IRC-Galleria

(Alku blogissa Päivän mietteet ja raskaat tapahtumat, osa 98.1, vitun 10000 merkin rajoitus)

Itseasiassa edellä tulikin minun mielestä hyvä rentoutumisen määritelmä. Rentoutuminen on sellainen asia, jolle haluaisi pakolla varata slotin ennen töitä tai muuten kaikki hyvä muuttuu pahaksi. Eli jos menen festareille ja minulla on ihan vi-tun ki-vaa, niin koko reissu muuttuu paskaksi sillä, jos joudun sieltä suoraan töihin. Tai jos kaveri on kylässä, mulla voi olla ihan helvetin kivaa, mutta jos hän lähtee maanantaina samalla ovenavauksella kun itse lähden töihin, niin jää paha maku suuhun. Se, että rentoudunko rentoutumiseen varatulla slotilla on toki asia erikseen. Yleensä syön ja paljon, eli rentoudun, kyllä, mutta kyse on melkein enemmänkin lohtusyömisestä kuin syömällä rentoutumisesta, vaikka lopputulos onkin sama. Tämän jälkeen voi antaa itselleen luvan nukahtaa, eikä tarvitse tehdä enää asioita ja valvoa sitä varten.

Tästä pääsenkin yhteen muutokseen elämääni. Koko työhistoriani ajan olen nukkunut tosi vähän. Arkisin jotain 3-6 tuntia, viikonloppuisin mahdollisesti jopa vähemmän. Kyllä, olen ollut ihan vitun kuutamolla ja sekaisin unideprivaation takia, mutta perusteluni on ollut aina se, että jos tulen kyliltä klo 24 kotiin niin mun on pakko saada vielä omaa aikaa. Eli vaadin aikaa "rentoutua" ja vasta sitten menen nukkumaan. Jos unen määrä vähenee, niin sitten vähenee. Ei mahda mitään, koska työn määrää ei voi vähentää, eikä rentoutumista skipata, eikä vapaa-aikaa nipistää. Nyt viimeisen puolen vuoden ajan syksystä lähtien olen muuttanut elintapojani. Lopetin tupakoinnin, vähensin yksillä käymistä, lisäsin runsaasti liikuntaa (3-4 kertaa viikossa, useita tunteja per kerta) ja lopetin foorumeilla ja mesessä roikkumisen. Miten kävi? Nykyään nukun keskimäärin 6 tuntia yössä ja vain max kerran viikossa unet jäävät alle tuon. Mikä on syy tähän? Sohvalla nukkuminen. Minulle on tullut ihan perinne siitä, että syön (=rentoudun) niin paljon kunnes olen ihan täynnä ja sit nukahdan kivuliaaseen asentoon sohvalle jo joskus klo 23 tai 24. Sohvalta nousen sitten klo 02-06:30 ja menen hetkeksi sänkyyn nukkumaan.

Nyt kun elintavani ovat paremmat ja nukun enemmän, mikä on tulos? Paskan vitut! Masentaa, väsyttää, vituttaa, lohtusyömätyttää ja elämä tuntuu entistä toivottomalta. Kaikki se kiva, vaikkakin tappava kiva, on vähentynyt ja tilalle on tullut enemmän työlästä vapaa-aikaa ja vähemmän rentoutumista. Ainoaksi rentoutumiskeinoksi on jäänyt syöminen ja kun sen yhdistää tupakoinnin lopettamisen tuovaan automaattisen lihomiseen, niin kiloja on tullut lisää noin kymmenisen. Okei, käyn salilla ja osa tuosta on lihasta, mutta en ole mikään typerä teinityttö joka kuvittelisi puolessa vuodessa putkahtavan kymmenen kiloa lihasta, etenkin kun peilistä kyllä näkee, että se "lihas" on aika löysää ja roikkuvaa :D Tämä aiheuttaa kaikkien muiden läskiongelmien lisäksi yhden tosi vittumaisen motivaatio-ongelman. Minulla ei ole aikaa, rahaa, halua eikä geenejä rueta lihaskimpuksi. Vaikka hankinkin nykyään ihan semioikeaoppisesti lihasmassaa pluskaloreilla, niin muutos on hidasta. Kaikki alkujännitys ja hauskuus salilla käymisestä on kadonnut ja kyse on enää puurtamisesta. Siitä, kun kuukauden paikallasi tahkottua saat lisättyä painoja, joka tarkoittaa vain lisää tuskaa. Peilistä näkee ihan eri ihmisen kuin aloittaessa, mutta peilistä ei näe mitään eroa kuukauden tai kahden takaiseen. Koska lihasten päällä on kerros rasvaa, joka kokoajan kasvaa ihan pakollisten pluskaloreidenkin takia, mahdolliset lihasten kasvut jäävät sinne alle. Eli viikko viikolta treeni muuttuu rankemmaksi ja tuska lisääntyy, mutta ainoa näkyvä ero on lisääntynyt läski. Vaikka tiedän, että fysiikan lait pakottavat tämän, on joka helvetin kerta vaikeampia ja vaikeampi perustella itselleen miksi raahaudun taas nostamaan rautaa. Edes söpöjä tyttöjä täynnä olevalle salille vaihtaminen halvemmista ei enää tuo nautintoa kuin ennen.

