IRC-Galleria

Nyt se koulu alkaa, kaikki tasajakaa,
hyppikää, pomppikaa, riemuitkaa.

Onhan tässä Jussin kanssa harjoiteltu jo viime viikon keskiviikosta, mutta nyt se varsinaisesti alkaa. Meinaan lasten koulu. Ja vanhusten loma.

Tänään käynnistyy koulutyö ammattikoulun lisäksi myös peruskoulussa ja lukiossa. Joten kuusi lasta säntää tänään iloisena koulutielle. Liki 30 asteen helteeseen. Siinä sitä otetaan lapsesta mitta oikein kunnolla.

Lomakauden huipensi sunnuntaina vietetty Jannan rippijuhla. Ystäviä oli piha täynnä, harmittamaan jäi oikeastaan vain Erikoisen, Risto I:n ja tietysti Rinsessa Aavan poissaolo. Mutta sillekin oli asiallinen peruste, joten tältä osin homma oli kunnossa. Mutta huomasin Jannasta, että Ison Siskon mukanaolo rippijuhlassa olisi ollut tärkeä. Sellaiseksi se muotoutuu tällainenkin perhe vaikka siskoksilla on ollut 400 kilometriä välimatkaa jo liki kahdeksan vuotta.

Juhla onnistui hienosti, juhlakalu oli kaunis, tarjoilut hyviä (ja riittäviä) ja vieraat hauskoja. Onneksi ystäväperhekin ehti mukaan vaikka takana olikin rankka päivä missikilpailuissa. Lapsillakin tuntui olevan mukavaa, etenkin pienemmillä jotka painoivat Tillin kehittämissä kilpailuissa ja lopuksi hippaa ihan ilman ohjaustakin. Murkkuikäiset pojat tosin olivat kuten murkkuikäiset pojat tälaisissa juhlissa ovat. Mutta mitäpä he eivät sittenkin kärsisi Jannan viehättävyyden vuoksi.

Mutta näillä muistoilla sitä' on hyvä ampaista kouluvuoteen. Ennen kuin huomaammekaan, liki 200 aamua on lusittu ja edessä on taas uusi kesäloma.

Ja sitä ennenhän on syysloma, joululoma, talviloma, pääsiäisloma, vappu...

Kyllä se siitä.

Kesä jatkui viikonvaihteessa ystäväperhen heinätalkoissa. Kahtena päivänä meidän iskuryhmä hääri heinäpaalien kimpussa sellaisella innolla, että ylpeää isää oikein ihmetytti. Sillä työ 25 asteen helteessä paahteisella pellolla ei ollut maailman helpoimpia. Ei ainakaan itselleni. Suonenvedosta on kärsitty kahtena yönä. Ei ilmeisesti tankkaus ihan osunut kohalleen.

Mutta Tiitus, Mikko, Tilli, Musu ja Jussi painoi töitä tavalla josta voin olla vain ylpeä. Ovathan he kotonakin monasti ahkeria, mutta tuossa heinähommassa oli joku ihan oma viehätyksenä. Kun ensimmäisen päivän iltana saunassa jalat ja kädet kirvelivät kovien korsien pistosten jäljiltä, hartiat särkivät ja osalla vielä auringon punoittamat olkavarretkin kiusasivat, niin mitä sanoi meidän lapsiktaras: mennäänhän me huomennakin...

No mentiin. Sunnuntai olikin helpompi päivä, pelto oli vain noin kolmannes lauantaista ja urakasta selvittiin kahteen tuntiin. Mutta pellon pienuudesta huolimatta koimme olevamme apuna ystäville ja se tuntui tuntuvan lapsistakin hyvältä. Kun ystäväperheen äiti oli lauantaina sanonut, että normaalisti tältä pellolta on selvitty vasta ilta seitsemän maissa kotiin ja nyt oltiin kolmisen tuntia nopeampia, niin tämä painui ainakin joidenkin lasteme mieliin. Tillikin totesi, että sittenhän meistä oli kolmen tunnin apu.

