuosta lystistä kannattikin maksaa. En mä varmaan samaa oloa saa taas vuosiin, enkä oleta seuraavan kerran baarissa riehaantuvan noin, mutta oli niin ihana löytää taas tuo puoli itsestä ja tajuta, että mäkin voin ja osaan bailata, kun vain porukka, asenne ja nesteytys on kunnossa. En tosin ymmärrä mistä ihmeestä sain sitä energiaa. Normaalisti kun bailaamisen estää ujouden ja tylsyyden lisäksi se, etten jaksa riehua tanssilattialla. Yhden biisin jälkeen olo on jo väsyneen hikinen. Ehkä joku sujautti juomaani jotain ekstaasia tai supervahvaa kahvitiivistettä tai jotain, mutta vielä nukkumaan (sammumaan) mennessä suljettujen luomien alla kävi ihan älytön vipinä ja mustuus tuntui repeilevän ja pikselöityvän kuin digiboksissa, kun aivot eivät pysyneet perässä. Aivoni olivat niin ylikierroksilla vielä pitkälle aamuun, että huh huh.

Äiti oli siis käymässä Helsingissä suunnistuskisoissa ja samalla lopultakin sain tänne kotoa kasan mööpeleitä. Tietokonepöydällä on niin paljon helpompi olla kuin koneen kanssa lattialla. Tosin ei tämäkään ole niin selkäystävällinen kuin toivoin, joskin vika on paljon myös tuolissa, joka on perushuono kova tuoli. Seuraava homma sitten ostaa kunnon kallis työtuoli. Maksaahan se, mutta ei se hieronnassa juokseminenkaan ja särkylääkkeiden napsiminen ilmaista ole. Kiitos tietokonepöydän sain siirrettyä sohvapöydän sohvapöydäksi ja kun vielä tuli hieno persialainen (?) mattokin, niin nyt kämppä näyttää jo kämpältä. Tosin hieman mummokämpältä kiitos värien, mutta jos jaksaisi hankkia jotkut räväkät verhot (nekin muuten sain, jeij, sori naapurit ilmaisen nakujoogan loppumisesta) ja vähän tauluja, niin tämä näyttäisi jo nuoren miehen asunnolta, eikä varastolta.

Pari uutta kuvaakin on, yhdessä näkyy vielä juoksijatähti vaatteissaan. Ja ei, en mä ollut niin naamat lähtiessä vielä, tykkään vain pelleillä kamerassa :P