IRC-Galleria

Jos pitäisi kuvata yhdellä sanalla tämänhetkistä tilaa, sana olisi "mystinen". Krapulalla on hyvinkin paljon asian kanssa tekemistä, mutta kun krapulaan yhdistetään vielä masentava leffa ja oudon hyvä musiikki, niin olo on vain sekainen. Ei niinkään surullinen ja huominen työkään ei vituta niin paljoa, että siitä olisi kyse. On vain outo tunne sielussa.

Katsoin päivällä TV1000:lta nauhoitetun The hills have eyes leffan. Kyseessä on Crawenin leffasta tehty uusioversio. En ole vanhaa versiota katsonutkaan, vaikka se löytyykin hyllystä videoversiona (ehkä juuri siksi). Muistan kaverin haukkuneen leffaa, joten oletin sen olevan perinteistä hölmöä b-luokan kauhua jossa veri lentaa ja plaa. No en mä siitä alkuperäisestä tiedä, mutta tämä uusioversio ei ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin.

(SPOILEROINTI ALKAA)
En sanoisi leffaa niinkään kauhuksi, vaan enemmänkin draamatoiminnaksi. Se oli ahdistaja ja mikä oudointa, masentava leffa. Ehkä taas krapula vaikutti, mutta ekaa kertaa "kauhuleffassa" oikeasti tunsin kamalaa surua päähenkilöiden kuollessa, koska niiden kuolema ei ollut se perinteinen "örkki puree kaulaa, purr, verta litroittain, splat, visvaa, aivoja, pärr". Kun epämuodostunut mulkero siirsi aseen hitaasti hyväksikäytetyn naisen otsalle ja ampui, oli olo jotenkin hämmentynyt. Tuollaista voisi nähdä rikosleffoissa, mutta harvemmin kauhussa. Ei kaskuja, ei semivitsejä, ei mitään. Perheen tyttären raiskaaminenkin kosketti, ehkä kiitos hyvän näyttelijän.

Mikä parasta, leffassa oli sopivan vähän ramboilua. Toki koko leffan idea on pieni ramboilu (josta voi nähdä myös yhteiskuntakritiikkiä), mutta kun nössö lähti etsimään lastaan ja kostamaan ammuttua vaimoaan, ei hän ollut superhuman, vaan enemmänkin juuri sellainen kuin aggressiosta sokautunut ihminen olisi. Ja mikä parasta, ei vieläkään kaskuja! Ei mitään hastalavista mutantti paskaa, vaan itkua, että älä tapa minua, älä tapa minua. Leffan häiritsevin kohta olikin kun epämuodostunut mies makasi istuimellaan ja nauroi ällöttävästi kun he viittasivat miehen lapsen syömiseen ja toinen epämuodostunut aikoi lyödä kirveellä miestä päähän. Mikä oudointa, tietynlainen vahingonilo muuttuikin tietynlaiseksi sääliksi, kun hetkeä myöhemmin perheen koira repi epämuodostuneen kappaleiksi...

Koko leffan itkettävin henkilö oli kuitenkin Ruby, nuori tyttö epämuodostuneiden joukosta, joka varasti lapsen toisilta pahiksilta. Lopun itsemurhahyppy jyrkänteeltä alas oli niin kamalaa, että itkin sitä enemmän jopa kuin miehen vaimon kylmää teloitusta. Pillitin kuin pikkupoika siinä vaiheessa ja pelkäsin, että tahrin lasini ja ne pitää käydä pesemässä. En halua spoilata liikaalikaa enkä jaksa kertoa leffasta yksityiskohtaisesti, joten selitykseni en anna oikeaa kuvaa leffasta. Katsokaa.
(SPOILEROINTI LOPPUU)

Osaltaan mystiseen oloon vaikuttaa myös iTunesista ostamani musiikki. Britneyn Womanizer tai Pinkin So What eivät ehkä ole hirveän mystisiä, mutta Eisregenin Herzblut kyllä aiheuttaa hämmentyneen olon. Genre on black metal (ette saa oikeutta täristä, jos se onkin joku blackened melody death whaevö) ja juurikin romanttinen blakkis. Eikä ole edes örinää, vaan enemmänkin raheaa mutinaa ja taustalla aivan uskomattoman pelottavan kaunis piano. Levyn kansikuvakin juuri sellainen, mikä musiikista tulee mieleen. Pelottavan vaikuttavan mystinen metsä, joka nostaa kylmät väreet selkäpiihin ja luo maagisen olon. http://images-eu.amazon.com/images/P/B0001FA92S.03.LZZZZZZZ.jpg

Kun ajattelee tuota metsää, niin mieleen tulee kävelymatka kohti metsää ja silloin soisi ostamani Róisín Murphyn Overpowered. Jotenkin niin spookyn tunnelmallinen kappale tämäkin, vaikka genre onkin vastakkainen, eli electronic. Vaihtoehtoisesti voisin kuvitella kuuntelevani tätä kun kävelen tyhjässä kaupungissa yöllä ja tunnen, että näen näkyjä ympärilläni. Viides ostettu biisi on Lady Gagan Just Dance ja kyllä, tämä myös aiheuttaa hyvin mystisen olon, mutta se johtuukin eilisesti (jeij, aasinsilta!)

