IRC-Galleria

MasterTool

MasterTool

Pierdolenie o Szopenie

Selaa blogimerkintöjä

Albert Speer, minä ja SaksaMaanantai 09.07.2007 04:37

Albert Speer, minä ja Saksa


Ajattelin käydä läpi ristiriitaista Saksa-suhdettani, ja natsikauden rationaalista ja irrationaalista merkitystä Saksa-kuvassa.


Grimmin veljesten taikametsä ja Wagnerin heerokset

Taianhohtoiset pyökkimetsät, kuningashirvi, tontut ja haltiat. Siinä kuvaa perinteisestä Grimmin satujen luomasta saksalaisesta taikametsästä joissa käyskentelivät myös wagnerilainen jalo ritari prinsessaansa etsimässä, samoin kuin Hannu, Kerttu ja paha noita.
Kolmas valtakunta muutti saksalaisen metsän natsilaiseksi metsäksi, joka yhtälailla oli taikametsä mutta jota asuttivatkin nyt kuvitellut esi-isät; veri, maa ja henki olivat erottamaton osa toisiaan, näistä kasvoivat Volksgeist und Volksgemeinschaft, joka saattoi ilmetä vain saman veren jakavilla, tässä tapauksessa, ja yhtenä Kolmannen valtakunnan keskeisinä dogmeina pitämästään, pohjoisesta verestä.
Natsiusko oli voimakasta ja kvasitieteellistä yhtä’aikaa vannoen kivenkovaa Darwinin nimeen ja samaan aikaan uskoen täydellisen antautuvasti kyseenalaistamatta teoriaan ”pohjoisesta rodusta” joka oli luonut kaikki maailman korkeakulttuurit.


”Psykopaatti Hitler ja hänen ruskeat humanoidinsa”

”Vuonna 1933 tulivat psykopaatti Hitler ja hänen ruskeat humanoidinsa jotka murhasivat polttivat mihin ikinä pääsivätkään, ja sitten 1945 he vain katosivat.” Kuva jonka saksalaislapset saivat vielä 1970-luvulla vanhempiensa häpeäntäytteisistä, ja toisaalta häpeän osaa aina jollekin muulle instanssille työntävistä selityksistä.

Kuvaamme Saksasta värittää suhteettomasti natsikausi 1933-1945, ja erityisesti silloin tapahtunut juutalaisten joukkotuhoaminen Holokaust, koska teko kaikessa laajuudessaan on itsessään niin käsittämätön kaikessa laajuudessaan ja kylmässä suunnitelmallisuudessaan. Joten paneudutaanpa asiaan.
Margaret Thatcher antoi 1990 Saksojen yhdistyessä kansainvälisellä tasolla toimittaessa melkoisen esimerkin Fredrik Suuren, Otto von Bismarkin ja Hitlerin kautta piintyneestä Saksa-pelosta. ”Keitä saksalaiset ovat? Ovatko he muuttuneet? Aikovatko he taas pyrkiä dominoimaan itäistä Eurooppaa?” Kysymyksiä pohtimaan oli tuotu brittiläisiä ja amerikkalaisia huippuhistorioitsijoita. (”Huippu” mikä ihanan tyhjä käsite! Vailla painolastia vaatia termille tarkkaa määritelmää. Jotain mistä vain Jari Sarasvuo kehtaa ottaa irti kaiken.)
Saksalaiset tekevät paljon työtä sen eteen että he pyrkivät vakuuttamaan haluavansa eurooppalaisen Saksan, eivät saksalaista Eurooppaa. Ja nyt huomaamme että 1900-luvun, suurten inhimillisten kauhujen vuosisadan, aggressiivisimmat ja militaristisimmat valtiot, Saksa ja Japani ovatkin tänään meidän sivistyneisyytemme ja rauhamme parhaimmat esimerkkimme ja takeemme.


