IRC-Galleria

Sain eilen yhtäkkisen päähänpiston. En tiedä mistä ja miksi, mutta aivoihini kirkastui yksi sana: "Miniläppäri!". Tahon! Omnomnom, eikun tahon! Ehkä lopultakin mainosten subliminaaliset viestit menivät perille tai jotain, mutta ryntäsin heti nettiin vertailemaan vaihtoehtoja. Valitettavasti tuo vertailuvaihe on se, joka 90% tapauksessa pilaa ostoinnon ja 10% tapauksissa ostan silti, mutta olen jo valmiiksi pettynyt tuotteeseen. Valitettava tosiasia kun on se, että kaikki on aina paskaa ja kun lukee liikaa negatiivisia kommentteja, on tosi vaikeaa huolia edes vähiten paskaa tai sitä hinta/laatusuhteeltaan järkevintä paskaa.

Tällä kertaa kävi vähän sama ongelma. Muuten niin söötti Acer Aspire One sisältää kiiltävän näytön ja vihaan niitä ihan ärsyttömästi. Luultavasti 2000-luvun typerin keksintö. "Hei, miten saadaan näytöstä sellainen, ettei siitä näe koskaan muulloin mitään kuin pimeässä huoneessa? Mä tiedän, tehdään siitä peilipintainen! Joo! Sit myydään sitä tuplahintaan BrightViewinä. Joo!!". Vittu. Toinen vaihtoehto alle 300 euron hintaluokassa on sitten Asuksen EEE PC 900, jossa ei ole Atom-ydintä. Kakkakikkare. Enkä mä taho enkä malta odottaa niin pitkään, että jotkut muut mallit halpenisivat alle 300 euron. Gää! Mikä pahinta, vessassa mynniä pursottaessa satuin huomaamaan Mikrobitin takakannesta, että seuraavassa numerossa on miniläppäritesti. Tuplagää! Pitäisi odottaa siis kuukausi, jotta näkisin mikä on paras ja siinä vaiheessa en ostaisi enää mitään, kun kaikki olisi huonoja.

Pointti lipsahti vähän teknisiin yksityiskohtiin, vaikkei pitänyt. Eli miniläppärin haluaisin siksi, että voisin lopultakin kirjoittaa auto- ja junamatkoilla, muuta käyttöä sillä ei sinänsä olisi, joskin kyllähän sitä toki nyt välillä on kiva läppäröidä sohvalla / vessassa / sängyssä. 300 euroa pelkkään novellikirjoituskoneeseen on toki jonkin verran rahaa, mutta whatevör. En ole koskaan ollut läppäri-ihmisiä, mutta miniläppäri ajaisi samalla myös oikean läppärin virkaa silloin kun sitä joskus tartteisi, eli sinänsä tuo olisi ihan fiksukin sijoitus. Kiitos mineyden sitä myös kehtaisi kantaa mukanaan, jotain normaaleja läppäreitä kun en todellakaan halua koskaan raahata mihinkään. Mikä parasta, nuo miniläppärit ovat niin tehottomia, että ne ovat herkullisen jännittäviä wanhan ajan koneita. Ei siis enää tuskaisen hidasta windowsin odottelua pöytäkonetta hitaammalla läppärillä, vaan reilusti tehottomaan läppäriin on tökätty joku linux ja sillä voisi sitten pelata jotain wanhoja tai kevyitä pelejä. Jeij! Mainosmiehet tosiaan osaavat hommansa, kun läppärin tehottomuus tuntuu niin söpöltä ja seksikkäältä, että sitä itsessään himoitsee :D Vielä kun ostan läppärin Verkkokaupasta, niin voin ostaa siihen kustomoinnin päälle. Tahtoisin Hello Kitty läppärin, mutta paremman puutteessa maksan 30 euroa siitä, että safiirinsinisestä (joka on nimeään rumempi livenä, kävin katsomassa tänään) läppäristä tulee pinkki läppäri. Iih! Harmi vain kun Verkkokaupan kustomointipohjeet ovat niin perseestä, niin niiden kuvioiden käytöstä ei saa mitään selvää ja on turvallisempaa ottaa yksivärisenä, vaikka se ehkä vähän tylsää onkin.

Helkkari, polttelisi kyllä haistattaa kakat kaikille testeille ja tuloksille ja odottamisille ja ostaa se Aceri, mutta kun se kiiltonäyttö :| Oikeasti kun tuo läppäri tulee pääosin käyttöön jossain hyvin jännittävästi valaistuissa paikoissa, kuten autoissa, junissa ja ties missä, niin oikeasti jos se näyttö kiiltää pahasti, ei sitä voi käyttää. Sitten minulla on söpö 300 euron (+30 eur kustomointi + 20 eur laukku + 40 eur vara-akku) pinkki verkonpaino.

