IRC-Galleria

Olipahan taas viikonloppu. Perjantaina oli työpaikan hilabalot tiimin kesken. Käytiin ensin "kokkikoulussa", eli jossain hienossa Italialaisessa ravintolassa tehtiin itse ruokamme ja syötiin ne. Pääkokki oli tietysti niin perus-italiaano, eli klähmi naisia ja huusi miehille, että ihan kikatutti. Tosin se taisi olla vähän osa sitä homman jujua. "Miksi ei tee jotain?!" huutoa ja puolipaniikkikohtausta lukuunottamatta oli kivaa, sit kun osasi olla välittämättä sen huudoista. Helvetillinen kuumuus ja helvetillinen selkäniskakipu tosin meinasi syödä hauskuutta, mutta molempiin on sinänsä jo tottunut, joten eivät ne mitään yllätyksiä koskaan ole.

Kokkikoulusta jatkettiin baariin, jossa oli jees, vaikka menikin kaikki rahat ja muistin taas, miksi vihaan "yökerhoja". Missään ei voi puhua kun musiikki on niin kovalla ja sit kun löytää paikan, jossa musiikki on vain kovalla, niin ne ovat niin chillailupaikkoja, joissa ei ole yhtään edes tarkoitettu tai mietitty sitä asiaa, että joku haluaisi tutustua uusiin. Sinne voi mennä juttelemaan kavereiden kanssa, mutta toisaalta jos haluaisin mennä kavereiden kanssa juttelemaan, en menisi ylipäätään kalliiseen bilehilepaikkaan, vaan istumiskuppilaan. Nojoo, ei liittynyt sinänsä aiheeseen, työpaikan porukalla se yhdessä juttelu oli just tärkeintä joten siinä mielessä Apollo oli jees (joku schjoku ei niin, eikä joku irkkupubikaan, kun oli mölymöly). Ihanaa oli kyllä jutella työkafruille ja hekin vähän "aukesivat" enemmän kun sai tutustuttua.

Viikonlopun hauskuus kuitenkin starttasi vasta sitten eilen, eli lauantaina. 3 tunnin yöunien jälkeen hyppäsin Jyväskylään menevään junaan ja eikun erään ehkä maailman sympaattisimman ihmisen luo vetämään kupposta. Ei ehkä ollut maailman bilehileintä, mutta oli taas niin kivaa ja hassua, että nyt hymyilyttää.

Jyväskylässä oli joku ryyppyjuhla, samanlainen kuin taiteiden yö muualla, eli kaikki juo, eikä sitä taidetta ole missään. Ihmisiä oli ihan helkkaristi, tosin oltiin aika omissa oloissamme. Porukassa oli eräs venäläinen it-heebo ja hänelle tuli juteltua paljonkin yöllä englantia ja se olikin jännää, koska "en osaa puhua englantia". Hyvin huomaa, että kun vain avaa suunsa, niin aika pian se kieli alkaa tulemaan yhtä sujuvasta tai epäsujuvasti kuin suomi. En tiedä oliko kännistä haittaa vai hyötyä, mutta harvemmin tuli hetkiä, ettei oltaisi toisiamme ymmärretty. Onneksi tosin en muista, miltä olen kuulostanut mahtavine aksentteineen :D

Hauskempaa on kuitenkin sen kafruni kissat. Toinen etenkin niistä on niin sairaan hellyydenkipeä ja hyvin inhimillinen hellyydenkipeydessään. Oli niin ufo olo, kun makasin sohvalla, kissa tuli viereeni, työnsi naamansa hitaasti lähelle naamaani ja antoi pusun :D Olen tottunut siihen, että toki suurin osa kissoista tykkää rapsutuksista ja ne nauttii ja kehrää ja kiehnää välillä, mutta kun nämä kissat tuntuivat oikein ihmismäisesti hakevan sellaista paijausta, mitä yleensä tehdään toisille ihmisille, eikä eläimille (en nyt tarkoita mitään zoofiliaa, vaan siis posken silittelyä sormella, käsien/tassuje laittamista kasvoille, pusuja, jne) :D Oli ehkä maailman hellyyttävintä se ja samalla pelottavasti osoitti miten älykkäitä ja ihmisiin mukautuvia kissat voivat olla. Toisaalta kyllähän minunkin vanhempien koira kuvittelee olevansa ihminen ja istuu rappusilla ihmismäisesti, vaikka se näyttää koiralle hyvin tuskaisalta ja epäluonnolliselta. Mutkun ihmiset istuu... :D

