IRC-Galleria

Mä olen ihmetellyt, kuinka paljon mun sivuilla käy leijonariipusta kantavia, suomi-paitaan pukeutuvia, maastoasuisia kuulasodan harrastajia. Luulin ensin, että se johtuu kaljusta päästäni. Ressukat luulevat minua hengenheimolaisekseen.

Mutta taitaakin olla niin, että kyseessä on vaan normaali otos nykynuorukaisista. Noihin tyyppeihin kun tuntuu törmäävään Savonlinnan katukuvassakin ihan alvariinsa. Ja kun kuuntelee heidän juttujaan valtsun peliautomaatilla johon heitä ammattikoulun autolinjalta raahautuu, on vähän huolissaan tulevaisuudesta. Suvaistevaisuus ei ole huipussaan, kansaninvälisyyskin rajoituu eri automerkkien kotimaiden tietämykseen, tytöt on in vain takapenkillä selällään jalat katossa ja ongelmat ratkotaan mottaamalla toista turpaan. Kotimaisten elintarvikkeiden suosikkilistan kärkipäätä pitävät koffin, lapinkullan ja olvin oluet. Neljäntenä tulee sentään hk:n sininen.

Heidän joukossaan törmää sellaisen kansallisuusaatteeseen joka on saanut tässä maailmassa pahaa aikaan. Yksilötasolla amisanttien toimissa, globaalilla tasolla kun nämä samat hemmot ovat päässeet suurempiin puikkoihin.

Sieltä on syntynyt ääriliikkeitä niin oikealle kuin vasemmallekin. Tuhoisin seurauksin kaikki tyyni.

He kokevat varmasti olevansa isänmaallisia rautaleijonineen ja suomipaitoineen, mutta todellisuudessa he eivät paljoa tiedä siitä oikeasta isänmaallisuudesta, jota esimerkiksi heidän isoisänsä joutuivat 60-70-vuotta takaperin toteuttamaan. Saatika siitä isänmaallisuudesta, joita heidän isänsä ikäluokan ihmiset ovat toteuttaneet rakaentaessaan tämän kansainvälisestikin korkeatasoisen hyvinvointiyhteiskunnan.

Osa heistä ei tule lytämään paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Autonasentajia ei tulla arvitsemaan enää samassa suhteessa kuin tänä päivänä, sillä tulevissa autoissa on entistä vähemmän korjattavaa. Kun starttimoottorin korjaamiseen meni viisi tuntia niin uuden vaihtamiseen menee enää puoli tuntia. Tai virranjakajan irroittamiseen, puhdistamiseen, kärkien vaihtamiseen, kärkivälin säätämiseen, takaisin asennukseen menneen kahden tunnin sijaan jatkossa vastaavan tietonekomponentin vaihtoon menee viiisi minuuttia.

Autonasentajat, tuo katoava luonnonvara.

Mutta ainahan sitä voi tuunata soskun varoilla omaa toyotaansa. Tai vielä parempaa, jos saataisiin kansalaispalkka niin ei tarvitsisi käydä soskussakaan. Taidankin äänestää vihreitä, hehän ovat vaatimassa kansalaispalkkaa.

Kansalaispalkka, tuo leppoisa elämänvaihe lapsilisän ja kansaneläkkeen välimaastossa.

Jo on kelejä pitänyt. Eilenkin satoi vettä ja oli kuusi astetta lämmintä. Ei oikein joulukuun alkupuolen ilma. Kuukausi sitten hikoiltiin lumitöissä. Pahimmillaan valkoista höttöä oli kinoksissa yli puoli metriä. Nyt siitä ei ole jäljellä kuin pulina puroissa ja kymmenellä sentillä noussut Pihlajaveden pinta.

Launantain auringonpaiste oli kuin huhtikuusta. Kuvakimara kansiossa "Kuukauden talvi" kertonee Käärmelahdessa tapahtuneesta muutoksesta. Kolmisen viikkoa sitten Lapset laskiva porukalla patjalla pitkää mäkeä, joka vie Käärmelahden kartanon nurkalta aina Tenojoen koivikkoon saakka. Nyt tuossa mäessä voisi harrastaa vain mäkipyöräilyä.