Mutta ei sunnuntain työnteko vielä heinäpellolle loppunut. Iltapäivällä suunnistettiin vielä mökille ja iskettiin Rakkaan Vaimon, Sanskun, Jussin ja Mikon kanssa taas pätkä kattoa. Joka onkin nyt jo puolivälissä. Kun tänään haetaan lisää maalia ja huomenna lautoja niin mahdollisesti tämän viikon lopussa katto on naputeltuna.

Että kyllä sekin projekti siitä etenee.

Hitaasti mutta varmasti.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Elokuun alkaessa alkoi myös kesä. Helteet tulivat jatkuakseen pitkälle ohi koulujen avautumisen. Saammehan edes me vanhukset nauttia lämmöstä, joka ei vanhan kansan sanonnan mukaisesti luita riko.

Kesän alkamisen myötä vauhdittui myös mökkiremontti. Ensimmäinen neljännes kattoa naputeltiin paikalleen eilen Sanskun ja Jussin suosiollisella avustuksella. Ja ihan oikeasti heistä on hommassa suuri apu. Etenkin kun vanhan, lihavan miehen polvet eivät kestä jatkuvaa portaille ja alas loikkimista.

Valmiiksi omassa pihassa maalattuja, tai siis saunasuojattuja, lautoja iskettiin kattoon jo puoli lappeellista. Tänään jatkuu usien lautojen maalaus ja huomenna ehkä taas niiden kattoon lyönti. Jos vaikka katon ja päätykolmiot saisi ensi viikon aikana naputeltua. Niin pääsisi uunin ja muurin kimppuun. Niin sekin homma etenee.

Kesän myötä vauhdituu myös mattojen pesu. Omaan ammeeseen pistettiin eilen ensimmäisä mattoja likoamaan, Punkaharjun mattojenpesupaikalle olisi tarkoitus suunnistaa ensi viikolla.

Matojenpesupaikoista tuli muuten mieleen tämä savonlinnalainen pöyristytävä suhtautuminen mattojen pesuun puhtassa Saimaassa. Ei ritä se, että melkein jokaisessa mökkirannassa lutrataan mäntysuopien ja vahvempienkin aineiden kanssa. Vaan saaristokaupunkikin syyllistyy ympäristörikokseen. Tarjoamalla asukkailleen matonpesupaikkoja suoraan järvessä. Ei uskoisi olevan mahdollista enää 2000-luvulla mutta niin vain on.

Joskus hetkittäin hävettää olla savonlinnalainen ja tämä on yksi selainen kohta.

Eilen käytiin muuten iltavierailulla Jannan riparilla. Jossa törmäsimme iloiseen ja onnelliseen lapseen. Aina se Jeesus-leirikin kotiolot voittaa. Tämä kun on toisinaan yksi maanpäällinen helvetti. Josta veimme nyt muistutuksen Jannan leirille. Viiden lapsen ja kahden aikuisen muodossa. Ei ihme, että Jannan jäi hymyssä suin leirille meidän poistuessamme.

Kovin tuntui olevan toisenlainen leiri kuin isosiskon viimekesäinen vastaava leiri. Jonka myös isosisko huomasi. Ollen osin kateellinen mutta ennenkaikkea onnellinen pikkusiskon puolesta. Ja itsekin innostunut uudelleen isoiskoulutuksesta.

Että jos vaikka hänkin vielä pääsisi mukaan...

Pienet varkaat, pienet saaliit. Suuret varkaat...

Toivotavasti ei, mutta tuntuu vaan niin epävarmalta se, saako nuoresta varkaasta karistettua tuon taipumuksen ennenkuin se johtaa pahempiin, kodin ulkopuolella tehtyihin varkauksiin.

Vaikka kyse ei ole vielä kuin karkeista, kekseistä, muutamista euroista Rakkaan Vaimon kassista tai viikkorahakulhosta, niin itse asia on huolestuttava. Kuten myös se, että varkaasta ei ole tunnustajaksi siinäkään vaiheessa kun varkaus on havaittu, pikkuveli on oman osuutensa tunnustanut ja jäljellä on vain kaksi epäiltyä. Joista molemmilla on useampia kiinnijäämisiä samanlaisista varkauksista.

Onko niin, että molemmat ovat nyt olleet asialla, sillä oman syyttömyden vakuuttelu on melko laimeaa. Molemmat epäillyt menevät hämilleen, vaihtavat väriä ja katselevat pitkin pöytää, seiniä ja lattioita.