Samalla reissulla myös muistin matkustelun hyvät ja huonot puolet. Huono puoli on se, että ihan oikeasti yksi viikonlopun reissu tarkoittaa aina yhtä täysin helvetillistä työviikkoa. Kun reissaa, ei voi nukkua. Ei vain voi, vaikka kuinka hurskastelisi, että voihan sitä vieraissa nukkua ja sunnuntaina voi mennä aikaisin ja blabla. Ei. Koko viikonlopun reissu tarkoittaa siis aina helvetillistä univelkaa, joka ei viikollakaan lyhene, eli koko viikko menee töissä zombiena. Sit kun seuraavalla viikolla on taas reissu, niin lopulta syksyllä on niin väsynyt, että kuolee. Tämän takia olisikin niin helkkarin pakollista se, että saisi maanantait vapaaksi ainakin kesällä, kun tulee reissuttua enemmän. Voisin oikeastikin selvitellä, onnistuisiko ottaa maanantait palkattomiksi vapaiksi tai esim. vuoden päästä, kun lomia on, ripotella ne koko kesän ajaksi yksi päivä joka viikolle ja sit loppupäivillä ottaa joku viikkopari ihan putkeen lomaa. En mä sinänsä jaksa mitään puutarhaa hoitaa tai mökillä käydä, joten viikon loma putkeen tarkoittaa siis sitä, että juhlin pari päivää ja loppuajan mökötän kotona. Enemmän se menisi hyötykäyttöön siten, että olisi vaikka 5 viikkoa peräkkäin vain 4 päivän työviikkoja.

Hyvänä puolena huomasin taas sen, miten hauskaa lopulta jopa se junassakin oleminen on. Tai siis se geneerinen matkustusaika junassa on turhaa ja ärsyttävää, siitä voisi luopua, mutta junien vaihdot, asemalle kävely, junassa paikkansa etsiminen, jne. Hirveästi ihmisiä ja jostain oudosta syystä muiden kaupunkien ihmiset näyttävät aina söpömmiltä ja niitä näyttää olevan aina enemmän. Huomasin tämän just tänäänkin Tampereella junaa vaihtaessa, kun tuntui, että väkeä oli älyttömästi ja jokainen vastaantulija oli joku söpö gootti. Outoa oli se, että Helsingissä ei tullut samaa ajatusta, vaikka siellähän oli triplasti se väkimäärä mikä Tampereella. Mutkun Tampere oli se "ulkomaa" ja Helsinki "kotimaa", niin sitä ei vain kiinnitä tuttuihin asioihin enää huomiota.

Olen jo sanonut monesti, mutta olen tosi "visuaalinen" ihminen, eli rakastan tuijottaa kaikkea ja myös tosi perso ihmisten söpöydelle, jonka takia minulla oikeasti on junaan noustessa jo ihan jännäkakka housussa siitä, että istuuko viereeni joku söpö ihminen tai istunko sellaisessa paikassa, että voin matkan ajan tuijottaa jotain söpöä ihmistä. Jotkut pitäisivät tuota hulluna, mutta sillä on oikeasti tosi paljon merkitystä. Söpö vieressä/näköetäisyydellä istuva vs ei-söpöä muuttaa matkaa täysin. Eka ihanaa, toinen tylsää junassa jourottamista. Valitettavasti jälkimmäinen etenkin junassa käy tosi paljon usemmin, jonka takia onkin kiva, jos matkalla on monta vaihtoa, koska aina silloin tulee se jännitys uudestaan, että entä jos nyt! Ja vaikka ei, niin junaa vaihtaessa jo näkee taas hirveästi ihmisiä ja on ihan jeij! Jos menisin taksilla kotiovelta suoraan kaverille juomaan kalsarit ja kotiin, reissu olisi paska, koska en näkisi ketään. Ei mun tartte puhua kellekään, ei mun tartte iskeä ketään, eikä bilettää kenenkään kaa, mutta mun pitää nähdä.

Etenkin kesäreissuihin kuuluu myös aina alkoholi. Tietty jos pakko on lähteä, niin lähden jonnekin sukulaisiin ja muuta, mutta kun reissu "pilaa" aina viikonlopun vapaa-ajan (en laske reissaamista vapaa-ajaksi, vapaa-aikaa on vain se aika, kun on toimeettomana kotona ja tätä _tartten_ joka viikko tietyn määrän tai tulen hulluksi), niin enemmän tulee lähdettyä vain kavereiden luo, festareille, miitteihin, jne. Eli koska reissussa juodaan, paluumatkalla on aina krapula ja kun on krapula, kaikki tunteet on aina pinnassa. Maksaisin aika ison summan rahaa, jos sillä krapulat häviäisivät kokonaan, mutta kun ne eivät häviä, niin ei auta kuin nauttia siitäkin vähästä. Joku sanoi joskus, että krapula on runollinen ja tottahan se on. Etenkin kun nykyään harvemmin iltasella junassa on sellaista laatta-laatta oloa, vaan paremminkin vain itkettää, haikeuttaa, lihakset nykii, kuuluu ääniä (en ole mikään juoppohullu, vaan tämä johtuu siitä, että möly jää aivoihini ja aina baarin/festarien/tms jälkeen soi illan pari päässä puhe, musa ja kuiskaukset), maailma näyttää jotenkin hassunväriseltä, sellaiselta hieman surulliselta mutta aurinkoiselta valonkajolta pilven raosta, jne.