Tällä viikolla ajattelin tehdä hieman puutarhatöitä. Haravoida, katsoa olisiko kaupassa jäännöseriä tulppaaneista ja tunkasta niitä maahan, ajaa vähän kompostimultaa pensaiden juurelle ja levitellä päälle kuorikatetta.

Olenko hullu?

Ehdottomasti.

Kulje kanssain halki slummin, puhut ehkä harkitummin, huomaat että kuitenkin niin onnellinen oot.

Ei se ehkä ihan noin mene. Hectorin sanoitus. Mutta idea on lähellä. Kuten koko laulukin. Meinaan tämänhetkistä ajatteluani.


Onnellisuusteemasta on tullut kirjoitettua aiemminkin. Mutta eilen se taas nousi mieleen. Tai oikeastaan tänään, sillä aamuyötähän se oli kun olin ensin herännyt hikisenä painajaiseen. Jossa paha uhkasi Erikoistani. Ehkä siksi, että hän on ollut viime päivinä mielessä ehkä normaalia enemmän. Kun on ollut niin hiljaista. Erikoisen päässä. Mutta ehkä hänen aikansa vaan menee syntymäpäivien valmistelussa. Toivottavasti.

Mutta hän siis herätti minut yöllä. Kuten nuorempana jonkun kerran. Soittaessaan keskellä yötä tarvitessaan apua. Konkreettista tai vain korvaa, joka kuuntelee. Sellaiseen puheluun heräsin viime yönä. Vaikka puhelin ei soinutkaan. Ahdistava uni, teki melkein mieli soittaa Erikoiselle saman tien. Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt.

Vaan kävin kusella ja taas syntyi aukko ajatuksille. Ei pitäisi käydä yöllä kusella, sillä jos pää olisi täynnä, ei sinne mahtuisi tyhmiä ajatuksia. Nyt mahtui.

Hetken mustassa möyrittyäni muistin Tillille aikoinaan opetetun painajaiskarkoitustaktiikan. Miten muutetaan pahajaiset hyväjäisiksi. Ja se onnistui.

Ajatuksiin päälimmäiseksi nousi eilinen ilta, Monkin katselu ja Tiitus IRV:n ja minun (sekä tietysti Onnin) kanssa samassa sohvassa. Kuinka ihana oli rönöttää ja antaa pikkumiehelle turva sinä meidän kainalossa. Ja kuinka hän vielä Monkin jälkeen siirryttäni toiselle sohvalle vaakatasoon haki kontaktia. Työnsi päätä kättäni vasten ja kaipasi selvästi kosketusta.

Oma isäni ei juuri kosketellut. Mitä nyt muutaman kerran antoi piiskaa. Mutta vääntäminen oli hänen tapansa kosketella. Sellaista karhunpainia lattialla jossa minä sain vääntää hänet selälleen. Joskus sain koveman vastuksen, joskus isä taipui helpommin.

Viimeinen vääntämiskerta jäi vääntämättä. Joskus neljäkymmentä vuotta sitten. Oli lupaus, että joku päivä taas väännetään, mutta sitten aika kului ja kului. Joskus vanhempana naureskeltiin, että ei taideta enää sitä vääntämistä toteuttaa. Että ei satu. Niin se jäi toteuttamatta.

Mutta takaisin Kuopukseen. Jotenkin eilen huomasin, miten onnellinen hänestäkin olen. Vaikka hän onkin juuri nyt ollut rasittava, raskas, raastava, raisu ja raivostuttava. Mutta kuinka onnellinen hänestä, kuten muistakin Lapsista, olen. Kuinka paljon elämästäni puuttuisi jos heitä ei olisi.

Toki elämä IRV:n kanssa olisi kovin toisenlaista ilman lapsia, mutta jotain olennaista elämästä jäisi uupumaan. Yhdestä asiasta olen varma. Tämän lastenkasvatusrupeaman jälkeen tulemme viettämään kolmannen yhteisen elämän. Ensimmäinenän oli se politiikan, järjestötyön ja toimittajatyön elämä, jota vietimme 1992-1999, toinen on tämä nykyinen perhe-elämä, joka täydessä mitassa alkoi syyskussa 1999 muuttaessame tänne Käärmelahteen. Ja kolmas on se elämä, joka häämöttää Lasten noustua siivilleen noin 8-10 vuoden kuluttua.

