IRC-Galleria

tuli tänään töissä juteltua poikien kanssa eilisestä elokuvasta. joku heitti mielenkiintoisen huomion siitä, että jason bourne tuntui pääsevän kaikkialle omalla id-cardillaan. CIA:n päämajaan, lontoon waterloo stationin suljettujen ovien taakse, venäläiseen virastoon...

ajatella. sitähän voisi vaikka itsekin tunkeutua vaikka minne, onhan mulla käytössä duunipaikan kellokortti. mokomaa läpyskää kun vähän vinguttelisi, niin hups, yhtäkkiä sitä oltaisiinkin siellä sun täällä pahanteossa.

hiiviskelyä nordean salaisilla kellarikäytävillä, tiedostojen lataamista helsinki-vantaan lennonjohtotornissa, jokereiden pukuhoneessa kiekkomailoja sahaamassa....

tarvitsen enää harmaan armanin puvun, mp3-soittimesta trilleriviulun taustalle ja ei muuta kuin agenttihommiin.

en oikein ymmärrä miksi bostonin oma poika matt on tämän hetken tuottoisin hollywood-tähti. okei, osaahan se näytellä ja charmiakin vissiin löytyy, mutta en kyllä itse maksaisi miehelle 40 miljoonaa dollaria CIA:n ja interpolin jahtaamana agenttina heilumisesta.

medusan verkko oli hyvä elokuva, eikä medusan isku ollut sekään paskempi jatko-osa. sarjan kolmas, muttei taatusti viimeinen osa, on kuitenkin pienoinen askel taaksepäin.

tällä kertaa medusa nimeen on lyöty perään typerältä kuulostava sinetti-jatkoliite. medusan sinetti. onpas surkea nimi elokuvalle! toisaalta, ei nimi miestä pahenna. varsinkaan, jos kyse on matt damonin tähdittämästä jason bournesta.

no kannattaako bondin kovimmaksi haastajaksi tituleeratun bournen takia sitten raahautua leffateatterin pimeyteen? kyllä ja ei. kuten sanottu, edellisosiin verrattuna medusan sinetti on, kovemmasta budjetistaan huolimatta, hieman latteampi kokonaisuus. ja älkää nyt hyvät ihmiset ymmärtäkö väärin, latteudella en suinkaan viittaa visuaaliseen ilmeeseen - autot kyllä romuttuvat, talot räjähtelevät ja pyssyt paukkuvat entiseen malliin. sen sijaan tarkoitan latteudella lähinnä juonta, on sitä tutumpaakin tuttua huttua. on valtiotasolla tapahtuvaa läpimätää vedätystä, ihmisiä jotka tietävät liikaa ja joista on tietysti päästävä eroon, pakollinen nainen sutinoineen päivineen, ja ennen kaikkea jahtaamista.

siis kerrassaan armotonta, oikein hengästyttävää ja perinpohjaista jahtaamista!

katsoja alkaa itsekin hikoilla seuratessaan superkuntoisen bournen uskomatonta eloonjäämistaistelua lähes koko maailman poliisivoimia vastaan selvittäessään oikeaa identiteettiään. kaksi tuntia pelkkää pakoa ja taistelua. yllätys yllätys.

varsin yksitoikkoinen yhden miehen uskomaton selviytymiskamppailu ei vielä sinällään ole kovin ärsyttävää - kyllähän sen jo teatteriin mennessään tiesi mitä tuleman piti - mutta asioiden esittämistapa sen sijaan on. voin vain kuvitella sitä hirvittävää työn ja tuntien määrää, joka on käytetty huikeisiin takaa-ajo -ja actionkohtauksiin. harmi vain, että nämä vaivalla luodut purkitukset menevät osin hukkaan surkean kuvauksen takia.

lähes koko leffa on kuvattu käsivarakameralla. käsittämättömän nopea kohtausten leikkaus ja jatkuvasti heiluva kuva luovat kyllä siellä olon tunnetta, mutta samalla kuvaustapa myös pilaa paljon. asioita on vaikea hahmottaa, kun yhdessä leikkauksessa näkyy kaksi sekuntia heiluvaa filminpätkää, joka vielä zoomaautuu äkillisesti. lisäksi ympäristöjä ja tapahtumia jää näkemättä: "ai tossako toi pariisi nyt sitten oli, kameramies juoksenteli vähän ympäri päärautatieasemaa? ja miten toi auto päätyi yhtäkkiä kyljelleen sillan alle, nano sekunti sittenhän se vasta kiilasi sitä pahaa jätkää!"