Tuon krapulan takia tulee usein haikeus ja haikeus sinänsä pelastaa monta reissua, vaikka onkin käytännössä lähes vain negatiivinen tunne. Ilman haikeutta tulisi sellainen olo, että heeetkinen, multa meni 200 eur rahaa, nukuin 2 tuntia ja eihän me tehty muuta kuin juotiin sisällä ja katsottiin telkkaria. WTF!!?! Kiitos haikeuden on enemmänkin sellainen: "Oih... olipa ihana viikonloppu kun nyt niin itkettää lähteä pois". Toisaalta haikeus taas tekee mahdottomasti sen, että koskaan mikään voisi olla niin hyvää, että se riittäisi. Vaikka ilta olisi täydellinen, jälkikäteen silmäkulma hieman kimmeltäen ajattelisi, että olisi se voinut olla täydellisempi tai jos ei, niin edes pidempi! Haikeus vähän kuin se krapula itsessään, toisaalta se on kivaa, kun se tuo sisältöä ja tiettyä mukavaa kurjuutta, toisaalta en tiedä olisiko kivempaa ilman. OK:n, hyvän ja maailman parhaimman viikonlopun toki erottaa sitten vuoden päästä siitä, että minkä muistaa ja mikä ei, mutta kotimatkalla junassa jokainen tuntuu samalta ja olo on aina sama.

Viikonloppu sai arvoisensa päätöksen, kun Helsingin rautatieasemalla oli joku nelihenkinen naispoppoo soittamassa jousisoittimia. Vähän Vanessa Mae / Lampenius-tyyliin taustalla oli teknohkoa musiikkia ja viulut ja sello (sori, en mä tiedä mitä ne oikeasti oli, mutta siltä näytti) päälle. Ihan eka biisi vielä minkä kuulin, kun tottakai pysähdyin ihmettelemään miksi soi musiikki ja miksi ihmiset parveilee junien lähellä, oli Fucking Åmålin Agnesin ranteenviiltokohdassa soinut biisi. Ehkä leffahistorian söpöimmän itkettävin kohta ja yllättäen sit kun se biisi tuli heidän soittamana (kyseessä siis joku yleinen biisi, liekö jonkun perusklassisen musiikin tekijän töhräämä), niin olipa taas :'] olo. Muutaman biisin jälkeen oli pakko lähteä, kun taika alkoi vähän rapisemaan ja kiirekin oli kotio, mutta jäi superhyvä mieli. Just sellainen "Voi vitja mun elämä on nykyään maagista!" -olo!

Maagisuutta tosin vähensi se, kun yhtäkkiä rautatieaseman katetusta katosta tipahti kasa jotain yrjöä viereeni ja osa kengille. Sitä tuli oikeasti pienen oksennuksen verran, mutta en tiedä mistä. Ainoa järkevä selitys lienee se, että kyseessä oli linnunkakka, etenkin kun se tippui aika "pisaramaisesti" alas ja se rautatieasema ei ole katettu ihan joku kohdasta, vaan siellä on jotain pieniä reikiä tai se lintu oli katteen sisäpuolella, vaikken kyllä mitään nähnytkään tai jotain muuta pelottavaa. Herralle kiitos, ettei se osunut päähän. Jos olisin ollut ihan vähän vasemmalla, niin se koko 4dl paskaa/oksennusta/mitälievihreäävelliä olisi tullut keskelle jakausta :D Arf.

Ainiin, kaiken maagisuuden ja muun keskellä pakko latistaa lopuksi tunnelmaa, ettei muille tule paha mieli ja marmattaa sitä, miten taas kerran hukattiin täydellisyys. Se viulumusa oli tosi ihanaa ja jees, mutkun siitä saisi täydellisen laittamalla sen black metal bändin taustalle. Sama juttu kuoromusiikissa. Vihaan sydänjuuriani myöten kuoromusaa levyltä kuunneltuna, mutta livenä se on jeij, mutkun se olisi täydellistä, eikä vain jeij, jos siihen saisi lisää "munaa" ja munaa saisi sillä, että olisi soittimet, rokit soittimet, örinää ja aggressiota. Ei mitään rammsteinia ja viuluja päälle, vaan sellaista musiikkia, jossa se aggressio nousisi ja siinä nousuhetkessä olisi vahvasti ne jouset ja kuorot mukana ja sitten se räjähtäisi niin että pallit lentäisi avaruuteen. Nyt aina hukataan se täydellisyys kun nuo elementit tarjotaan pliisusti irrallaan.