Arvoitus nimeltä Albert Speer

Tunnen antipatiaa natseja kohtaan. Tämä tunne on niin voimakas että, toisin kun en anna itselleni normaalisti tapahtua, tunnereaktio on se joka antaa ensimmäisenä vastauksen. Jolloin olen menettänyt osan objektiivisesta otteestani, ja hävinnyt ensimmäisen erän.
Toisaalta samalla samaistun erittäin voimakkaasti Kolmannen valtakunnan hirmukoneiston uhrien osaan, enkä voi uskoa tämän olevan (tieteellisestikään) huono asia, sillä empatia on tärkein keino ihmisyyttä lähestyttäessä, tässä tapauksessa kykyä samaistua niihin musertaviin kokemuksiin jotka lankesivat Saksan toimesta miljoonien viattomien päälle. Ich bin Jude.
Aikalainen vasemmistolehdistö teki olennaisen virheen siinä kohdassa jossa olisi tullut aika koettaa ymmärtää mistä natsilaisuuden voima oikein kumpuaa, he kieltäytyivät tästä tehtävästä valiten vain kuvata karmeaa natsilaisuutta, yksilön luovuttamista kansalle, ja viimekädessä sen Johdattajalle, Adolf Hitlerille, puhumattakaan niistä kauhuteoista joiden koko laajuus selvisi ulkomaailmalle täydessä mitassaan vasta sodan jälkeen. Samalla he lähtökohtaisesti kieltäytyivät tunnustamasta sen irrationaalista, sivistyksen tuolta puolen kumpuavaa voimaa, joka oli Saksassa pyyhkinyt tieltään humanismin, rationalismin ja kristillisyyden. Natsismin voima menee kaiken rationaalisen tuolle puolen. Sivistys on unohtanut mikä voima on myytillä, rituaalilla ja symbolilla, ja tämä uusi veriuskonto oli täysin valmis pyyhkimään pois kristillisyyden nöyrät ja katuvaisuutta korostavat arvot. Hitler Jugend ei kääntäisi toista poskeaan, se halveksuu ylenkatseella heikkoja. Ei ole yksilöä, on vain Volk, kansa, ja sen Messias on Adolf Hitler.
En näe itsessäni juurikaan Hitleriä, Himmleriä, Heydrichia tai Eichmannia, tai muita kansanmurhalle kasvonsa antaneita ”ihmishirviöitä”, mutta eräs Hitleriä lähellä olleista miehistä tuntuu olevan aivan toista maata.
En jaa Albert Speerin kanssa sosiaalista taustaa tai muuta sellaista yhteistä kokemusta, jonka olen huomannut olevan minulle tärkeimpiä yhteenkuuluvuuden tunnetta tuovia tekijöitä, vaan enemmän tunne syntyy henkilön persoonaa ja lahjakkuutta kohtaan, mutta yhtä kaikki, löydän itseni ihailemasta tätä miestä. Speer oli kunnollinen, miellyttävä, hyvin vastuuntuntoinen, ujokin, sivistyksen perikuva.
Hänen sanotaan olleen Hitlerin paras, jopa ainoa todellinen, ystävä, ja miehet kunnioittivat ja rakastivat toisiaan kuin vain vanhempi valtaan tottunut mies ja nuorempi lahjakkuus voivat. Tutkiessaan Speerin rakentamia Germanian ja Uuden Berliinin pienoismallikaupunkeja Adolf Hitlerin silmät loistivat kuin pikkupojalla. Yhdessä he olivat Adolf ja Albert, sairauksista kärsivä vanheneva mies ja tämän lahjakas nuori ystävä. Ehkä Hitler näki heissä uuden Wagnerin ja Ludwig II:sen.
Speer oli ”teknokraatti pahan palveluksessa”, ollessaan niin kauan kuin oli niin lähellä Hitleriä hänen täytyi tietää enemmän kuin hän antoi jälkimaailmalle ymmärtää.
Käydessään SS:n valvomassa pakkotyökaivoksessa ollessaan varustelutuotantotyön johdossa Speer oksensi nähtyään vankien olot ja kohtelun.
Joka tapauksessa Speerin valitettavan tehokkaan toiminnan on laskettu siirtäneen Kolmannen valtakunnan romahtamista ainakin puolellatoista vuodella. Samaan aikaan saattoi jatkua ihmisten systemaattinen tuhoaminen leireillä ja pakkotyössä.

”We oughta never trusted him.” –Valtakunnan marsalkka Göring Speeristä. Muut natsit eivät pitäneet Speeristä haistaen tämän erilaisuuden, mutta tällä oli jotain mikä oli Kolmannessa valtakunnassa arvossa enemmän kuin mikään maallinen; Führerin ystävyys, ja täten koskematon puolueen haukoille.

Tässä on yksi syy miksi Speeriä on syytetty jopa pahimmaksi kaikista natseista; hän on niin kaukana juutalaislasten verta himoitsevasta vaahtosuuna pauhaavan inhottavan natsin perikuvasta kuin vain saattaa, mutta yhä vielä hän teki osansa pelottavan tehokkaasti ja kyvyllä jota voisi kaikella syyllä kutsua ”saksalaiseksi tehokkuudeksi”.
Speerin ongelma on siinä miten näin kunnollisesta ja hyvästä miehestä saattoi tulla tehokas osa natsien murhaavaa koneistoa. Hän kirjoittaa Hitleristä rakkaudella, mutta ei mainitse kertaakaan tämän maanisesti aina uudestaan esiin ryöppyävää juutalaisvihaa ja sodanhalukkuutta. Tämä on uskoakseni hyvin kuvaavaa tästä miehestä; hän oli valmis sulkemaan silmänsä, valmis myötäjuoksemaan, valmis mukautumaan. Speer on kuin kuka tahansa meistä, uuttera perheenisä, päällisinpuolin hyvin moraalinen ihminen. Vastaus ”Kuinka se kaikki saattoi tapahtua?”-kysymykseen piilee meissä itsessämme.

now playing: Devin Townsend – Ziltoid The Omnicient

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.