Vai kärsiikö syytön jonkun toisen teoista? Kerää epäoikeudenmukaisuuden säkkiä pullolleen, kirkastaa marttyyrin kruunuaan, mutta on hiljaa eikä jaksa huutaa vääristä epäilyistä? Epäoikeudenmukaista, mutta pistäisi siten sen toisen epäillyn koville, pakotaisi tunnustamaan.

Tämä tilanne säteilee ikävästi koko porukkaan. Vanhemmilla on pinna tiukalla, syyttömät lapset vetäytyvät myrskyn silmästä syrjään ja kaikki kärsivät.

Kyllä elämä on ihanaa.

Keskustelu ajan nopeasta kulumisesta virisi taas eilen illalla kun ystäväperhe Olli-Jaana-Saska-Pyry pyrähti kylään.

Heti siinä pihaan saapuessa kun taivasteltiin, kuinka kauan on edellisestä tapaamisesta. Kuinka lapset ovat kasvaneet, miten piha muuttunut... kukaan ei sentään uskaltanut sanoa, että oletpa sinä Kimmo vanhentunut näinä vuosina.

Lapsista on hienoa kun joku tulee ja kehuu, miten he ovat kasvaneet, miehistyneet, muuttuneet nuoriksi neidoiksi... mutta ei kukaan tule sanomaan minulle, että oletpa sinä harmaantunut, kulahtanut, rypistynyt...

Vaikka niin onkin tapahtunut sinä missä poikien miehistyminen tai tyttöjen kaunistuminen ja muotoutuminen.

Sanoin eilen leikillään, että kaikille niille ihmisille jotka taivastelevat ajan nopeaa kulumista pitäisi antaa ohje; hanki seitsemän lasta niin johan aika tuntuu pitkältä.

Eikös tämä uhmaikä voisi jo loppua, kauanko tätä murkkuikää kestää, eikös tämä jo saisi tätä peruskoulua loppuun, taasko on istuttava kaupungissa autossa odotamassa harjoitusten päättymistä...

Tai kouluaamuna viideltä ylös puuroa keittämään, kolme tuntia lasten aamusähellystä, päivä omia hommia Rakkaan Vaimon kanssa ja iltapäivästä taas yhtä sotaa ja taistelua viimeisen lapsen nukkumaan menoon eli liki 23 saakkaa. Ja sitten hieman omaa aikaa RV:n kanssa sängyssä. Lehtiä ja kirjoja lukien, sillä kuten Junnún laulussa sanotaan, mies kun tulee tiettyyn ikään...

Kokeilkaapa tätä niin olen ihmeissäni jos sanotte, että kuluupa aika nopeasti.

Mutta takaisin vieraisiin. Mukava kun heitä käy. Tänä kesänä jo useammat tuulahdukset aikuisten ulkomaailmasta. Jota siis todistettavasti on olemassa. Hauska tai ikävä huomata, mutta vierailulle ovat tulleet lähinnä sellaiset ystäväperheet, jotka eivät milloinkaan uhoa, että sitten ensi kesänä me kyllä tullaan Käärmelahteen.

Eilen ehdittiin istumaan iltaa, juttelemaan mukavia, nauttimaan juustoista ja viinistä. Miehet putosivat puolenyön maissa, RV kömpi sänkyyn puoli kahden aikoihin. Selityksenä ehkä se, että Jaana on hänen pitkäaikainen ystävänsä, opiskeluajoilta yli 20 vuoden takaa. Me Ollin kanssa olemme uudempia tuttavuuksia, vaimojemme kautta tutustuneita.

Katsotaan nyt, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Mukavaa kuitenkin jo sekin, että Käärmelahdessa käy välillä ulkomaailman tuulahdus.

Hieno viikko takanapäin. Ja hyvää luvassa myös viikonvaihteessa. Voiko sitä äijä enempää toivoa.

