IRC-Galleria

Tuulahdus ystävyyttä piristää aina. Niin nytkin, kun Ari ja Marit pelmahtivat pihaan lauantai-iltapäivän aluksi. Toivottu vierailu oli vihdonkin toteutumassa. Eihän tätä vielä montaa vuotta oltu justeerattukaan.

Mutkatonta menoa alusta saakka. Vanhojen muisteloja sekä tilannekomiikkaa aivan omiksi tarpeiksi. Paikkojen esittelyä, eläinnäyttelyä ja muuta vastaavaa ei tietystikään voinut jättää suorittamatta.

Illansuussa vielä laajempi paikalliskierros Pahaniemelle ja Nenäniemeen. Sansku kävi jopa uimassa vaikka vesi ei enää järin lämmintä ollutkaan. Ari ja Marit ihailivat maisemia, muutenkin kuin vain kohteliaisuudesta. Molemmat kun ymmärtävät luonnon ja eläinten päälle.

Illalla saunaan ja sen jälkeen juustokekkerit, jota venyivät sunnuntain puolelle. Kääpiöt kyllästyivät meidän alpsuusmuisteloihin, sukulaisuuselvityksiin nnä' muihin jorinoihin jo kymmenen kurmakoilla. Tai sitten olivat ihan oikeasti väsyneitä. Joka ilmeisesti on oikea syys, sillä kuorsaus käynnistyi melko nopeasti.

Me jatkettiin, mutta vaikka kuinka oli kivaa, niin sunnuntain puolella alkoi luomi lipsua.

Oliko eilinen syyspäivä. Varjossa melkein 20 astetta lämmintä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja pieni tuulenvire oli kuin lehmän henkäys. Harmi, että päivä kului kaupunkireisussa ja sisähommissa. Mutta aina ei voi valita.

Silti on sääli, että raivaus- ja siivouspäivä osuu tällaiselle ilmalle. Näistä keleistä kun ei nyt syyskuun loppupuolella enää voi ihan joka päivä nauttia. Toki viikonvaihteesta on ainakin säätietojen valossa tulossa liki samanlainen kaunis loppukesän päivä.

Saimaalle ja pohjavesille tämä ei tee hyvää. Jos noiden vesien korkeuksia ajattelisi, niin nyt pitäisi sataa vähintään 25 milliä vuorokaudessa. Ja samaa putkea muutaman viikon verran. Muuten tulee ongelmia ihmisten kaivojen kanssa. Jos ei niitä nytkin jo ole aivan tarpeeksi.

Vanhin urosKääpiö sai mopon avaimet parin viikon pannan jälkeen. Voi sit ajamisen riemua, vaikka reitit vielä olikin rajoitettu aivan lähipiiriin. Varikkohenkilökuntana hänellä oli nuorin urosKääpiö. Ei voi kuin ihailla, miten isoveli ottaa itseään 6 vuotta nuoremman pikkuveljen mukaan touhuihin. Samaa hienoa suhtautumista oli havaittu edellisenä iltana uimahallissa ja nyt mopotouhuissa.

On vaan oltava iloine ja ylpeä vanhimmasta urosKääpiöstä. Vaikka hänen toilailunsa eivät aina niin valtavaa riemastusta herätäkään niin tunneäly sillä miehellä on kyllä kohdallaan. Tuolla älyn lajilla pärjääkin elämässä melkoisen pitkälle.

Kunhan rohkenee sitä käyttää.

Kaksisataa metriä vähemmän kuin Rakas Vaimo. Ja vaimo puolestaan ui 4/3 osaa sittä, minkä minä. Nopein yhtälön ratkaisija saa palkinnon. Perhepiirissä nopein oli vaaletukkainen naaraskääpiö jota joskus blondiksikin pilkataan. Ainakin tämän tehtävän valossa aivan turhaan.

Mutta sen verran tuli kuitenkin uitua, että paikat ovat hieman kipeät. Selkä ja hartiat erityisesti. Ei pahasti, mutta sen verran, että tuntee uineensa.

Naaraskääpiöt olivat illansuussa omilla teillään, kuka kaverikylässä, kuka isoiskoulutuksessa ja tanssimassa, kuka omassa harrastusporukassaan ja sen jälkeen kaupungilla pyörimässä.

Ja me perheen miehet sekä RV (joka oikeasti on monasti perheen kovin äijä) olimme Pikku Saimaassa uimassa. Tai siis RV ja minä uimassa, urosKääpiöt enemmänkin hyppimässä. Mutta hauskaa tuntui olevan kaikilla.