Ei se ole mikään sitku-elämä, mutta sitku me ollaan kahden, niin...

Olen onnellinen ensimmäisestä yhteisestä elämästä, mutta onneksi se loppui. Jos meinaan ei olisi käynnistynyt tämä nyt menossa oleva toinen yhteinen elämä, ei ehkä olisi odotettavissa kolmatakaan yhteistä elämää. Näin kävisi ehkä siksi, että painaisimme tavalla tai toisella loppuun saakka sitä ensimmäistä yhteistä elämää. Kaksi järjestöihmistä löytäisi loppunsa Eläkkeensaajien kansantanhuryhmässä. Nyt tuo vaihtoehto ei tunnu kovin todennäköiseltä.

Minulla on siis jo kaksi yhteistä elämää Ihanan Rakkaan Vaimon kanssa. Ja kolmas on odottamassa aikaansa.

Näistä elämistä olen onnellinen.

Juuri nyt, juuri tässä, juuri näin.

Ja tulevaisuudessa.

Siinä se sitten on. Joulukuu. Ensimmäinen pussi tyhjennetty, toinen odottaa tyhjentämistä tänä aamuna. Ei, n minä sentään orkkuja joulukuusta saa vaan lasten kalenteri. Katsokaa vaikka: muhku56

Monivuotinen perinne josta vanhimmat murkkuikäisetkään eivät halua luopua. Ompelutyö by Ihana Rakas Vaimo, täyttö tänä vuonna by Muhku. Huomatkaa alareunassa roikkuva jättisukka. Se täyttää tänä jouluna 30 vuotta ja on minun Isoäitini Alman aikoinaan ompelema tilkkujoulusukka. Nyt se on täytetty aattoaamun riemuksi. Lähinnä sanomalehdillä ja parilla pikku yllätyksellä.

Minullekin tuo joulukaenterin ilmesyminen seinäle, tänä vuonna kirjahyllyyn hirtettynä, avaa virallisesti joulun odotusajan. Olen jouluihminen monessa mielessä, mutta ehkä sttenkin nimenomaan perhen yhdessä olon vuoksi. Aikoinaan kun äitini piti kahvilaa, oli vuodessa kaksi päivää jolloin kahvila oli suljettuna. Joulupäivä ja Tapaninpäivä. Aattonakin kahvila oli avoinna puolille päiville saakka. Olipa sitten sunnuntai tai arkipäivä.

Mutta jouluna oli kaksi päivää jolloin olimme oman perhen kanssa. Aattoiltaa vietettiin Isoäitini luona Wiimarinteessä, mukana myös Enoni vaimoineen sekä kolme serkkuani, Matti, Kari ja Jarmo. Tuo perinne jatkui pitkään, mutta lopulta Isoäitini terveyden heiketessä siitä luovutiin ja Isoäiti siirtyi viettämään joulua meille. Ainakin aattoiltaa, sillä yleensä hän halusi palata illan myötä omaan kotiinsa.

Joulumme olivat rauhallisia, puheimet oli otettu irti seinästä, ketään ei noina kahtena päivänä käynnyt eikä me käyty missään. Mitä nyt ihan pienenä poikana Isoäidin kanssa joulukirkossa varhain joulupäivän aamuna.

Huomaan, että kaipaan samanlaista joulua. Olemista, jutustelua, lukemista, musiikin kuuntelua, napostelua, glögin lipittämistä, takan edessä istumista, joitakin hyviä jouluohjelmia televisosta...

Sitä kaipaan myös nykyisiltä jouluiltani.

Olen tapojeni vanki.

Minulla se on sitten lahjaton Vaimo. Ainakin tänä jouluna. Ei siis muuten. Mutta jouluna.

Kuten viimeöisestä Ihanan Rakkaan Vaimon päiväkirjasta voitte lukea, on hän ostanut joululahjarahoilla kaikenlaista hyödyllistä Kirkon Ulkomaanavun kautta kehitysmaihin. Perusteet ymmärän, ratkaisun hyväksyn ja maailma paranee vain ihmisten pienillä teoilla. Ei siinä paljon EU:n julkilausumat auta, mutta jos jokainen tekisi yhden yhtä suuren hyvän työn kuin IRV niin maailma olisi taas paljon parempi paikka.

