IRC-Galleria

Provinssi tuli, provinssi meni ja voi hospotipomilui, sanon minä. Aloitan hyvästä, koska sitä tulee paljon vähemmän kuin pahaa, niin saa pois alta.

Apulanta oli taas kerran mahtava. Se ei ole aina mahtava tai sit oma olo ei ole aina mahtava, mutta nyt se taas oli. Kappaleet oli pääosin vanhoja ja uudelta ep:ltäkin soitetut ihan kuulemattomat olivat jees, vaikkei niitä osannutkaan laulaa. Pari uusimmalta levyltä soi vain pari biisiä ja hyvä niin, kun ne ovat kuitenkin täyttä roskaa. Toni heitti tuttuun tyyliin aivan mahtavaa läppää spiikeissä ja se jo itsessään toi niin apismaisen fiiliksen. Oli vain parhautta.

Lännen-Jukka oli parin biisin perusteella verkkoaidan väärältä puolen katsottuna niin hyvä kuin oletinkin. Se olisi ollut täydellinen bändi johonkin rannalle tuopin kera istuen kuunneltavaksi, mutta keli oli vähän kakka ja tuoppialue tosiaan väärällä puolen (festarien anniskelualueet ovat niin ankeita vankiloita!). Onneksi kuulin Pontikkapojan, sen avulla taas jaksoi. Mokoma oli parin biisin perusteella kiinnostava, pitää varmaan tutustua. En ole ennen kuullutkaan koko bändiä tai en ainakaan koskaan kiinnittänyt huomiota (menee samaan kastiin kuin Stam1na ja Kotiteollisuus). Billy Talent oli täysi yllätys. Odotin jotain paskaa j(apsiernu)-rokkia tyyliin Tokio Hotel, mutta Talenttihan veti kuin pässi narua. Ei minusta nyt fani tule, mutta kuuntelen kyllä uusimmat biisit läpi ja iTunesista ainakin sen hitin ostan. Billyn lavaenergisyys oli jotain ihan uskomatonta, sellaista keikkaa jaksaa katsoa vaikkei fani olisikaan, kun lavalla tapahtuu jotain. Voi kun Billy olisi ollut Foo Fightersin tilalla, koska FF oli niin masentavaa kuraa. Eiiiihh!

Sitten se paras. The Sounds. Ainoa bändi mitä oikeasti voin tällä hetkellä sanoa fanittavani, muita bändejä vain kuuntelen tai tyksin tai olen joskus fanittanut, mutten enää. The Soundsilla ei ole samaa ongelmaa kuin esim. Apulannalla, eli heillä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Toki osa on parempia kuin toiset, muttei tule koskaan sitä kiusallista tunnetta, kun joku kakka biisi alkaa soimaan ja pitää vain apaattisena tuijottaa kun muut hyppii. Ehkä siksi tai ehkä muuten vain bändin takia keikka olikin yksi harvoja keikkoja koko elämässäni, jossa olen osannut keskittyä keikkaan ajattelun sijaan. Samanlaista on tainnut tapahtua elämässäni kolmesti: Itä-Saksan, Trio Niskalaukauksen ja erään CMX:n keikan kanssa. Toki keikka voi olla hyvä ajateltunakin, mutta kyllähän se syö ihan älyttömästi fiilistä, jos päässä pyörii kaikki muu paitsi musiikki.

Olen tainnut monesti valittaakin, miten en voi enää kunnolla käydä keikoilla tuon ajattelun takia. En vain voi antaa musiikin mennä läpi, vaan funtsin kaikkea väärää. Tämä purkautuu "Angry Pap" vaiheena, eli minua ärsyttää älyttömästi kun ihmiset hyppii, tönii, ovat rumia, amiksia tai muuten ovat pilaamassa nautintoani. Sanomattakin on selvää, että vihaisin myös älyttömästi, jos olisin ainoa henkilö keikalla. Hyvää ei ole siis olemassakaan, joskin huonon tasojakin on monenlaisia (Provinssin CMX:n keikka oli hyvä esimerkki superhuonosta, unohduin monen biisin ajan vihaamaan jotain edessä heiluneita pöljimyksiä ja sitä vammaista miesuhoa).