turboahdetusta ja kiivastempoisesta sisällöstään huolimatta medusan sinetti oli silti ainakin kolmen tähden arvoinen. miksikö? hei c'mon, matt damon on jason fucking bourne! mies puhuu kaikkia maailman kieliä, on ennennäkemättömän hyvä enduro-kuski, taitaa jokaisen taistelulajin, on älykkäämpi kuin supertietokone, ei kuole mistään ja selviytyy pommista kuin pommista tukka edelleen hienosti muotoiltuna!

aika äijä.

mitä saa, kun pikkusisko lähtee keväällä lukion kautta kiinaan vierailulle?

kiinalaisen vastavierailijan alkusyksyksi, tietenkin.

meidän huushollissa on maanantaista asti majaillut ihka oikea kiinalainen. väittivät sen tulleen lentokoneella hki-malmille, mutta ite oon vakuuttunu sen kaivautuneen maan läpi, suoraan toiselta puolelta tellusta. oli miten oli, täällä se nyt lusmuilee ja pyörii nurkissa.

kyseessä on tyttö-kiinalainen. se voisi kyllä olla myös japanilainen sumopainija-poika, koska sen posket on niin suuret. mutta ihan kiva se on, vaikkei puhukaan juuri mitään. ujo hoitsu!
tytön nimi on puo-ni, pó ni tai poni. tai jotain siltä väliltä.

poni puo-ní ei kerää pokémoneja... koska sehän on kiinalainen.... hmm....(?)

isoluiseksi tytöksi puo-ni syö ihmeen vähän. meidän äiti on mestari tekemään kaikenlaisia herkkuja maan ja taivaan väliltä, mutta pó nille ei maistu. se loukkaa vähän, mutten viitsi käydä urputtaa sille. ties vaikka osais kung-futa! ja osaahan se, kun on kiinalainen.

tänään kuskasin kiinalaisen kiina-kavereita mestoilta kotiin. lukioikäiset tytöt kikatti takapenkillä, ja epäilin niiden jo punovan salajuonia (kuten lelutehtaan perustamista, kiinalaisia kun ovat). mutta ei, yksi siskoni kaveri tulkkasi niiden vain pitävän mun ulkonäöstä.

siis mitä!

olin ihan surkeissa kuteissa, ja takatukkakin oli kampaamaton. ja silti kelpasi! damn. oisin varmaan kovaa valuuttaa kiinan keisarin hovinaisten keskuudessa..... kuvitelkaa nyt... emilio silkkikuteissa... diddy soi taustalla...vietteleviä kung-fu-muuveja hidastettuna... taustalla mailleen painuva aurinko....hovineidot kävis ihan kuumana...pitkiä katseita....

huhhuh. käyn nukkumaan. vaikka uni ei varmaan tule ihan hetki, kun se kiinalainen kuorsaa tossa seinän takana.

K.O.!

tulen tolkkuihini sairaalan pääoven edessä. oloni on taas 100-prosenttinen. on aika pistää öinen, neonvaloissa kylpevä kaupunki kaaokseen.

kulahtanut hawaij-paita ja haalistuneet farkut luovat liian suuren kontrastin outfittini ja tyylikkään rantabulevardin välille. kävelen kadunreunaan ja pysäytän taksin. pian keltainen cab liukuu sulavasti pitkin palmurivistöjen kyllästämiä rantakatuja kohti keskustan valomanoksia ja pilvenpiirtäjiä. pahaa-aavistamaton kuski ei arvaa, että matka on jäävä hänen viimeisekseen.

perillä rafael's muotitalon edessä tarjoan maksuni kuskille. se on riihikuivan sijaan ysimillisen luoti niskaan. hetkeä myöhemmin poistun rafael'sista viimeisen päälle huoliteltuna, pastellinvärinen pikkutakki päälläni. jatkan matkaa jalan. taksi jää nököttämään paikoilleen, sisällään päähänammuttu kuski ja tämän tyhjä lompakko.

läheiselle parkkialueelle päästyäni kuulen jo sireenien soivan. murtaudun vaivihkaa mustaan lamborghiniin, ja uruttelen paikalta nopeasti pois. häijyn matala menopelini heijastaa katulamppuja kiitäessäni sillan yli toiseen kaupunginosaan. radiosta soi michael jackson, vaihdan vaihdetta isompaan. liikennevaloista en välitä, pujottelen kanssa-autoilijoita kuin slalom-keppejä. kuun valossa kylpevä kaupunki on täysin hallussani.