"Miten sitten lihaksikkailla ihmisillä on sixpäkit eikä rasvaa?", kysyy joku tyhmä. No siksi, kun he pitävät välillä massakautta ja välillä laihduttavat kuin Hilton. Tämä on itselleni yksi treenaamisen vaikein aspekti. Massakausissa ei mitään vikaa, vaikken oikeasti mitään sellaisia tarkalleen pidäkkään. Mutta se nopea rasvan poltto on ihan vitun tuskaista. En ole koskaan osannut laihduttaa nopeasti, vaan paremminkin hitasti jojotellen saanut pikkuhiljaa painoa alaspäin jos olen saanut. Lihaskasvulle pahinta myrkkyä on tälläinen "kohtuusyöminen ja elämästä nauttiminen", koska silloin ei kasva haba, eikä lähde läski. Syömällä enemmän kuin kuluttaa kasvaa haba ja myös läski ja jottei lopulta olisi läski Halme, niin on pakko myös laihduttaa mutta siten, ettei kaikki kerätyt lihakset katoa samalla.

Joten kun elämä on jo valmiiksi paskaa ja elämän suurin nautinto, ylensyöminen, on nyt entistä kielletympää, tuntuu hemmetin vaikealta jatkaa. Tekisi mieli luovuttaa ja ryhtyä köyhäksi läskiksi joka ilkamoi aikansa. Se palkinto, mikä laihdutuksesta seuraa, ei tunnu motivoivan tarpeeksi ja koska ei ole oikein korvaavia keinoja (paitsi shoppailu joka ei lihota, mutta johon ei ole varaa), niin on pakko löytää jotain muita keinoja. Voisin tietty lopettaa koko salilla käynnin ja hankkia ihan muita harrastuksia, mutta kun en millään haluaisi. Tiedän, ettei ilman ihmettä minusta tule koskaan laihaa, mutta minulla on edes mahdollista olla raamikas. Kerrankin joku asia elämässäni, jota olen harrastanut pidempään kuin 2 kuukautta. Itsetuntoni ulkonäöllisesti huitelee parhaissa sfääreissä koskaan, vaikkakaan harmillisesti se ei ole lisännyt yhtään yleistä itseluottamusta, joka on taas aika nollissa.

Jos elämä ei ole kivaa, on kaksi keinoa pärjätä. Ensimmäinen keino on olla kiireinen. Kun on kokoajan tekemistä, ei ennätä murehtia. Harrastuksia, ylitöitä ja jotain pikkukivaa sosiaalista näpräämistä. Päivät menee vauhdilla, vuodet kuluu ja lopulta makaat kuolinvuoteellasi tajuten, että olet tuhlaamalla tuhlannut suurimman osan ajastasi. Tärkeintä on ollut saada äkkiä huominen ja ylihuominen, silti ilman mitään määränpäätä. Toinen vaihtoehto on hankkia palkinto. Kun sinulla on palkinto, kaikkea paskaa kestää. Intissä palkinto on poispääsy. Vittumaisinkin munat jäädyttävä vartio pystytään vetmään loppuun, kun tiedetään, ettei tämä kestä koko elinikää vaan gona-tj-väbä on enää 312. Jos viikon päästä on iiiihana reissu ulkomaille ja kolmen viikon päästä treffaan söpön iihun ja viiden viikon päästä on jotain JÄNNÄÄÄ ja KIVAAA, niin arjen vitutuksen kestää ja jaksaa. Tässäkin ongelmana on se, että jos elämä on palkintokeskeistä, on liian helppo vain äkkiä tuhlata arkipäivät seuraavaa palkintoa odotellessa. Jos vuodessa on 10 kivaa päivää ja 355 päivää, joista yrittää päästä äkkiä eroon, niin ei sekään ole pidemmän päälle hyvä.