Ensin menneeseen. Tasan viikko sitten saivat toisensa Minttu sekä Ville. Virallisemmat seremoniat pyhän kolminaisuuden kirkossa Helsingissä. Jos juhlallisuuksien perusteella pitäisi kirkko valita niin minun kirkkoni olisi ortodoksinen. Onneksi tämä valinta ei ole kuitenkaan pelkkien juhlallisuuksien varassa, kaunis ja kodikas juhlakaavakaan ei kätke sanoman valheellisuutta. Mutta häätoimituksena aivan upea, jotain toista kuin evlutkaavamaisuus ja jäykkyys.

Varsinainen riemu repesi kuitenkin Otalammen työväentalolla varsinaisessa hääjuhlassa. Miten voikin olla jokin juhla juuri juhlittavien näköinen niin vahvasti kuin Mintun ja Villen hääjuhla oli. Hääparin ystävät olivat tehneet valtavan työn, hääpari oli pitänyt pintansa vanhemman väen painostuksessa ja lopputulos oli upea. Onneksi lähdimme jälki-ilmoittautuneina mukaan.

Myös yöpyminen mummolassa oli vahva kokemus. En ole nukkunutkaan Wiimarinteessä varmaankaan noin 40 vuoteen. Nostalgiaa tulvi joka paikasta, paljon tuttuja esineitä, kallionkoloja, kasveja, huopia, astioita, kaappeja...

Millaisen muistojen määrän tuo kaikki herättikään. Touhuistamme poikien kanssa, Isoäiti Almasta, Eno-Mattista, Irjan pyöreistä suussa sulavista karjalanpiirakoista ja paljosta muusta. Etenkin aamun parin tunnin keskustelu Irjan kanssa kaikkien muiden vielä nukkuessa oli mieleenpainuva. Tuli kysyttyä monta sellaista asiaan, joita nuorempana olin huomannut ja havainnut, mutta joita en ollut tuolloin ollut kehdannut Irjalta kysyä. Ja valtava määrä minulle aivan uutta tietoa tämän läheisimmän sukulaisperheen elämästä.

Hääjuhlissa syntyi myös idea Matin, Marjatan ja Marjatan isotädin Mannin Käärmelahden vierailusta. Keskiviikkoillalle Olavinlinnaan oopperaan katsomaan tähänastisen oopperahistoriani tylsintä oopperaa. Lucia mikä hän nyt sukunimeltä olikaan Laammermoori. Että voi olla synkkä kappale. Ja tylsästi esille asetettu. Perinteistä oopperaa kauheimmillaan. Mutta onneksi miehityksestä löytyivät Lucian roolin laulanut Eglise Gutierrez, Arturon roolin laulanut Petrus Schroderus ja Raimondona loistanut Jyrki Korhonen. En minä oopperalaulannasta mitään ymmärrä, mutta jos minullekin tulee hikisessä linnassa vilu Lucian menettäessä järkensä niin se riittää minulle. Nyt tuli.

Ja sitten se yöistunto Käärmelahdessa. Tällaisia öitä minä kaipaan. Melkeinpä parasta mitä housut jalassa voi tehdä. Meillä oli hauskaa, toivotavasti myös vierailla. Viiniä, olutta, juustoja ja muita herkkuja oli sopivasti, nauramista hieman liikaakin päätellen siitä, että vatsalihakset olivat aamulla kipein paikka kropassa.

Aamupäivällä vielä IsoÄiti matkasi pitkästä aikaa Käärmelahteen tapaamaan kummipoikaansa ja muuta väkeä ja siitäkin kehkeytyi oikein mukava aamupäivän kahvirupeama. Jonka vaan oli määrä loppua ennen aikojaan vanhempien vieraiden lähtiessä kohti Vihtiä.

Onneksi kuitenkin Minttu sekä Ville jäivät vielä vuorokaudeksi, sillä se antoi vielä hauskoja pelihetkiä, mukavia keskustelutuokioita ja hyvää mieltä oikein roppakaupalla.

Ja nyt ollaan melko hiljaisessa talossa. Isot pojat ovat äijäilemässä Ahokkailla Parikkalassa, Tilli edelleen Muksumäessä, Tiitus, Jannan ja Sansku nummumassa.

Kuten myös Rakas Vaimo jonka kanssa kohta suunnistan kohti Jyväskylää. Nauttimaan kahdenkeskeisestä yhdessäolosta.

Kyllä kesä on ihanaa.