maisema muuttuu köyhemmäksi, olen saapunut haitilaisten kansoittamalle alueelle. liika vauhti kostautuu kapeammiksi muuttuvilla teillä. yhtäkkiä eteeni ilmestyy kuin tyhjästä pakettiauto, ja välttääkseni peräänajon joudun koukkaamaan nopeasti jalkakäytävän kautta. pahaksi onnekseni pari kadulla päivystäneestä jengiläisestä jää alle. autoni heittää törmäyksestä ympäri, ja sinkoutuu vasten puhelintolppaa pysähtyen lopulta keskelle katua.

tajuan olevani todellisessa kusessa. jätän savuavan kaaran taakseni ja juoksen kuolleiden jengiläisten luo. putsaan verilammikossa makaavilta ruumiilta aseet ja tukun rahaa tietäen, että tykille tulisi kohta käyttöä.

ganstereiden kuolema on nopeasti noteerattu naapurustossa. menee vain sekunteja, ja läheisestä kadunkulmasta ryntää aseistettuja haitilaisia itseäni kohti. raivoisat jengiläiset janoavat kostoa, ja ennen kuin kunnolla tajuankaan, ensimmäiset luodit ovat jo ilmassa.

ghetossa on käynnissä täysi sota. pakoon ei ehdi, mutta hätä ei ole tämän näköinen. heittäydyn roskiksen taakse, jonka suojista ammun umpimähkäisiä laukauksia. haitilaiset asettuvat äskettäin romuttamani, savuavan lamborghinin taakse. tiedän tilaisuuteni koittaneen.

ilma on täynnä lyijyä. haitilaisilla on tulivoimaa, eikä roskiksen rytisevä pelti auta enää kauaa. aika ja panokset käyvät vähiin.

jengiläisten ladatessa hetken aseitaan onnistun kierähtämään nopeasti esiin, ja tykitän kohti auton savuavaa moottoria. se ei kestä yhtään enempää, vaan räjähtää lyijymyrkytyksen saattelemana taivaan tuuliin, haitilaiset mukanaan. näyttävän tulimeren seurauksena poliisit ovat pian paikalla, ja tällä kertaa mukana on myös valonheittimellä varustettu poliisikopteri.

pakomatkani pitkin roskaisia sivukujia ei kestä kauan. vääntelehdin parin metalliaidan yli kohti lähellä siintävää jokea, mutta sireenit ulvovat silti kiusallisen lähellä. verestä ja hiestä tahriintunut pikkutakkini välkkyy kopterin valokeilassa tuon tuosta sähköjohtojen ja paloportaiden välistä, kun juoksen viimeisillä voimillani kohti satama-altaaseen pysäköityä moottorivenettä.

toivoa selviämisestä ei kuitenkaan ole. neljä poliisiautoa sinkoavat paikalle renkaat jarrutuksesta kirkuen, ja kytät asettuvat konepellin taakse tähtäämään.

"freeze! FREEZE!"

epätoivoisesti linkutan kohti venettä, käskyistä piittaamatta.

BLAM! BLAM! BLAM!

pakomatka päättyy siihen.

...................................................

tulen tolkkuihini sairaalan pääoven edessä. oloni on taas 100-prosenttinen. on aika pistää aamuauringossa kylpevä kaupunki kaaokseen.

olisin voinu kuvitella uuden simpsons: the movien olevan vaan täyteen vanhoja läppiä tungettu läpänpoikanen.
iloseksi yllätykseksi sain kuitenki todeta leffan olleen oikeasti hyvä.
juonta ei paisuteltu liiaksi, vaan leffassa se tuntuu vaan tavallista pidemmältä jaksolta. venytyksen makua ei ollut, hauskaa piisas alusta loppuun.
paras kohta oli, kun homer pelas alaskalaisessa peliluolassa grand theft mursua. räppikuteisiin sonnustautunut mursu räiski homerin ohjastamana haulikolla ympäri katuja, vitun hyvä!

ehkä vielä simpsoneitakin hauskempi viikonlopun tapaus sattui lauantaina sedän 60-vuotisilla. keski-suomessa juhlittu setä oli järkännyt kunnon partyt, jo pelkkää boolia oli yli 100 litraa. mutta koska järki ja alkoholi ei aina kulje käsi kädessä ja isäni puoli sattuu sisältämään aikamoisia tomppeleita, pistivät aikuiset miehet loppuillasta painiksi niin että tanner tömisi.
kyllä mua nauratti.