The Sounds kuitenkin osoitti, etten ole lopullisesti rikki. Aloitin jostain keskivaiheilta salia ja lopulta päädyin kolmanteen tai neljänteen riviin. Hypin, heiluin, lauloin kaikki biisit, puin nyrkkiä, heilutin päätäni, fiilistelin, sain kyynärpäätä silmääni, joku puristi pyllyäni, väki kaatuili edes ja taas ja kengännauhatkin aukesi, eikä niitä tietenkään voinut sitoa, jonka takia kokoajan pelkäsin kaatuvani ja kuolevani. And I liked it! Mahtavaa! Jopa ihanata! Fiilistä! Olin ihan hakattu ja hikinen kun keikka loppui, mutta suupielet helmuaa vieläkin korvissa. Känniä oli ehkä liikaa, koska en hirveästi muista niitä biisejä itsessään, mutta sen fiiliksen muistan aina ja sehän se on tärkeintä, ne biisit kun voi kuunnella itsekin cd:ltä. Jos jotain pientä pitää natkuttaa, niin eivät soittaneet, ymmärrettävästi, berkleytä, joka on ehdoton lempibiisini The Soundsilta. Toinen natkutuksen aihe se, että The Soundsin kolmanneksi paras biisi Tony The Beat piti raiskata jollain oudolla miksiversiolla. Äääh. Se levyversio on paras, älkää viittikö pilata sitä kaikilla vammamixeillä, jooko! Eikä se toimi fiilisteltynä tai sipsittynä. Pistäkää vaikka mankka soimaan ja Maja keikistelemään niin se olisi parasta.

Siihenpä ne hyvyydet sitten loppuikin. Lähdin festareille yksin ja makuupussitta, jota monet pitivät hulluna. Niin pidän minäkin nyt. Ei vain ollut ketään "mennään samaan telttaan" kaveria, joka olisi lähtenyt tänä vuonna Provinssiin ja The Soundsin takia, joka ei pahemmin suomessa keikkaile, minä halusin juuri provinssiin, enkä minnekään muualle. Kun vaihtoehdoksi jäi lähteä yksin tai jäädä kotiin, lähdin yksin. Toki laiskuuttani jätin etsimättä etukäteen jotain telttaseuraa, kun luotin kykyihini tutustua johonkin paikan päällä. Paskan vitut. On ihan uskomattoman säälittävää, miten ei voi festareilta löytää mitään seuraa :D Senhän pitäisi olla niin helppoa, että kuka tahansa siinä onnistuu. Mutta jos ei avaa suutaan, niin ei mitään tapahdu. Hymyily, pään nyökyttely tai pään sisällä sanottu "Moi, mikä fiilis, ootko säkin tulos kattoon The Soundsia, rakastan sun pipoo muuten, ihana fiilis!" ei auta mitään. Sen kerran kun koko viikonloppuna avasin suuni tuntemattomalle niin tottakai hän tuli juttelemaan minulle. Oli tosin vailla vain kiven poistamista kengästä, mutta silti. Ei se siis ole vaikeaa, mutkun se suu ei vain aukea. Normaalisti tuohon auttaa alkoholi, mutta nyt ei sekään. Olin ihan pieruissani välillä, mutta missään vaiheessa en tuntenut itseäni humalaiseksi. Ihan kuin alkoholista olisi poistettu koko nousuhumalavaikutus kokonaan. Se vain turrutti ja sekaistutti ja lopulta oksetti, siinä se.

