IRC-Galleria

"Minä en ole koskaan kipeä", kop, kop, kop, paitsi lomalla. Ei ollut tällä kertaa loma, mutta melkein. En ole sitten Helsinkiin muuttamiseni viettänyt yhtäkään viikonloppua rauhassa. Suurin osa viikonlopuista on ollut sellaisia, että olen joko matkustanut johonkin tai joku on ollut täällä tai lauantaina on ollut jotkut hilibanjamat, eli käytännössä viikonlopun unimäärä on jäänyt arkeakin vähemmäksi ja mikä pahinta, yleensä juuri la-su ja su-ma yöt. Univelkani alkaa olla sillä asteella, etten muista mitään, töissä törmäilen seiniin ja muutenkin kaikki motivaatio ja ilo on kadonnut mistään sellaisesta, johon tarttee aivoja. Päätin sit järjestämällä järjestää itselleni yhden (1) viikonlopun, jolloin nukun kuin hirvi. Perjantaina kävin katsoon Indyn ja parilla oluella ja sit kuorsaamaan ja kuorsausta jatkuisi maanantaihin asti. Hyvä suunnitelma ja toimi perjantain osalta (Indystä lisää myöhemmin). Kaljalla meni ehkä himpun liian pitkään, mutta olin kuitenkin jo yhdeltä sängyssä ja heräsin joskus klo 12, eli 11 tunnin yöunet. Wau! Vähemmän kuin 12 mitä suunnittelin, mutta enemmän kuin se normaali 4-6.

Aamulla kun herään, luen lehdestä, että Helsingissä olisi Tuska ja Helsinki Pride. No voi vittu, just tänä viikonloppuna! Ajattelin kuitenkin, että eihän se pahaa tee lähteä päivällä katsomaan iiiihania vaatteita, palaa sit ajoissa takaisin nukkumaan. Vedin aamupalan ja ihmettelin, kun en saanut kaikkea smoothieta alas ja sit rupesi oksettamaan. Mikä helvetin sympatiakrapula tämä on. Bussia odottaessa sitten jo nieleskelin laattaa. Kaivarissa Prideä katsomassa (oli muuten tylsää, kaikki vain ihan perusnäköisiä, ei mitään erikoista jos ei satunnaisia sateenkaarisukkia lasketa) olo oli jo niin helvetillinen, että piti sanoa seuralaisella näkemiinit ja lähteä kotiin. Käväisin tosin vielä Tuskan liepeillä kun olo kävellessä parani (siellä vaatteet olivatkin jo parempia, grrrrau, piiitkästä aikaa näki taas ihania goottityttöjä säärystimineen ja meikkeineen, harmittaa kun en ole enää metallisti). Kotiin palatessa olo olikin sitten jo pyttyä halaava ja syy paleltamiseen löytyi, 38.3 kuumetta, joka nousi vielä illan mittaan. Voi kusen paskat!

Sunnuntai meni sitten vähän vähemmässä kuumeessa, mutta maha oli ihan paskana. Ei sieltä hirveästi mitään ylös tullut, mutta ei sinne mitään kyllä alaskaan saanut. Jossain vaiheessa ei tiennyt, johtuuko paha olo pahasta olosta vai nälästä, mutta aina kun yritti syödä jotain, maha hylki sitä ja aloitti hirveän väännön ja kurninnan ja oksetuksen. Tänään kuumetta sitten vielä vähän vähemmän (joskin taas tuntuu kuumeiselta ihossa, eli ihoon koskee kun sitä koskettaa), mutta maha on edelleen ihan sekaisin. Se voi tosin osaltaan olla enää jälkitautia ja tänään yritänkin niin varovasti olla tuon mahan kanssa, koska olen liian tunnollinen ollakseni sairaana kahta päivää töistä poissa vaan menen sit vaikka väkisin raatamaan taas oksennusvadin kanssa. Ongelmana vain aivotyössä on se, että jos ei ole syönyt viikonloppuna mitään, niin nälkä koskee päähän ja kun koskee päähän, on vaikea tehdä mitään, eikä tähän mahaan uskalla särkylääkettäkään vetää. Pitää varmaan yrittää lipittää jotain sulaa voita tai muuta energiapitoista. Noh, kaikesta huolimatta olen nukkunut tai ainakin sängyssä pyörinyt tänäviikonloppuna sen verran, että ehkä se univelka ihan vähän parani. Ehkä.