Taas olin yhden yön poissa omasta sängystä. Tällä kertaa peräti Aapiskukon vierasparivuoteessa. Evakossa. Jaa miksikö?

No yksinkertaisesti siksi, että illalla paloittelin ja söin Rakkaan Vaimon Pikkusiskon. No lähtöhän siitä seurasi.

Tuskin olin ehtinyt nukahtaa kun RV ilmoitti poistuvansa aviovuoteestamme tämän karmean teon seurauksena. Hän ei kuulema yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan niin pahalle haisevan roiston vieressä. Minä en sitä ymmärrä, minusta syöty valkosipuli ei haise pahalle. Mutta eihän se oma pierukaan koskaan haise niin pahalle kuin RV:n vastaava lataus.

No herrasmiehenä ja marttyyrinä minä tietysti nappasin peittoni ja laahustin olohuoneen sohvalle katsomaan televisiota. Nähdäkseni pätkän laatuelokuvaa jossa äijät tappavat huoria. Muutama minuutti tätä laatupläjäystä riitti. Kuten myös vajaa tunti sohvaamme, joka on kyllä mukava istua mutta makuualustana suorastan surkea. Suunnistin siis aapiskukon olohuoneen virasparivierasvuoteelle. Joka on aivan liian pehmeä minun selälleni. Joten kuudelta loppuivat nekin yöunet selän kolotukseen.

No nyt on ollut hyvä aamupuhde miettiä elämää. Pilvinen mutta lämmin aamu kutsui ensin pihakahville. Jossa pohdittavaksi tuli Isoäidin elämöntilanne. Kuinka liki 84-vuotias ihminen voi vielä elää Sitkuelämää. Että ei osaa olla tyytyväinen loistavaan asuinpaikkaansa Karpalossa, jossa yhtyvät palveluasumisen ja vanhainkodin parhaat puolet. Hoitopaikassa, jollaisesta tuhannet kodeissaan käpristelevät, vanhainkodeissa vaikeroivat ja vuodeosastoilla valittavat vanhukset vain voivat unelmoida. Mutta mitä tekee Isoäiti? Haaveilee muuttamisesta omaan asuntoon. Että se se olisi elämää, kun saisi asua ihan yksikseen ja itsekseen.

Näin haaveilee ihminen, joka ei pääse sängystä rullatuoliin ilman parin hoitajan apua, vessaan ja pesulle ilman neljää tukevaa lisäkättä. Vanhus joka ei pysty olemaan paria tuntia pidempään ilman happiviiksiään ja joka tavitsee valmiin ruoan eteensa hoitajan annostelemana, jonka käsi ei nousu avaamaan vesikraanaa tai voimat eivät riitä vichypullon avaamiseen.

Eikä tässä vielä kaikki. Jostain löytyy kirjansa lukenut ja tutkintonsa suorittanut lääkäri, joka sanoo :"potilas pärjäisi yksin asuen nykyisen kuntoisena".

Näin ilmeni eilisessä palaverissa johon rakas Äitini oli saanut kootuksi viisi ammatti-ihmistä pohtimaan tämän suuren haaveensa toteutusmahdollisuuksia. Ja jossa vain osasta oli sanomaan, että mietitäänpä tätä nyt hieman myös tässä valossa. Esittäen sitten huomioita Isoäidin jokapäiväisestä ja -öisestä elämästä Karpalossa. Kuinka paljon apua hän tarvitsee, miten pieni elintoimintojen ja kehon arvojen toleranssi todellisuudessa on. Mutta näistä Isoäidin lähihoitajien asiantuntevista kommenteista huolimatta inhoittavan ihmisen rooli palaverissa jäi minulle. Eikä se ollut helppo rooli. Mutta jonkun oli kysytävä, käydäänkö Isoäidin huoneessa turhaan öisin muutaman tunnin välein katsomassa, ovatko happiviikset paikoillaan. Ja kuka kävisi tekemässä saman jos mamma asuisi yksin. Tai kuka hoitaisi kaikki kauppa-asiat, siivoaisi huoneiston, pesisi, kuivattaisi, viikkaisi ja antaisi käyttäjälleen vaatteet, täyttäisi kaatuneen vesimukin tai huolehtisi niistä kymmenistä pienistä ja suurista asioista jotka Karpalon henkilökunta nyt huolehtii.

