Haastattelua lukuunottamatta meinasi luonnonvoimat olla vähän vastaan. Jostain mystisestä syystä en tee asioita helpolla tavalla. Olisin voinut mennä aseman läheltä bussilla lähelle Satamaa ja käveltävää olisi jäänyt vähän. E-ei. Minä kävelin koko matkan, vaikka taivaalta tuli räntää. Käytinkö varta vasten mukana ollutta sontikkaa? En. Siinä vaiheessa kun tajusin takkini olevan litimärkä, sain vasta kaivettua sontikan esille, tosin siinä vaiheessa olin jo lähellä merta ja kiitos tuulen se sontikka ei hirveästi pään päällä ollut. Kun pääsin perille ja vessaan, luulin hiusteni olevan kosteat, mutta ne oli ihan vesimärät. Siis sellaiset kuin suihkusta tullessa. Eivät yhtään pystyssä, vaan litassa päätä vasten. IIK! Onneksi oli aikaa sipsiä.
Tuohon sosiaalisuuteen vielä se, että minä olen osoittanut lukioaikoinani sen, että minä osaan olla myös joillain tavoin sosiaalinen. Minä pystyn olemaan satojen tuttujen ja kymmenien kavereiden kanssa, minä tykkään hengata kylillä, tutustua ihmisiin, jne. En minä siis mourota kotona siksi, kun en halua sosiaalista elämää, jotenkin en vain saa itseäni ruoskittua siihen. Minulla onkin siis selvästi kaksi puolta: toinen puoli haluaa olla yksin ja mielellään koneen ääressä, toinen taas haluaa olla porukassa, elää, lähteä ulos. En olisi onnellinen, jos olisin vain toista. En ole onnellinen, kun olen 24/7 yksin kotona, mutten olisi myöskään onnellinen, jos en saisi koskaan omaa rauhaa. En vain tiedä sitä, mikä minä lopulta olen. Olenko minä ujo erakko, joka voi leikkiä olevansa sosiaalinen, vaikkei ole? Vai olenko minä sosiaalinen, joka on masentunut erakoksi? Epäilen hieman, että vika on tietokoneessa. Tietokone ja etenkin netti passivoi. Ei ole mitään pakkosyytä lähteä sinne baariin tai lenkille, kun voi olla koneella. Kuopiossa kun en omistanut tietokonetta vuosiin, toki yksin vietetty vapaa-aika oli helvetillisen tylsää (ristikoita, ristikoita), mutta kiitos sen helvetillisen tylsyyden tulikin vietettyä paljon aikaa kylillä. Tässä on siis vittumainen dilemma. Jos viihdyn kotona, en elä. Eli minun pitää tekemällä tehdä kodistani niin tylsä paikka, että on pakko elää. Ääh. Haluan molemmat! Haluaisin ihan itse elää niin paljon kuin haluan ja silti viihtyä kotonakin. Tämä ei vain toimi.
Itse reissusta jäi taas maaginen olo. Vaikka olikin märkää, kurjaa, loskainen Helsinki on ruma, autot pelotti, juna oli tunnin myöhässä ja pyllykipu on taas palannut (tulee, kun istuu pitkään samassa asennossa jalat koukussa). Ekanakin se, että näkee hirveästi ihmisiä, on ihanaa ja ihanuutta lisää se, että siellä on paljon söpöjä tyttöjä ja etenkin kun vielä helsinkimuotiin kuuluu paljon vaatteita, mitä rakastan, niin ahhh! Se tyylien sekamelska, ernut, gootit, rokkitytöt, helsinkimäiset tavikset, jne jne. Toki tuohon liittyy se efekti, että uuden kaupungin ihmiset näyttävät aina paremmilta. Sitten kun sinne muuttuu, ne rumentuvat. Tämä on käynyt aina.