Naapurin Rouva soitti, että nyt olisi oiva syksy tehdä rantaan laituri. Ja hieman muitakin korjaustoimenpiteitä. Vesi kun on alhaalla niin töitä voisi tehdä kuivin jaloin. Lupasin selvittää asiaa ja ryhtyä toimeen Naapurin Isännän kanssa. Hyvä olisi varmaan ottaa talkoisiin myös Kääpiöt, hehän sitä laituria eniten käyttäisivät. Ainakin seuraavan vedenpaisumuksen jälkeen.

Vedenpaisumus täällä nimittäin tarvitaan jotta tuossa lahdessa voisi tehdä muutakin kuin ottaa mutakylpyjä. Mutta uskottava se on, että vesi jossain vaiheessa taas palaa entisiin mittoihinsa.

Pitääkin kaupungilta selvittää, mikä kaikki on luvallista. Saisiko vanhoja naulaisia laiturinrippeitä kouria traktorin kauhalla hieman syrjempään. Saako kaupungin rannalle tuottaa hieman hiekkaa omalla kustannuksella. Ja mikä muu on luvallista yhteisessä rannassa, josta halutessaan pääsevät kaikki kyläläiset nauttimaan. Selvitettävää on.

Kuten aikoinaan radiossa Maamiehen tietolaarissa kysyttiin: Saako naapurin tontille rakentaa? kysyy nimimerkki Olenko paaluttanut turhaan.

Eilen konkretisoitui viiskymppisen lähestyminen serkkupojan syntymäpäivän puitteissa. Meillä kun on ikäeroa päivälleen viikko. Serkku Jarmo on siis jo vanha äijä, minä vielä reilusti alle viiskymppinen.

Asialle naureskeltiin eilen onnittelusoiton yhteydessä mutta ei varmaankaan kovin paljon enää viikon päästä.

Sitten kun ollaan taas samalla vuosikymmenellä.

Tänään se kolahtaa. Luvut ovat huippuluokkaa. Kaikki nousseet edellisestä mittauskerrasta.

Paino. Aivan varmasti.

Veren sokeri. No jos ei tällä ruokavaliolla niin millä sitten.

Syke. Kuin olisi juossut juuri lenkin vaikka istuu vaan tuolissa.

Verenpaine. Olisipa meidän vesiverkostossa yhtä hyvä paine.

Diabeteshoitaja Tarulla on taas melkoinen motivointi edessä. Pitäs motivoida minut huolehtimaan itsestäni. Ja kun minä olen poistunut huoneesta, pitäisi varmaankin motivoida itsensä diabeteshoitajan töihin. Kun on tällaisia potilaita, jotka eivät hyvällä ymmärrä omaa hyväänsä.

Tarulla pitäisi olla kylmiö missä säilytettäisiin aina viikonvanhaa diabetekseen, sydänkohtaukseen, maksakirroosiin tai aivoveritulppaan kuollutta kalmoa. Kun sen leväyttäisi lattialle tällaisen potilaan eteen, niin jo sitä pystyisi joksikin aikaa skarppaamaan ja huolehtimaan itsestään seuraavaan hoitajan tapaamiseen saakka.

Ja sitten taas uusi kalmo kaapista ulos.

Olen ollut mukana melkoisen harvoissa nettivetoomuksissa. Viimeisin taisi olla 7-päivää-lehden boikotti Lordijupakan tiimoilta. Kääntelen edelleen sopivan hetken tullen seiskapinoja kaupassa nurinperin, jemmaiden niitä muiden lehtien taakse ja teen joskus jotakin muutakin suoraa kiusaa tuolle paskalehdelle.

Nyt on kohdalle sattunut toinen nettivetoomus, joka vakavuudeltaan on aivan jotain muuta kuin tuo Lordi-vetoomus oli. Tässä on kyse suuresta periaatteellisesta kysymyksestä ja se koskee Hollannin ratkaisua laillistaa rymittymä, joka ajaa seksuaalisen alaikäisyyden laskemisen 12 (kahteentoista) ikävuoteen sekä lapsipornografian ja eläimiin sekaantumisen laillistamista.

Olen levitellyt toivetta tuon vetoomuksen allekirjoittamisesta ystäväpiirissäni ja nyt vetoan kaikkiin teihin lukijoihini. Käykää allekirjoittamassa vetoomus osoitteessa: http://www.adressit.com/pedonkielto

Ja levitä tietoa tästä vetoomuksesta kaikille niille ystävillesi ja tutuillesi, jotka kunnioittavat kansainvälisiä ihmis- ja lastenoikeuksia turvaavia sopimuksia. Näin osoitamme moraalista vastuuta, inhimillisyyttä ja lähimmäisen rakkautta.