Että mulla on paha mieli tuon palaverin ja siinä omaksumani roolin vuoksi. Onneksi minulla ei ole siskoja tai veljiä, joiden kanssa pitäisi vielä nyt tapella siitä, mikä Äidille on oikein. Sitä viisauden määrää minä en kestäisi. Ja onneksi minulla on rinnallani Rakas Vaimo, joka on nähnyt millaista elämä kunnossaan jatkuvasti heikkenevän voimakastahtoisen Äidin rinnalla voi olla. Ilman sitä tukea tämä olisi kymmenen kertaa vaikeampaa.

Mutta nyt iloisiin asioihin. Meinaan kertaalleen tehtyjen päätösten perumiseen.

Olimme nimittäin päättäneet, että emme sittenkään pääse osallistumaan Mintun ja Villen häihin lauantaina. Koko porukalle ei löytynyt Vihdistä majoitusta joten koko porukalla ei voinut suunnitella lähtevänsä. Siten ei löytynyt hoitopaikkaa kaikille pienemmille, joita ei olisi kotimiehiksi voinut jättää. Joten ei voinnut ajatella lähtemistä edes kaksistaan RV:n kanssa. Mutta siten soitti morsiaimen isä, lapsuusaikani paras ystävä ja kelpo serkkuni. Kaikki samassa persoonassa. Ja kun kerroin edellä olevat esteet, ilmoitti hän, että meille olisi kyllä varattu koko Wiimarinteen yläkerta majoitusta varten. Joten miettikääpä vielä uudemman kerran.

Mehän mietimme. Muutama pikainen soitto ja Käärmelahden eläinten hoito saatiin tuttavaperheen avulla kuntoon ja Onni saisi luvan lähteä mukaan matkaan. Niinpä suunnistamme nyt suurella joukolla kohti mummolaani. En ole yöpynytkään siellä liki neljäänkymmeneen vuoteen. Mutta nyt yövyn. Ja häissä tapaan paljon vanhoja tuttuja, muutami ystäviäkin. Mintun isän ja äidin häissä len aikoinaan ollut kruununkantajana yhdessä Jarmon, Karin ja Lassen kanssa. Nostalgiaa tässäkin suhteessa. Vaikka en tällä kerta pääsekään kiertämään kirkkoa kultaista kruunua kantaen. Mutta pääsen kuitenkin läheltä seuraamaan tämänkin toimituksen.

Nyt vasta tajuan, kuinka väärän päätöksen olin jo tehnyt tämän hääkutsun suhteen. Onneksi se päätös nyt kumoutuu.

Siitä olen iloinen.

Helevetin yskä.

Päivät menee jo ihan mukavasti mutta yritäpä nukkua. Kun käännyt mätipuoli alaspäin ja yrität saada unen päästä kiinni niin johan alkaa kuiva köhiminen. Joka päättyy oksennusreaktioon mikäli ei nopeasti kipua istualleen.

Tämän seurauksena olen nyt kolmatta yötä vaveilla. Toissa yönä tuli nukuttua sohvalla istuvassa asennossa kolmisen tuntia, viime yönä pari tuntia ja tästä yöstä ei tiedä pirukaan. Mutta elokuvia ja televisiosarjojen tallenteita on tullut katsottua ihan tarpeeksi. Ja kuumaa juomaa nautittua. Yleensä teetä mutta nyt lauantain valkenemisen kunniaksi ajattelin hakea yhden kuuman rommin.

Nyt heti. Kellon ollessa 1:38.

Aim bääk. Kellon osoittaessa 1:44. Kuusi minuuttia meni rommitotin valmistukseen. En tiedä, auttaako se tautiin, mutta ainakin on mukavampi sairastaa.

Jännä juttu, että meillä on Rakkaan Vaimon kanssa periaatteessa sama tauti. RV sairastui tähän 2,5 viikkoa sitten, minä hänestä noin viikon myöhässä. Minulle tauti ei tullut yhtä rankkana kuin RV:lle, esimerkiksi liki 40 asteen kuumeet jäivät minulta onneksi väliin. Nyt olemme taudeissamme suht samassa vaiheessa, inhoittavaa kuivaa yskää, voimattomuutta, saamattomuutta ja haluttomuutta podemme molemmat.