+ tänään töiden jälkeen paikallisradio pysäytti mut sokoksen edessä. halusivat että osallistun kilpailuun, piti vastata kysymyksiin oikein suorassa lähetyksessä. heitin niille sitten vähän löylyä ja kerroin siinä sivussa oikeat vastauksetkin. sain naurettavan helposta pariminuuttisesta vaivan palkaksi lahjakortteja sportiaan ja finlandia-klubille, sekä muovikassillisen juotavaa (ei sitä hyvää, alkoholitonta vaan).

- nelly furtadon 'loose' maksaa edelleenkin 21,90! :(

solnan AIK, pohjois-tukholman huligaanit.

Hammarbyn samannimisen kaupunginosan killet merenluodon eteläpuolelta.

Djurgådens IF, itä-stokiksen snobit.

mustakeltaiset, valkovihreät ja siniset. tukholmassa pelaa kolme kovan luokan jalkapallojoukkuetta, jotka kaikki lukeutuvat pohjolan kovimpiin.
mutta tosiasiassahan tukholmaan mahtuu vain yksi jalkapallojoukkue. ja se on DIF, djurgården.

miksikö?

sisko asui djurgårdenissa yli vuoden. monesti vierailujeni aikana sain tallustella kaknäsin suurella ruohokentällä raikasta meri-ilmaa haistellen, siinä ihan dif:n harjoituskeskuksen vieressä. kulmat ovat tuttuja.
niin, ja pelaahan siellä kolme suomen a-maajoukkuepelaajaa. ylemmällä keskikentällä koko ahvenanmaan kovin jätkä, daniel sjölund. keskikentän kehäraakki ja pyyteetön raataja aki riihilahti. ja topparina kannattajien silmissä puolijumalan asemaan kohonnut toni kallio.

kun allsvenskanin sarjaohjelmassa on tiedossa tukholman derby, koko ruotsin pääkaupunki on kuin sähköiskun saanut. sen sain kokea viimeksi 26. kesäkuuta, kun justinin keikka sattui samalle päivälle hammarbyn ja dif:in kohtaamisen kanssa.
sinä päivänä otsikot kirkuivat veriviholisten illan kohtaamista. justinin keikka oli mainittu pienemmälle palstalle.
metrossa istui mies, joka kuittaili jatkuvasti adidas-takkini väristä. espana '82 -mallistossa pääväri on kirkkaan sininen, ja kolme raitaa tummemmalla sinisellä. vaikea siis arvata, kumpaa joukkuetta välillä hiiltyneenkin oloinen mies kannatti...
seuraavana päivänä sain surukseni lukea tulikuuman derbyn päättyneen hammarbyn 2-0 voittoon. kannattajat olivat pelanneet karlaplanilla myöhemmin omat jälkipelinsä. yli 200 huligaania sai poliisilta punaisen kortin, eli ilmaisen kyydin putkaan.

tänään DIF kuitenkin palasi ansaitsemalleen paikalle kaupungin ykkösjoukkueeksi. puolisen tuntia sitten päättynyt canal+:n suora lähetys päättyi östermalmilaisten 1-0 voittoon, ja hammarbyn sikoja harmitti.

"Vi är från Stockholm,
från Stockholm Stadion,
vi går på fotboll och sjunger högt.
Vi hatar gnaget,
vi hatar bajen,
men Djurgårn´s IF älskar vi så högt."

näin sen kuuluu mennä.

ranskalaiset tunnetaan suurpiirteisenä porukkana, jotka eivät suhtaudu elämään turhan ryppyotsaisesti. pariisisilaisessa hotellissa tästä huvittavasta kansanpiirteestä sai hyvän kuvan.

respassa työskenteli siisti ja kohtelias nuori mies, jonka rentous kävi kuitenkin päivä päivältä selvemmäksi. kyse ei ollut niinkään välinpitämättömyydestä, sen enempää kuin ylimielisyydestä tai laiskuudestakaan. ei, kaverilla sattui vaan olemaan ranskalainen, jo äidin maidon mukana imetty mentaliteetti.

kun saavut saksalaiseen hotelliin, respassa ollaan välittömästi skarppeina. palvelu on ylitsevuotavan ystävällistä, ja mahdolliset ongelmat on ratkaistu jo ennen niiden ilmaantumista.
tämä ranskalainen didier ei kuitenkaan jaksanut stressailla turhista. aina avainta viedessä tai noudettaessa kundi pelaili tiskin takana tietokonepelejä niin keskittyneesti, ettei aina huomannut asiakkaiden tuloa.