Tänä aamuna tuon vetoomuksen oli allekirjoittanut noin 150.000 ihmistä. Mutta kyllä meitä on paljon, paljon enemmän, joten toimikaamme.

Itse aion ulottaa Hollannin pedofiilimyönteien kannan vastustuksen myös hollantilaisten tuotteiden boikottiin.

Vanhin naaraskotiKääpiö houkutteli minut eilen Rakkaan Vaimon, Jannan ja itsensä kanssa katsomaan Tyttö sinä olet tähti-elokuvaa. Onneksi. Se nimittäin on hyvä.

En tiedä, miksi minulla oli siihen joku ennakkokäsitys joka ei tehnyt elokuvasta etukäteen mitään mustpätkää. Mutta tuo käsitys ropisi jo elokuvan alkutahdeissa. Melkoisen hyvä aikakausikuvaus, ehkä kuitenkin hieman kaunisteltu sellainen. Mutta hyvä kuitenkin.

Ja näyttelijäsuorituksia kehuttiin oikein joukolla. Ja kaikki tytöt RV:a mukaan kuolasivat pääosanesittäjän Samuli Vauramon perään niin voimakkaasti, että tänään pitää tarkistaa, tarvitaanko olohuoneeseen kosteusvaurioammattilaisia kuivattamaan paikkoja. Kuolaa ja hunajaa on ainakin sohvilla, saas nähdä onko myös kämpän kantavissa rakenteissa.

Sune oli uskottava tyyppi, Vauramo sen hyvä tulkki. Miehen silmistä en osaa antaa yhtä ammattimaisia lausuntoja kuin eilinen leffaseurueeni, mutta uskon kun he sanoivat niiden olevaan aaaaooooaaaooooohhhhhhhhh.

Mutta kyllä se eittämättä on niin, että viikonvaihde kannattaa lopettaa hyvään elokuvaan. Hyvä saa palkkansa, rakkaus voittaa ja keskiluokkainen ja -ikäinen isäpappa saa mietittävää oikein kunnolla kun pesää rakentava unelmavävy vaihtuukin täysillä elävään taivaanrannanmaalariin. Tai taivaanrannanrappariin.

Ammattimiehiä molemmat.

Kymmenen vuotta on pitkä aika kavereiden tapaamisvälinä. Mutta ne vuodet tässä ovat kuluneet kun olemme viimeksi Jaskan kanssa tavanneet. Mutta eilen verestimme vanhoja muistoja, juttelimme viitisen tuntia sekä näiden kymmenen vuoden tapahtumista että nuoruutemme tempauksista.

Vaikka meillä onkin ikäeroa hieman yli kymmenen vuotta, löytyy minun nuoruudesta ja Jaskan lapsuudesta paljon leikkauskohtia. Olihan Jaska naapurin kersa, minua lapsena hoitaneen Sirkan lapsi ja minun Äittäni lapsenlapsi. Tuo Äittä oli Äidin tuuraaja, jonka luokse juoksin radan poikki tai valtatietä usein silloin, kun omalla Äidillä oli kahvilassa oikein kiire ja kaipasin seuraa.. Ja hänen miehensä Kusti-setä minun puuttuva isoisäni, omat biologiset isoisät kun eivät olleet elämässäni millään tavalla. Isän isä oli kuollut isän ollessa 14-vuotias ja äidin isä oli karannut toisen naisen matkaan jo paljon ennen syntymääni. Naapurini Hanniset ja myöhemmin myös Jorman tulon myötä Marttiset olivat minulle monela tapaa tärkeä paikka.

Niinpä Jaskastakin tuli minulle tärkeä pikkuveijari. Hieman yli kymmenvuotiaana ihmettelin tuota pikkuvauvaa, hieman vanhempana leikin mielelläni tuon vauhdikkaan lapsen kanssa ja melkoisen paljon vanhempana toimimme yhdessä nuorisotyössä, etenkin Yöjalassa. Ja myös Vihdin kunnallispolitiikassa.

Noiden aikojen muistoja kertailimme eilen hymyssä suin ja kerroimme Kääpiöille toilauksia, joita oli vuosien saatossa tullut tehtyä. Siinä kuulivat Kääpiöt, kuinka Jaska nelivuotiaana pamautti minua kolmihaaraisella kuokalla päähän niin että veri vaan lensi. Ja miten hieman vanhempina laskimme minisuksilla Hannisen "kuurin" eli ulkorakennuksen katolta. Ja muutamia muitakin toilailuja, joista Rakas Vaimo sai aiheen huomauttaa, että onko kaikki pakko kertoa Kääpiöiden kuullen.