Paitsi että RV:llä yskänpuuskat iskevät pahiten hänen noustessa sängystä jaloilleen, minulla juuri toisin päin eli heittäytyessäni jaloiltani sänkyyn. Onkohan tähän syynä se, että RV on enempi iltakukkuja, minä puolestani enempi aamun ihmisiä. Näitä "aikainen lintu madon löytää"-tyyppejä.

Mutta syvältä tämä tauti on. Ei kuitenkaan tällä kertaa hanurista vaan henkitorvesta.

Liki keuhkoista.

Kuten edellisestä päiväkirjamerkinnästä Tampereelta voitte lukea, on Rakkaalla Vaimolla paha kesätauti. Tuohon köhimiseen ja kurkkukipuun, päänsärkyyn ja voimattomuuteen, aivasteluun ja vatsavaivoihin ei edes sulfakuuri auta. Tauti vaan jatkuu.

Minuun tuo pöpö tarttui juuri juhannukseksi, tosin paljon lievempänä kuin RV:oon. Mutta mies on tautiasioissa heikompi lenkki, joten melkoisena reporankana olen joutunut sängyssä makaamaan minäkin.

Tillin varpaan mursi lomapaikassa ah niin rakas ja ihana Dolly. Sellainen karvainen, nelijalkainen, hännällinen elukka. Jonniin sortin hevonen se kai on, en minä niitä toisistaa erota. Siis rotuja. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Juhannuspäivänä Mikolla ei oikein mennyt skeittirampilla temppu päälle ja mies rojahti rampille liukumaan. Saadakseen saatanallisen vaneriviilun piikin reiteensä. Tai oikeammin lähes kankkuunsa. Kotikonstein sitä ei ollut kokonaan irroitettavissa joten ei muuta kuin terveyskeskuksen viikonloppupäivystykseen. Josta apu löytyikin Mikolle Mikkotohtorin muodossa. Mukava nuori lääkäri, juuri oikea tyyppi juhannuksen hässäköihin päivystykseen. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Sunnuntaina Tiitus pääsi kalaan Jannan ja Risto I:n kanssa. Varsinaisen kalastusreissun loputtua jäivät Tiitus ja Janna vielä rantaan. Tässä vaiheessa onnistui mies säheltämään uistimensa rantakaislaan, napakka veto ja lasikuituvapa ampui uistimen kuin ammuttuna reiteen. Yksi koukku niin syvälle lihaan että ei edes paljon mutkaa näkynyt. Joten ei kun terveyskeskuksen päivystykseen. Jossa taas päivysti Mikkotohtori, poisti uistimen Tiituksen jalasta ja toivotti rauhallista juhannusta.

Mutta ei juhannuksen seutu pelkää sairastelua ja vammoja ollut. Oli mukavaakin. Erityisesti Rinsessa Aavan ja hänen hovinsa ansiosta. Rinsessa on edennyt huimaa vauhtia kehityksen tiellä. Jossa tietysti jotkut pahan ilman linnut näkevät riskejäkin ja aiheuttavat niine puheineen meidän Erikoiselle pahaa mieltä. Jonka olin joistakin kommenteista huomaavinani. Miksi ihmiset ovat niin pahansuopia ja ajattelemattomia. Eivät voi hyväksyä, että toiset lapset vaan kehittyvät toisia nopeammin. Ja kasvaminen on portaiden kulkua, joskus toinen kipuaa hieman korkeamman portaan jäädäkseen täysin oikeutetusti odottamaan ikätovereitaan taas tämän askeleen otettuaan. Ei tuon asian ymmärtäminen pitäisi kovin vaikeaa olla.

Rinsessa Aava hurmasi kaikki Käärmelahdessa. Enot ja tädit touhusivat innoissaan pikkuneidin kanssa, Ahku ja Muhkukin olisi halunnut nauttia enemmän, mutta tässä taudissa oli pakko pysyä sylietäisyyttä kauempana. Mutta siitä huolimatta Rinsessalla riitti Käärmelahdessa sylejä ihan vaihteluun saakka.