Kahden viikon aikana on taas tapahtunut kaikenlaista. Jos provinssi oli pyllystä, niin Himos oli sitten jo navan korkeudelta, eli "ihan jees". Ihana seura pelasti, noin muuten oli ehkä vähän liian riehakas ja toisaalta tylsä meno. Olen niin huono tutustumaan tuntemattomiin, vaikka ne samassa mökissä olisivatkin ja jos sosiaalisesti on vaivautunut olo, jostain syystä alkoholikaan ei nouse päähän. Provinssimaisesta jokainen ilta tyssäsi järjettömään pääkipuun, joka alkaa nyt jo vähän pelottaa. Niskalihakseni ovat kyllä niin helvetin jumissa, joten ehkä kyse on vain siitä, kun sitä istua kököttää ulkona pahassa asennossa viileässä, niin lihakset jumittaa enemmän ja kun päähän ei mene verta, niin ei ihme että sattuu. Nukkuessa ne sen verran rentoutuu, että taas vähän veri kulkee. Oli vain helkkarin kiva huomata, että työpaikka ei tietenkään korvaa fysioterapiaa. Voi paskat. Muutenkin minulla on fysioterapiasta huonoja kokemuksia, niin ei huvittaisi maksaa itseänsä kipeäksi siitä, jos saa "tee näin, eikun tee näinkin" neuvoja, joilla vain kaikki vaivat pahenee. Mieluummin menisin suoraan lääkärille ja tökkisivät piikeillä ton kuntoon. No miksi en mene? Siksi kun olen niin vitun vässykkä, etten saa varattua aikaa koskaan :(

Pakko ihkuttaa tähän väliin. Olen aina tykännyt Avril Lavignesta, joskaan en levynostopaljon. Muutamat hitit niin ihania ja vaikka hänen suupielensä kääntyvätkin ylös, eikä nätimmin alas, niin hän näyttääkin niin söpöltä. Tänään MTV:ltä top 10 @ 10:iä katsoessa täynnä Lavignen videoita kuitenkin lopulta ihastuin häneen niin täydellisesti. Iiih, Avril! Se hänen vaatetyylinsä on vain niin mahtava! Musiikkikin on niin menevää, kitarat rokkaavat kuin hirvet ja ei voi muuta tehdä kuin vain olla tuijtuij ja pistää telkkaria kovemmalle. Avrilin vaatteiden myötä tajusin, että vaikka pinnalliselta kuulostaakin, yksinkertaisesti tietyt vaatteet ovat minulle vain niin tärkeitä. Minun olisi hyvin vaikea seurustella ihmisen kanssa, joka pitäisi aina vaikka vain farkkuja, eikä koskaan mitään hienoja "jalkavaatteita". Tätä voisi verrata samaan kuin vaaleasta ihonväristä tykkäävä seurustelisi tummaihoisen kanssa tai toisinpäin, se vain häiritsee! No okei, vaatteita voi toki vaihtaa, mutta jos jotkut vaatteet eivät henkilön tyyliin kuulu, eivät ne kuulu, eikä se jatkuva pyytäminenkään ole kivaa. Vaikka teinifraasimaisesti "luonne on tärkempi kuin ulkonäkö", niin itselläni ne tunteet kumppania kohtaan ovat hyvin riippuvaisia ulkonäöstä ja ne ruokkivat itse itseään kehässä. Eli jos olen superihastunut kumppaniini, hän näyttää automaattisesti ihan sairaan hyvältä ja jos hän näyttää ihan sairaan hyvältä, ihastun häneen enemmän. Valitettavasti sama toimii toisinpäin, eli jos tunteet rapisee, niin ulkonäkökin kolisee. Tämän takia onkin tärkeää, että henkilö näyttää _minun silmissäni_ jo alunperin niin söpöltä, että huononakin hetkenä voin aina ihastua hänen ulkonäköönsä (ja luonteeseen) uudestaan. Pahempi ongelma silloin, jos joku näyttää tosi kamalalta, häneen ihastuu ja hän näyttääkin sit täydelliseltä (mulla on käynyt tätä useasti), koska sit pelottaa, että mitä jos riidan aikana totuus taas paljastuu ja sitä huomaa näkevänsä toisen samoin kuin ennen ihastumista. Vaatteet ovat kuitenkin suurin osa ulkonäköä, joten niillä on myös suurin vaikutus siihen miltä ihminen näyttää ja siten siihen, mitä minä tunnen heitä kohtaan. Mistä minä sitten pidän? Laittakaapa Flickriin hakuun vaikka joku opaque tights pool ja sieltä sitten kaivakaa wardrobe remixejä. Melkein ihmisestä riippumatta ja melkein asusta riippumatta tykkään kaikesta. Se oli ihan kummitusmaista löytää nuo kuvat ja ihmiset kun tajusin, että heillä on vaatekaapissaan ehkä 100 eri vaatetta ja 5000 eri yhdistelmää ja helvetti, jokainen iskee kuin härkä kiveksille! Tämä valoi uskoa siihen, että on olemassa paljonkin ihmisiä, joiden tyyli on pysyävästi sellainen mitä rakastan, eikä kyse ole vain yksittäisestä vaatteesta joka on tullut muodin mukana ja poistuu sitten. Niin ja ei, tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi farkkujalkaisen kanssa seurustella, vaan sitä, että alan vähitellen tulla kaapista sen suhteen, että kyllä, tämä on mulle tärkeä asia. Tulipas pitkä kappale, oho.