Eihän me kaikkia edes kerrottu.

Kunnon kartanossa pitää tietysti olla taksvärkkipäivät. Niin meilläkin. Kolme omaa Kääpiötä ja kaksi Jannan luokkakaveria suorittivat koulunsa taksvärkkipäivän Käärmelahden kartanossa puita kärräämällä ja pottuja nostamalla. Veikkaanpa, että harva heidän luokkakavereistaan on tehnyt taksvärkissä yhtä rankan ja raskaan työpäivän. Mutta hienosti suoriutuivat kaikki, tytöillä tuntui olevan hauskaa ja Jussikin näytti parhaat puolensa.

Kahvipöydässä pidettiin sitten historiantunti a'la Muhku. Mikä aikoinaan oli taksvärkki, mitä tarkoittaa, kun sanotaan että päivä on pulkassa. Ja miksi kuuta kutsutaan torpparin auringoksi.

Taksvärkkihän oli siis niitä päiviä, joita torppari teki torpan maat omistavalle karttanolle torpan vuokran maksamiseksi. Torpan kontrahdissa eli sopimuksessa oli määrätty, montako päivää torppari oli taksvärkkitöitä tehtävä. Ja noita päiviä saatettiin lisätä melko mielivaltaisesti, kartanon isäntä saattoi vaan ilmoittaa, että nyt sopimusta muutetaan. Ei siis mitään neuvotelua vaan yksipuolista sanelua. Vaihtoehtona oli torpan jättäminen.

Päivä on pulkassa sanonta liittyy päiväpulkkaan, joka on halkaistu pyöreä noin puolimetrinen puukalikka, jonka puoliskot siis sopivat saumattomasti yhteen. Pulkan toinen puoli oli torpparilla, toinen isännällä. Taksvärkkipäivän päätteeksi isäntä otti molemmat puoliskot käteensä ikäänkuin yhtenäiseksi puuksi ja veisti niihin taas yhden viivan merkiksi suoritetusta taksvärkistä. Loistava kaksinkertainen kirjanpitojärjestelmä.

Kuuta taas kutsuttiin torpparin auringoksi siksi, että etenkin taksvärkkipäivien aikaan torpparin oli tehtävä omat työnsä yöllä kuun valossa. Ja kun luonnollisesti taksvärkkipäivät osuivat vuoden kiireisimpiin aikoihin, kuten kylvö- ja sadonkorjuuaikaan, joutui torppari ja monasti myös torpparin hevonen tuolloin tekemään todellakin ympäripyöreitä työpäiviä.

Ei ihme, että torpparit yhtyivät kapinaan 1918.

Meinaan parin viikon päässä olevat synttärit. Eilen tuli ensimmäinen adressi. Opettajaltani vuodelta 1975. Apua. Siitäkin on jo yli 30 vuotta.

Opettaja lähetti adressin kun ei lomamatkansa vuoksi pääse juhliin. Minusta muuten adressi onkin oikein oiva väline viiskymppisen tervehtimiseen. Teksti ja kuviot kertovat vielä elämästä mutta laitteen muoto jo tulevasta.

Mutta lämmitti se. Kuten sekin, että erittäin suuri joukko ystäviä on ilmoittautunut juhliin. Oliko heitä sittenkin näin paljon. Ja mahdollisesti joitakin jäi ulkopuolelle jo kutsuvaiheessa kun Hospitzin tilat kuitenkin ovat rajalliset.

Toki tuosta adressista saatiin ensimmäinen kiistakin aikaiseksi. Se kun kuulemma pitäisi kiikuttaa (muiden mahdollisten onnittelujen kera) juhlapaikalle kaikkien töllisteltäväksi. Mutta minullehan se on lähetetty, ei miksikään näyttelykappaleeksi. Mutta katsotaan nyt, miten asian suhteen toimitaan. Tahto se on minullakin, mutta en ihan varmasti vielä tiedä, mitä mieltä hän lopulta tästä asiasta on.

Eilen löytyi muuten tähän astisen irc-elämäni kaukaisin kävijä sivuillani. Ainakin todistettavasti. Hän oli Ruut Sydneystä. Siis Australiasta. Mä olen nyt pollee jätkä, pistäkää paremmaksi.

Kevättä ollaan kuulema elämässä, sadekausi takana ja tolkuttomat helteet vielä edessä. Näin se konkreettisesti tajuaa pallon eri kulmilla asumisen (huom kulmikas pallo, uudempaa geometriaa). Kun toisella on yö, toisella päivä. Toisella syksy, toisella kevät.

On tämä kumma pallo.