Tehtiin laaturetki. Ihan oikeasti. Vaikka hieman sairaita oltiinkin. Rakas Vaimo aivan tautisen sairas, minäkin köhin hieman, Sansku ja Janna suhteellisen terveitä. Paitsi ehkä Särkänniemen jälkeen.

Sunnuntaina kun saatiin kaksi pienintä poikaa Sporttileirille Tanhuvaaraan, suurin poika tädille ja Tilli Muksumäkeen niin ei muuta kuin baanalle ja nokka kohti Tamperetta.

Oni ei oikein pitkän tauon jälkeen dikannut automatkailua, kiljui kuin syötävä. Ja kun häkkinsä oli nostettu takapenkille pois tavaratilasta, niin kiljuminen kuului oikein hyvin. Mutta kyllä se välillä sentään jyrsi luutaan, nuoli kopin seiniä, nukkui ja oli hiljaakin. Ainakin jokusen kilometrin. Joten pästiin viiden pysähdyksen taktiikalla Tampereelle.

Ja ei kun hotelli Tammeriin majoittumaan. Jonka jälkeen kaupunglle etsimään avointa ruokakauppaa iltapalan ja herkkujen hankkimista varten. Sunnuntai iltaisin ainakin meillä täällä Savonlinnassa näin kesäaikaan monet ruokakaupat ovat auki aina kello 21 saakka. Mtta ei Tampereella. Kaikki ruokakaupat keskustassa, jopa Lidl, olivat sulkeneet jo kuuden aikaan. Mitenköhän suomalaiset kauppaketjut olivat saaneet Lidlinkin suostumaan tällaiseen käytäntöön. Onneksi lopulta hotellin respan suosiollisella avustuksella löytyi avoin Siwa. Kannaltamme onni, että edes yksi kauppa oli livennyt aukiolokartellista.

Illan mössöjen hankkimisen jälkeen ajattelimme syödä ihan ikeaa ruokaa. Joten ei muuta kuin Tammerin ravintolaan. Suljettu. No sitten Tammerin terassille. Suljettu. Tässä vaiheessa Rakas Vaimo jo luovutti ja palasi tautivuoteelle, mutta minä tyttöjen kanssa lähdin läheiseen Vahan Finlaysonin tiloihin rakennettuun viihdekeskukseen etsimään ruokapaikkoja. Joita kiinteistösäs mainoksen mukaan oli kuusi kappaletta. Joista viisi suljettuja. Viimeisenä oljenkortena Bella Rooma jossa siinäkin keittiö oli juuri sulkeutumassa, "mutta jo oikein nopeita olette niin kyllä ehditte". Ja mehän oltiin.

Kylläisinä takaisin hotellille telkkua tuijotaaan ja jälkiruokaherkkuja napsimaan. Ja lopulta lopen uupuneina sänkyyn. Kuumassa hotellihuoneessa oli jätettävä ikkuna auki ja ikkunan alla oli Tampereen keskuspaloasema. Josta lähtee ambulansseja puolen tunnin välein. Vaikka Onni onkin tottunut autoihin niin pillit päällä lähtevä ambulanssi li hänelle kummajainen, jota piti tervehtiä haukunnalla. Lopulta telkesimme Onnin suihkuhuoneeseen, mutta ambulanssin ääni kuului sinnekin. Arvatkaapa vain, millaisne kaikupohjan suihkuhuone tarjoaa koiran haukunnalle.

Kahden aikoihin siirryimmekin Onnin kanssa nukkumaan lähipuistoon Transitin etupenkille. Minäkin nukuin hieman, Onni kuorsasi kuuluvasti apumiehen penkillä. Kuluihan se yö näinkin hotellin aamupalaan saakka joloin jätin koiran yksikseen autoon ja paknin tunniksi aamupalalle. Ja sitten taas Onni mukaan ja hotelihuoneeseen herättämään muut aamupalalle.

Pirteänä ja hyvin levänneenä toisen aamupalan jälkeen suihkuun, rakkaat naiset autoon ja sunta kohti Särkänniemen porttia vapauttamaan tytöt kesämatkamme tärkeimpään osuuteen. Ja me RV:n ja Onnin kanssa käänsimme auton nokan kohti Suodenniemeä appiukon nykyistä asuinpaikkaa tarkastamaan.