Nyt kun olen tylsistänyt kaikki koneilla, voin siirtyä ihanampaan aiheeseen, eli ihastumiseen. Koin tänään pitkästä, joskaan en tosi pitkästä aikaa ihastuksen ensisilmäyksellä. Olen ottanut itseäni vähän niskasta kiinni ja parina päivänä mennyt ysiin töihin, joka tarkoittaa sitä, että lähden 8.30 bussilla (joka on aina ihan täynnä). Jotenkin typeränä panikoiduin bussiin tullessa, kun näin sen olevan täpötäynnä ja heti bussikuskin kopin takana oli tyhjä paikka. En ajatellut sitä, että istumalla siihen näen vain seinän, enkä ihmisiä ja tottakai olisi parempi seistä takaosassa ihmisiä katsoen kuin istua seinää katsoen. Hävetti kuitenkin liikaa lähteä vaihtamaan paikkaa seisomaan, joten piti vain purra hammasta ja yrittää nauttia söpöistä ihmisistä sivuikkunoiden ja vieressäistujien kautta. Jossain vaiheessa tajusin, että minun kuvani heijastuu kolmesta eri paikasta, kahdesta peilistä ja kuskinkopista, joka ei ollutkaan seinää, vaan peilipintaa. Alussa vähän iikahdan, kun olo on jotenkin alaston kun itsensä näkee joka puolella, mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että näen itseni lisäksi muutkin takana istuvat ihmiset. Sekunti myöhemmin tajusinkin, että takanani olevalla penkillä istui joku nainen, jolla oli paidassa jännä kaulukseen asti nouseva paksu pystyviiva. Siinä vaiheessa olin jo ihastunut.

Huomasin aika pian vain tuijottavani sitä heijastusta kuskinkoppi"peilissä" ja mikä parasta, se nainen ei tajunnut minun tuijottavan, kun istuin selin häneen. Tajusin hänen näyttävän ihan eräältä ihanalta kaveritytöltäni. Hän oli iältään ehkä vanhempi (jotain 30-40 luultavasti), pukeutui hieman erityylillä ja muutenkaan ei tietenkään ollut identtinen, mutta kyse oli enemmänkin siitä, että hänellä oli samaa "arkkityyppiä" kuin kaverini. Tajusin myös, että hän käyttäytyi muutenkin täysin "Maisamaisesti", huulen mutristelut, katseet tyhjyyteen ja ihanat pienet rypyt silmäkulmissa olivat samat. Kaiken lisäksi tukkamallikin vielä matsasi. Jotenkin se pystyviiva paidassa, hänen identtisyys kaverini kanssa ja heijastava peili loivat otollisen hetken täysin maagiselle pikaihastumiselle. Ennätin katsella sitä naista noin 3 minuuttia, mutta siinä vaiheessa jo tärisytytti ja sydämeen pisti ja kirveli jännästi. Harmittavasti bussista oli pakko nousta ja jotenkin en ennättänyt luomaan kunnon katsetta häneen pois noustessa, osin tosin siksi, kun yritin katsoa sitä paitaa :D

Pikaihastuksia tulee, pikaihastuksia menee, en usko tuon olleen kuin yksi pieni sattuma ja häntä en enää uudestaan näe. Mutta tuo onkin hyvä aasinsilta noihin "arkkityyppeihin", eli siihen kun joillain ihmisillä on hirveästi naamakaimoja ja toisilla ei yhtään tai ainakaan sellaisiin ei ole törmännyt. Kyse ei siis todellakaan ole siitä, että jotkut ihmiset näyttäisivät ihan samalta, vaan kyse on siitä, kuin heidän naamansa (ja varmaan kroppansakin) olisi muodostuneet täysin samoista geeneistä. Tyyli voi olla eri, ikä on usein eri, hiukset erilailla, eri meikki, erilaiset rypyt, finnit, vammat ja muut, mutta se naaman yleisilme, josta ihmiset tunnistaa, on joillain täysin sama. Olisi tosi kiinnostava tietää, ovatko he oikeasti jotain kaukaisempaa sukua (tosin harva sisaruskaan näyttää yhtä samalta), onko kyse vain täydestä sattumasta vai onko jotkut tietyt kasvonpiirteet selvästi yleisempiä kuin toiset. Joitain naamatyyppejä kun on tosi paljon, kun taas toisia arkkityyppejä on sitten vähemmän ja sitten tosiaan ne täysin uniikit, joita kuitenkin on varmaan 50% ihmisistä.

Kiitos näiden samanaamojen on hassua, kun voisi ihastua joka kertaa uudestaan eri ihmiseen, joka näyttää kuitenkin samalta kuin vaikka exä. Toisaalta se voisi olla jo spookya, aivan kuten joillain ihmisillä se, miten he seurustelevat aina samannimisten ihmisten kanssa. Sattumaahan se on, mutta hupaistuttaa jos jollain on ollut useita suhteita ja aina samannimiseen.

Ps. Sisustakaa sitä kämppää!