Meillä oli eilen töissä semivapaaehtoinen ylityöpäivä, eli koska työtä riittää ja päivässä on vain tietty määrä tunteja, niin tulimme lauantaina töihin purkamaan vähän työjonoja (eivät purkautuneet, enemmän tuli lisää mitä sai tehtyä, toim.huom.). Jostain syystä tai ehkä vähemmän yllättäen päivä meni tosi nopeasti, vaikka työaika olikin 10-18 ja normaalisti myöhään töihin tuleminen tarkoittaa sitä, että päivä tuntuu loppumattoman pitkältä. Pienenä ärsytyksenä tosin tilasimme pizzaa ja minä sain salaatin. WTF! En mä niin läski vielä ole! :D No mut olihan se ihan jees salaatti ja harmilliesti ei ilennyt syödä kaikkea kun sitä oli ihan hirveästi ja muut jo palasivat töihinsä. Jos olisin miljonääri, voisin hyvinkin kuvitella joskus ostavani pizzeriasta salaatin jonkun omatekemän ruokani kera. Nannaatia.

Työpäivän jälkeen maistuikin sitten oluset, jotka kuuluivat ylityöpäivän ideaan. Työpaikan tiloissa kännäämisessä on aina oma viehätyksensä, vaikkei se kiellettyä ollutkaan. Erikoista ainakin. Juomapelailu oli hauskaa, kuten trivial pursurointikin. Ihanata, sanoisinpa jopa. Sieltä sit erään ei-työkaverin kanssa baareilemaan ja yöllä Kaarleen tanssahtelemaan. Känni oli kohtalainen, muttei liiallainen ja tanssiminen pitää kivasti mielen selvänä, joten illasta jäi hyviä muistoja muistottomuuden sijaan. Rahaa meni, mutta ainahan sitä ja tänään sitten vähemmän, joten viikonlopun saldo +-0.

Tanssin taas, eikä se tällä kertaa ollut enää edes yllätys. Ja se oli kivaa! Alan vähitellen oikeasti tajuta kolme asiaa, mitkä minut saavat tanssimaan. Hyvä seura, hyvä musiikki ja hyvä tanssilattia. No ylläripylläri nuo eivät niin ihmeellisiä ole, mutta silti minulta meni 27 vuotta tajuta se. Hyvä seura tarkoittaa mielellään yhtä ihmistä, jonka kanssa olen vapaa. Minulle on todella tärkeää, etten tunne itseäni kiusaantuneeksi, koska silloin en halua tanssia. Henkilössä pitää olla myös jotain hauskaa ja virittävää, hänen pitää saada minut hassuttelumoodiin. Jos minun pitäisi raahata vastapuoli tanssimaan, tuskin tykkäisin itsekään tanssia. Hyvä musiikki tarkoittaa sitä, että biisejä ei miksata mössöksi, ne ovat tanssittavia ja ne ovat pääosin hittejä. Ei minua haittaa uuden musiikin soittaminen vaikka ysärit ehkä toimiikin bilemusana paremmin, kunhan oikeasti soitetaan hittejä, eikä vain uusia biisejä. Ehkä hirveintä maailmassa ovat baarit, jotka soittavat vain uutta musiikkia huolimatta siitä onko se hyvää vai ei ja voisiko sellainen koskaan soida normiradiossa tai telkussa. En minä halua tanssia mitään tylsää housepaskaa, vaan normaalia "dancea". Fedde le grandia, Lady gagaa, Madonnaa, Britneytä, jne jne. Minulla on hyvin geneerinen tanssimusiikkimaku mutten aio sitä hävetä.

Onnistuin jotenkin hävittämään kaverini, ehkä vähän kännin syytä, mutta hän onneksi löysi kotiinsa onnellisesti. Itse jäin jatkamaan tanssia jonkun brasilialaisen kanssa, joka oli varsin mukavaa seuraa kun tajusin, että se on vain kulttuuriero kun hän hinkkaa itseään minua vasten ja samalla puhuu, ettei halua olla tyrkky tai halpa. Ei se tarkoita, että hän vonkaa seksiä, hän vain tykkää fyysisestä tanssista. Ennen kuin tajusin tuon, olin ihan paiseissa, että voi ei, pitääkö mun keksiä joku veruke tai hätävalhe, että päähän sattuu tai mä oon muuten homo tai jotain muuta valhetta, ettei tartte hänen kanssaan harrastaa mitään pahuuksia, mutta ei! Oli jotenkin niin hassu olo, kun koko illan kiihkeän tanssimisen jälkeen baarista lähtiessä käteltiin ja sanottiin moikat. Olisi harmittanut, jos olisin halunnut jotain muuta kuin tanssiseuraa, mutkun en halunnut, niin jeijetijeij. Jotenkin sitä huomaa omat ajatuksensa välillä hieman yksioikoisiksi ja toisten motiiveja voi olla vaikea tajuta jos ei oikeasti ajattele vaihtoehtoja vaan olettaa heti vain "pahinta" toisesta ihmisestä. Paransi kivasti itsetuntoakin kun sai olla vähän grrr tanssilattialla. En edes halua ajatella miten tyhmältä tanssini näyttää, koska se ei liity.