Toki mulla nyt sentään jotain seuraa oli, eräs tuttu porukka oli Helsingistä samalla leirintäalueella ja heidän kanssaan pörräsinkin välillä, mutta olen ehkä vähän liian vanha siihen menoon. Haluaisin istua teltalla juoden kaljaa ja puhuen typeriä, en välttis aina bailabailata. Lisäksi minulla koski jostain syystä ihan joka ilta päähän ja välillä todella kovastikin. En tiedä mistä johtui ja särkylääkettä kyllä vedin listallisen, mutta kun sekään ei auttanut mitään. Ekana iltana ehkä koski piilarit, tokasta ja kolmannesta en sitten enää tiedäkään. Kai niskat tai joku. On vain niin tuskaa yrittää keikkojen jälkeen tehdä mitään kun kokoajan päässä hakkaa ja kun muutenkin pitäisi itseään vähän ruoskia sosiaalisuuteen ja pailaamiseen, niin se pääkipu tappaa sen täydellisesti. Sitten piti mennä telttaan "nukkumaan", joka ilman makuupussia oli hyvinkin tuskaa. Ekat kaksi yötä meni jotenkin kun olin kännissä, mutta kolmantena yönä olin jo sen verran selvä, että en voinut olla horteessa. Jatkuva horkassa tärinä, paska fiilis, jatkuva pistävä kipu lonkissa (jostain syystä lonkkani eivät kestä nukkua kyljellään) ja lihasten kramppaaminen tärinän vuoksi. Jeah! Se se oli elämää. Jos meininki on hyvä, niin kyllä minulla on ollut tapana kestää vaikka mitä -15 asteen pakkasnukkumista hangessa tai yön viettoa oljista tehdyssä pesässä, mutta jos valmiiksi on jo yhyy, sob, fiilis, niin se kylmä ei sitä paranna ja eipä sitä kestäkään.

Oudointa on kuitenkin se, että tällä hetkellä minua eniten masentaa se, että huomenna on töitä, eikä provinssi. Toisaalta hyvä niin, koska ei se itkemällä parane. Tämä viesti toki vaikuttaa hirveältä ruikutukselta, mutta haluan enemmänkin dokumentoida viikonlopun paskoja fiiliksiä kuin nyt valittaa miten kurjaa on, yhyy. Kurjuus tosiaan vain tulee siitä, kun tänäkään viikonloppuna ei saa nukkua. Kuolen oikeasti kohta tähän väsymykseen. Siitä tuleekin mieleeni krapulaunet, joita tälläkin kertaa näin. Yleensä ne tulee vasta festarien jälkeen, mutta tällä kertaa ne tuli jo su-ma yönä. Ne ovat niin todentuntuisia ja järjettömiä silti kaikessa järkevyydessään. En muista tarkasti niitä, eikä niitä järkeä ole kertoakaan, mutta olin ihan 100% varmasti olevani hävittäjän puikoissa ja koirana jossain vaiheessa yötä. Aamulla junassa nuo vain paheni, kun ei oikein tiennyt onko hereillä vai ei, kun ei rauhassa saanut nukkua ja siksi kokoajan pyöri hämärän rajamailla ja näki kaikkea outoa. Ei tarvinnut kuin sulkea silmät niin välittömästi alkoi näkymään täysin selviä ihmishahmoja (joka on outoa, normaalisti kun silmät sulkiessa kaikki mielikuvat ovat jotenkin olemattomia ja enemmän vain tekstuaalista tavaraa päässäni, kun en näkömuistillinen ole), jotka kuiskivat nimeäni ja puhuivat toisilleen. Välillä tulee aika spooky fiilis, kun joku yhtäkkiä lausuu nimeni tai tekee jotain muuta outoa. WTF! Ainiin, juna, ainiin, uni.

Mitäs vielä. Loppuun vielä jotain kivaa, niin saadaan kakka paketoitua kultaiseen pakettiin. Ihmiset pukeutuvat edelleen kivasti ja fiksaatiolistani kasvoi taas yhdellä, nimittäin "rokkipipoilla", eli niillä värillisillä ylisuurilla pipoilla, jotka vedetään vinoon taaksepäin. Näyttää periaatteessa tyhmältä, mutta ei se ole ennenkään estänyt tykkäämästä asioista :D On myös kiva nähdä "kesällä" ihmisillä muutenkin värikkäitä ja lämpimiä vaatteita, kaikenlaista sukkaa ja villaa ja muuta, eikä vain jotain bikiniä. Nollakeli kyllä vähän toki auttoi asiaa, mutta lämpimänkin aikaan ihmiset pukeutuivat miellyttävän runsaasti ja niin minäkin, jonka takia vain naamani on palanut.

Ajattelin vielä analysoida itseäni ja sitä, miten kerään negatiivisia asioita ympärilleni sen itse tiedostaen, vaikken niissä pyri vellomaankaan, mutta ääh. Jätetään Sarasvuointi toiselle kertaa.