Indy oli "ihan jees". Kävin katsomassa sen isolta kankaalta, ekaa kertaa Helsingissä leffassa vielä. Kangas oli juu iso, vähän liiankin iso neljännessä rivissä, kun piti käännellä päätä nähdäkseen kaikki. Suuri yllätys oli tosin ihan surkea kuvanlaatu. WTF!? Laatu oli sellaista matkatelkkaritasoa, kaikki suhisi ja pörisi. Olen tottunut, että leffateatterissa kuvanlaatu ei koskaan ole hyvä, mutta jotenkin odotin parempaa. Toisaalta turhaan odotin, koska sehän on ihan vain fysiikan lakien mukaista, että mitä isompi ruutu, sitä isommat häiriöt, jos alkuperäinen kuva ei ole tarpeeksi hyvässä formaatissa. Ei se kuvanlaatu oikeasti tietenkään häirinnyt paljoa, mutta yllätti vain, kun omasta telkkarista kaikki näyttää paremmalta ja ei, se ei ole mikään hifimylly ja digiboksinkin signaali on vain puolet. Toinen yllätys oli särisevät äänet joissain kohdissa. Aloin jo epäilemään, että onko heillä laitteet paskana vai mitä ihmeen pelleilyä tämä on. Yritin kuitenkin kovasti hiljentää nuo äänet päässäni, koska ei se leffanautinto sillä parane, jos korvapolisiina valittaa miten ylädiskantti särisee!!1yx Outoa kyllä, hienointa koko leffassa oli trailerit. Indy oli jotenkin plusu efekteiltään, mutta uusi Batman näytti siltä, että se pitää nähdä. Kerrankin sellainen Batman, jollaisena minä itse olen sen aina kuvitellut. Raaka, outo, järjenvastainen ja synkän perverssi. Jokeri ei ole komediahahmo, vaan mielenvikainen pahis. Trailerit toki osaavat olla niin väärässä, mutta ekaa kertaa eläissäni voin sanoa Batmanista, että "Tän mä tahon nähdä!". Sen pahemmin spoilaamatta Indyä sanon, että se oli hyvin perinteinen. Hyvyydeltään vähän alle ykkösen ja kolmosen, mutta voittaa toki ihan paskan kakkosen. Jos tykkää Indyistä, ei voi pettyä ja ihan oikeasti, ennakkoluulot pois, se ei ole mikään tylsä uudelleenlämmittely tai "noni, tämäkin on pilattu". Oikeasti katsomisen arvoinen.