Kirjoittaminen luurit korvilla valitettavasti aiheuttaa sen, että ajatus hyppii aina takaisin musiikkiin. Näin nytkin. Nimittäin vuoden 2008 paras biisi lienee turvallista paljastaa jo nyt. Se on... rumpujen pärinää! Alicia Keys - No one! Kyllä, kuulit oikein! Enkä mä edes tiedä tuliko se vuonna 2008, mutta älkää nyt pilatko iloani. Olen varmasti kehunut jo biisiä joskus blogissa mutta kehun lisää. Se on vain niin täydellinen yhdistelmä hyviä tuotantoarvoja ja sielukkuutta. Minä en jaksa ymmärtää sitä, miksi "kallista" musiikkia pitäisi dissata, ei sen tartte tarkoittaa sitä, että musiikki on laskelmoitua. Tai entä jos onkin, riittää että se toimii kuin kilo dynamiittia pyllyssä. Biisi on ehdottomasti "mystinen" ja aiheuttaa yleensä hieman surullisen olon olematta silti itkettävän surullinen. Toisaalta biisi myös jotenkin rauhoittaa ja hymyilyttää. Siitä tulee mieleen jotkut omat hyvät muistot, vaikkei se liitykään mihinkään tapahtumaan. Keysillä on aivan järjettömän hyvä ääni ja se sopii kuin nenä siihen samaiseen pyllyyn kyseiseen kappaleeseen. Vielä videon vaateiloittelu ja nykivyys, niin eipä voi parempaa pyytää. En olisi koskaan voinut uskoa, että pidän mistään Keysin tuotannosta, mutta olinpa väärässä. Joudun ehkä alistumaan ja kuuntelemaan hänen levynsä, jos hänellä olisi jotain muutakin hyvää tarjolla.

Seuraava biisi, seuraava aihe. Takaisin metallin maailmaan, nimittäin Lord Belialin Forlorn in silence. Tähän kappaleeseen kiteytyy sana "mystisyys", joskin hieman jännästi biisi ei ole niinkän surullisenmystinen, vaan enemmänkin pakkasmaisen odottavan mystinen. Tulee mielikuva sammuneesta nuotiosta metsässä, jonka päälle sataa hitaasti ensilumi. Toinen mielleyhtymä on joku muistomerkki isolla nummella jonkun vaaanhan sodan kunniaksi. Kuolleet ovat kuolleet jo aikoja sitten ja jäljellä on enää täysi hiljaisuus ja hyinen mutta rauhallinen ilma. Jos minä saisin tehdä tästä biisistä musiikkivideon, siinä alussa olisi jotain ihmisiä/tms jossain metsässä ja vähitellen he "haipuisivat" pois ja lopuksi jäisi vain tyhjä metsä ja kylmenneet hiilet. Biisissä soitetaan vain kitaraa pienten kuiskailujen kera. Sopii siis ehdottomasti niille, jotka eivät metallista tai örinästä pidä, joskin muutama kaveri on sanonut biisiä hyvin masentavan tylsäksi. No ehkä bilemusiikkina se ei olekaan paras.

Päivällä mystisoloissaan, tosin ennen leffamasennusta, minulla oli taas kerran hillitön halu tehdä "jotain kivaa". Krapulan ja väsymyksen takia tämä olisi tarkoittanut mahdollisesti jotain sisällä tehtävää hauskaa muttei perinteistä asiaa. Pleikkarin tai Wiin pelaaminen ei innostanut ja koneella olo tympi ja vitutti. Harmillisesti en sitten saanut aikaiseksi tehdä yhtään mitään, mutta vessassa käydessä katselin makkariin ja tajusin, että sinne ei paista aurinko suoraan kuten olkkariin, joten verhoja voi pitää auki. Siellä oli ihanan valoisaa vielä ja jotenkin "siistiä", vaikkei todellakaan huone ole puhdas. Tuli juuri sellainen olo, mitä olen hakenutkin ja näin silmissäni itseni makaamassa lattialla kuulokkeet korvilla jollain säkkituolilla lukien kirjaa. Käytännössä tuo olisi ehkä mahdotonta koska olisin nukahtanut heti, mutta juuri tuollaista minä tahdon! Ei sen kivan tartte olla mitään hirveän erilaista tekemistä, mutta jollain tavoin erikoista kyllä. Jos joskus saisin ostamani miniläppärin, joka näyttää kadonneen maan päältä, niin tuossa olotilassa voisi ihan hyvin siirtyä koneilemaan toiseen huoneeseen lattialle. Ei se ole ergonomista, mutta se olisi "jännää" ja normaalit asiatkin tuntuisivat heti jotenkin kummallisilta.

Asiaa riittäisi vaikka kuinka, mutta en usko kenenkään lukevan edes tänne asti. Sanokaa vaikka muun viestinne ohessa "Oranssi vattunäätä", jos luitte.