toisena pariisin päivänä kyllästyin huoneemme sähkö ongelmiin. valot kyllä toimivat normaalisti, mutta pistorasiat eivät. kun kännyköiden ja kameran akun lataaminen tapahtui naispuolisten matkakumppaneidemme huoneessa eikä televisokaan osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä, päätin marssia diderin puheille.
kysyin selvästi ja hitaalla englannilla, josko tiskin takana olisi joku nappula jolla kytkeä virta huoneen 23 johtimiin. kaveri tallensi pelinsä, mietti hetken ja sanoi: "ok, we go and see!"
jaahas, ilmeisesti mitään virtanappulaa ei ollut. selvä, mennään sitten paikan päälle huoneeseen ongelmaa selvittämään.
dider asteli tyylikkäässä puvussaan ja asuun vähemmän sopivissa tennareissaan huoneeseemme ja television luokse. vähän aikaa se ihmetteli antenni - ja virtajohtoa, kokeili että ne on varmasti seinässä kiinni ja painoi sitten virtanappulaa.
mitään ei tapahtunut.
didier katsoi mua hämmästyneen näköisenä, ja mä taas katsoin takaisin "luulitko, etten muka ite jo kokeillut tota" -ilmeellä.

hetken dider käpysteli mietteissään kädet taskuissa pää kokolattiamattoa kohti painuneena. sitten se ymmärsi, että kun ongelma ei ollut ratkennut, oli hatusta vedettävä salainen ase: huumori! kundi pysähtyi vessan ovelle, kurkkasi suihkuun ja äkkäsi siskolta lainaamani shampoon (ranskassa huoneisiin ei siis sisälly pesuaineita). sitten didier hymyili leveästi, ja heitti mulle ja veljelleni: "nivea....for girls! haha!"
. . .
hyvästä läpästä huolimatta telkkari oli ja pysyi kiinni.
mutta dider ei luovuttanut: huomatessaan avaamattoman oluttölkin sängyllä respan sankari nosti sen äkkiä pystyyn, ja huokasi sitten muka helpottuneena: "pfiuh, it's not open! haha!"
katottiin sitä veljen kanssa ihan hiljaa. kaverin nauru loppui lyhyeen.
sitten kysyin siltä, että mites toi televisio.
"well, i think...we can throw it out of the window! it's broken, hahaha!"

viimeisenä pariisipäivänä palattiin hotelliin vasta myöhään yöllä. eiffelillä uskomattomien maisemien katselu olikin venähtänyt reippaasti yli puolen yön, ja kun metrotkaan eivät enää kulkeneet, päätettiin kävellä paluumatka hotellille. kartalla naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka kestikin jalan pari tuntia, mutta se ei haitannut. päinvastoin, öinen pariisi ja champ elyséen valot jäivät mieleen varmaan loppuiäkseni.
kun vihdoin palattiin takaisin majapaikalle, saatettiin todeta didierin vetelevän sikeitä. kaveri nukkui kaikessa rauhassa nojatuolissa kaikki raajat levällään ulko-oven edessä, eikä me päästy sisään. vähän aikaa siinä koputeltiin lasioveen, ennen kuin fransmanni tajusi herätä. silloinkaan ripeydestä ei ollut mitään merkkejä, huvittuneena seurattiin miten tummahipiäinen hunsvotti hieroi ensin silmiään, avasi vaivoin oven ja löntysteli sitten takaisin tiskin taakse.
kaksi kertaa se antoi meille väärät avaimet, mutta kaipa se on ihan normaalia. kun kerran tullaan kesken unien herättelemään.

näin siis ranskassa. hoituu ne hommat hosumattakin!

huomenna se taas alkaa.

kauan odotettu englannin valioliiga palaa tauolta ja starttaa käyntiin jännettävämpänä kuin koskaan!

aion istua maailman parhaalla sohvallani ja keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen.

vessakäynnit sallittu.

olin parin viikon euroopan turneen jälkeen varma, että saisin nauttia elokuun helteistä aamusta iltaan uimarannalla.

löhöilyä ja muistikortin perusteellista purkamista kesti kuitenkin vain päivän, sillä erehdyin olemaan aktiivinen.

"halojata! tässä teille kuulkaa ihan mahoton työmies..."

ko-kosh!

nyt sitä on sitten oltu tiistaista asti sorvin ääressä. duuni on lepposaa ja ihan hyvän korvauksen siitä saa, mutta kyllä harmittaa! kun ulkona on niin loistava sää ja rusketusta tarjotaan oikein hopeatarjottimella, tuntuu kaikenlaisten metalliputkien kanssa vekslaaminen suoranaiselta ihmisarvon ryöstöltä!

kohta soitan amnestyyn ja vaadin jotain helle-vitutus-dollari-lisää.

:|