Palkintoelämässä kohdallani suurin ongelma on tämä ajatus, joka päässäni pyörii kun teen jotain hemmetin kivaa: "WOW! Tästä tulee upea facebook-päivitys!" tai "Ei helvetti tästä tulee hyviä muistoja!". Eli minulle on sen hetkistä nautintoa tärkeämpää se, miten itse voin muistella tapahtumia tai kertoa niistä muille. Olen siis täysin kyvytön nauttimaan nykyhetkestä ja toivon hetken olevan ohi, jotta voin turvallisesti muistella sitä kotisohvalta käsin. Jollain ulkomaan reissuilla tämä korostuu, kun jos kesken matkan tulisi joku ja sanoisi: "Syö tämä pilleri ja heräät 4 päivää myöhemmin kotisohvaltasi pää täynnä kivoja muistoja", niin söisin. Ei siis väliä, etten itse kokemalla kokisi niitä asioita, pääasiassa että muistan. Kaikki ne käytännön ongelmat, kivien hierrot kengissä ja pelottavat tilanteet ulkomailla tuntuvat sillä hetkellä pahemmilta kuin sen hetkinen nautinto, jonka takia aikaa haluaa kelata eteenpäin, jolloin aika kultaa muistot ja jäljelle jää vain ne hyvät asiat. Tämä on todella epätervettä, etenkin kun sen yhdistää yhtä aikaa tulevaisuuden haikailuun, jossa luomalla luon itselleni aivan epärealistiset odotukset ja paineet tulevasta.

Eli esim. oletan seuraavana Vappuna tapahtuvan sitä ja tätä ja kolmatta ja haaveilen asian ihan vastaan tulevan henkilön leggingsien kiiltoastetta myöten ja petyn, kun ilta ei olekaan sellainen vaikka se olisi muuten kiva ja samalla jossain vaiheessa tajuan toivovani, että olisin jo kotona ja voisin miettiä, että olipa kiva vappu tai kiroavan, että olipa paska vappu, voi JOS olisin tehnyt toisin! Kaikki elämäni tapatuu menneisyydessä ja tulevaisuudessa eikä yhtään mitään juuri NYT! Mikä pahinta, minä en edes loppujen lopuksi saa koskaan aikaiseksi sen asian eteen, että illasta tulisi hyvä. Laiskuusperiaate toimii ja huipuiksi etukäteen kuvitellut kotibileet lässähtävät siksi, kun en saa kutsuttua ketään, en saa hoidettua tarjoilua ja kun päästään baariin, kello on jo 03. Se pieni kiva mitä illan aikana tapahtuu menee kastiin "muistellaan myöhemmin".

Eräs entinen tuttuni sanoikin ihan helvetin hyvin eräs vappu asiasta kertoessani, että minun pitäisi osata elää hetkessä. Ei, hän ei käyttänyt noin oksettavan kliseisiä sanoja, mutta ymmärsin mitä hän tarkoitti. Eli joka helvetin tilaisuus ja hetki itsessään sisältää kaikki mahdolliset työvälineet niistä nauttimiseen. Joo, hyvät kotibileet vaativat paljon etukäteistyötä, mutta juuri NYT on myöhäistä vaikuttaa menneisyyteen, joten ainoa mitä voit tehdä on etsiä siitä nykyhetkestä ne välineet ja tavat, jolla saat siitä mahdollisimman kivan. Ehkä siitä ei tule täydellistä, mutta kiva on parempi kuin pettymys. Ihminen, joka osaa elää hetkessä ja nauttia siitä, saa kaikkien seikkailujensa lisäksi ihan jo puhtaasti jatkuvaa nautintoa. Hän nauttii elämästään kitumisen sijaan ja tämä on ihan helvetin uskomattoman vitun iso ero omaani verrattuna, joka joutuu järjestämällä järjestämään nautintoa asioilla, jotka ovat samalla haitallisia ja joiden nautintovaikutus perustuu pitkälti tietynlaiseen lohtukäyttäytymiseen. "Olen läski, suklaa ei tuomitse ja syön tän vaikka tiedän etten saisi, omnomnom" versus "Ihanaa suklaata! Hei, otatko säkin palan?"