Tärkeintä minulla Indyssä oli kuitenkin (taas niin stereotyyppinen) Ukrainalainen naispahis, joka puhuu juuri sitä aksenttia, mistä olen ehkä joskus ennenkin sanonut. Sitä mä tarkoitan! Katsokaa ja tajutkaa! Eli englantia puhuessa aksentti on hieman venäläinen, mutta enemmän rosahteleva. Ärrät pärisee ja kieli on seksikkään kömpelöä ja voimakasta. Vielä kun nainen (stereotyyppisesti) omisti mustan otsatukan, pistävät silmät ja paljon mustaa kiiltävää nahkaa, niin ei voinut sanoa muuta kuin "Take me gurrl rright herre!". Olisi vain kiva tietää, puhutaanko oikeasti Ukrainassa ja lähimaissa englantia noin. Parempi olisi, että puhutaan, koska sit kun olen saanut säästettyä rahaa ulkomaanreissuja varten, niin Itä-Eurooppa on pakollisen turistirysäloman jälkeen hyvin tanakasti matkojeni määränpää. Ukraina, Puola ehkä Liettua, Bulgaria, jne.

Ostin huivin. Toisen. Kolmannen. Nyt niitä on jo 8, eikä niistä yksikään ole sellainen ohut kuin haluaisin, vaan kaikki ovat isoja. Ihan jees talvella, mutta jos lämpötilaa on +20, niin aika ahdistavaa. Joku voisi toki kysyä miksi ylipäätään pitää kesällä huivia, mutta kun oikeasti kurkkuni on aika herkkä tuulelle ja meren rannalla lämpimälläkin ilmalla on kylmä (etenkin kun ei ole tainnut olla kuin koko kesänä 1 oikeasti lämmin työpäivä), niin työmatkalla olisi kiva kaulaansa suojella jollain hienolla. Seuraavana ostoslistalla on sitten uudet tennarit, mielellään värilliset. Tahtoisin uusia paitojakin ja housuja ja ... Krah! Mun rahat ei tahdo riittää edes elämiseen, kiitos helvetillisen vuokran, möhlivän palkanlaskennan ja ties minkä, niin ei pitäisi tuhlata vaatteisiin. En mä oikeasti ole tuhlannutkaan paljoa, reilusti alle satkun kuussa ja nekin suurimmaksi osaksi tarpeeseen (kun ei ole vuosikymmeneen ostanut mitään hienoja vaatteita, niin puutelista on hyvin pitkä). Mikä pahinta, jos vaatekaapissa on 8 "ihan ok" t-paitaa ja sit ostaa 2 hienoa, niin sen jälkeen ei halua enää koskea niihin ihan ok paitoihin, koska ne ovat niin rumia uusiin verrattuina, eli sit joutuu uusimaan kerralla koko paitavaraston ja jättämään vanhat läskimalliset paidat hätätilanteita varten ja pitämään uusia slimsexybody-paitoja normaalisti, kun kerrankin olen niihin mittoihin päässyt. Vielä kun löytäisin farkut, jotka pysyisi jalassa. En tiedä onko mulla liian pieni, iso vai mutantti pylly, mutta farkut kuin farkut, matalalla tai korkealla vyötäröllä, vyöllä ja ilman, aina hyppäävät pyllyn päältä pois ja vako näkyy naapuriin, naapurin tytöt nauraa. Tämän takia käytänkin vain pitkiä t-paitoja :D

Juttua riittäisi, mutta täältä tähän. Voisin yrittää olla kiltimpi ja kirjoittaa vaikka illalla tai huomenna lisää, tuo kirjoituskalenteri kun näyttää hyvin nololta. Pari punaista rinkulaa siellä täällä.