Pelkän puhtaan ihailun lisäksi minulle iski taas kamala halu tutustua ihmisiin. Katsos tuota ihmistä. Hieman pulleahko tyttö, ehkä kolmikymppinen. Kihlasormus. Päällään sininen paita ja hyppyrinenä. Mitähän hän ajattelee? Haluaisikohan hän jutella? Onko hänellä joku tarina, josta viehätyn? Jos menisin juttelemaan hänelle, kertoisiko hän illalla miehelleen, että joku tuntematon tuli juttelemaan ja se oli ihanaa? Entäs tuo pappa tuossa? Onkohan hän ollut sodassa? Tai tuo ihana nuori lävistetty pipopää? Uskaltaisinko pyytää hänet kahville tai kaljalle ja tutusta, vaikka se tutustuminen jäisikin junamatkan mittaiseksi?
Mitään en tietenkään toteuttanut, mutta minulla on hyvä/paha tapa kiinnostua yksilöistä ihan liikaa. Itseasiassa pysyvässä seurustelusuhteessa on vähän se ongelma, että silloin menettää "luvan" tutustua pienellä romanttisella säädöllä uusiin naisihmisiin, vaikka tosiaan kyse olisi vain hempeästä puheesta junamatkan ajan. Jokainen ihminen tuntuu niin seikkailulta, että on vaikea tyytyä mihikään, edes täydelliseen, kun tarjolla olisi 6 miljardia vähemmän täydellistä, mutta silti kiinnostavaa ihmistä. Mä niin tartten sen minua villitsevän kaverin! Ehkä kohta persoonani jakautuu ja luon mielikuvitusolennon, Paha-Pasin, joka villitsee minua kaikkeen.
Päivän ihanin fiilis oli kävellä asemalta märässä sateessa kämpille ja kuunnella iPodia. Autoja oli vähän, joten oli hiljaista ja musiikki kuului. Kävellessä musan kuuntelu on jotenkin aina hienompaa kuin vain istuen, koska samalla voi haistella ja katsella luontoa. Yleensä myös mielikuvitus laukkaa eniten juuri kävellessä, etenkin kun silloin on aika hankala mitään muutakaan tehdä kuin haaveilla. Lisäksi vielä, vaikka mielestäni ihan hyvät kaiuttimet omistankin, niin nappikuulokkeissa parasta on se, että ääni tulee suoraan korviin. Näin erottuu paljon pieniä yksityiskohtia, joita ei kaiuttimista kuunnellessa huomaisi (etenkin jos kuuntelee musaa koneelta, ääni kun menee rca-kaapelin ja erottimen läpi, joka syö laatua, cd:ltä yksityiskohdat erottuu jo tarkemmin). Lisäksi en minä nykyään enää koskaan kuuntele vain musiikkia kotona. En istu sohvalla hiljaa ja kuuntele. Eli jos kuuntelen vain cd:tä, en koskaan kiinnitä musiikkiin tarkasti huomiota. Sen sijaan mp3-soitin korvilla kävellessä voi kiinnittää tarkan huomion. Ohoh, tässä on tälläinen hyppäys, tuolla taustalla on piano, en ole koskaan ennen kuullut ja tämä kitaravallikin koostuu kymmenestä eri äänitasosta. Wau! Rakastankin hyvin tuotettua musiikkia siksi, että siinä on niin paljon yksityiskohtia. Ei se toki musaa hyväksi tee, mutta yksityiskohtainen hyvä musa voittaa aina halpistuotetun hyvän musan. Suurin syy miksi The Soundsiin rakastuin olikin se, kun aloin soittamaan sitä iPodin kautta. Ei se levyltä niin toimi, mutta kun se ääni tulee suoraan päähän, on aikaa kuunnella sanoja, haaveilla ja elää, niin ihanaa! Itseasiassa teininä musa toimikin, kun makasin sängyllä, kuuntelin musaa ja luin sanoja. Nyt mp3-soitin tekee saman efektin. Se ei ole enää vain ääntä ja musaa, vaan kuulen ja tajuan, mitä siinä lauletaan. Ihanata!
Tanssahtelinkin äsken yksi villasukka jalassa boksereissani ja olin onnellinen.
Edit: Muistinkin, että mähän otin kuvan siellä Hernesaaressa. Tälläiseltä näytti. Itseasiassa aika tunnelmallisen hienoa, kunnes kääntyi ympäri ja näki rakennustyömaat, telakkatyöntekijät, roskat ja loskaiset tiet.