Mutta yksi ymmärtämätön epäkohta IRV:n ratkaisuun liittyy. Se on joululahjojen vastavuoroisuusperiaatteen alleviivaaminen. En ole milloinkaan ajatellut, että joulukortti pitää lähettää sille ja tolle koska hekin lähettävät meille. Tai että joulumuistaminen pitää viedä sinne ja tuonne koska hekin saattavat muistaa meitä. Saatika, että lahjojan on annettava hänelle ja heille, koska hekin saattavat antaa minulle joululahjan.

En myöskään ole aikaisempina jouluina antanut IRV:lle lahjoja, koska hänkin antaa minulle lahjoja. Vaan antamisen ilosta, saamisen näkemisen riemusta. Joka ilo minun joudustani 2006 on nyt viety. Lasten lahjojen antaminen ja lahjojen avaamisen seuraaminen ei ole sama asia kuin oman Rakkaan lahjojen miettiminen ja saamisen ilon seuraaminen.

Jotain läpikäymistä tässä vielä minulle on. Muuten en pysty seuraamaan lastenkaan lahjojen avaamista. Enkä nauttimaan siitä ilosta, minkä joku lahja heille mahdollisesti aiheuttaa.Mutta onhan tässä vielä hieman yli kolme viikkoa aikaa.

Selvittää tämäkin möykky päässäni.

Olen terveydenhoidon väärinkäyttäjä. Kallis syöpäläinen, joka kulutan terveydenhoidon resursseja, mutta en itse tee hoidettavien asioiden eteen yhtikäs mitään.

Nyt konkreettinen itsetutkiskelun paikka on diabeteksen hoito. On meinaan edessä taas käynti henkilökohtaisen diabetes-hoitajan luona. Toteamassa, että paino ei ole pudonnut, verenpaine ei ole laskenut, pitkän- tai lyhyenajan sokeriarvot eivät ole alentuneet. Tämä tiedetään jo etukäteen, sen verran hyvin kroppani tunnen.

Lääkkeet on kyllä otettu suht säännöllisesti mutta muuta kotihoitoa ei sitten ole tapahtunutkaan. Kävelty ei ole, uitu ei ole, jumpattu ei ole... Suklaata syöty on, jäätelöä syöty on, ahmittu on, rasvaista syöty on...

Ja diabeteshoitaja hymyilee ja yrittää motivoida. Minulla on huono omatunto, mutta ei se käyttäytymistä muuta. Mikähän muuttaisi. Juicen kohtalo? Mutta minähän en tupakoi enkä ryyppää. Sukurasite sydänsairauksiin? Ei ole ainakaan vielä vaikuttanut.

Näin se menee. Taas tänään. Kun lähden hoitajan luota, olen huonolla päällä. Toivottavasti siinä vaiheessa ei tule uusia ärsykkeitä eteen. Saattaisi seurata pieni poksahdus.

Olo tasoittuu iltaan mennessä, vanha meno jatkuu, tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Mutta mitä ne hyödyttävät, kun tiedän rikkovani ne viimeistään kolmantena päivänä.

Kolmeko vuotta tätä motivointilinjaa on yritetty. Pitäisikö aloittaa varhaisella kuolemisella uhkailu? Tuskista kertominen. Milläs sitten liikut kun jalkasi on amputoitu-keskustelu? Onko kiva piikittää itseäsi päivittäin vaikka et narkkari olekaan-pohdiskelu? Olisiko ekskursio 150 kiloisen sokeritautiin kuolleen ruumiinavaukseen avain pysyvään muutokseen käyttäytymisessä?

Perkele. Jotain on tapahduttava. Nyt eikä huomenna.

Päätinkö eilisen kirjoitukseni sanoihin: "Pääsisinpä olohuoneen sohvalle" ?

No rukouksiini vastattiin ja tilaukseni kuultiin. Ja niinpä vietin viime yön klo 01.00 lähtien olohuoneen sohvalla.

Nyt on selkä kipeä ja unitarve vajavaisesti tyydytetty. Ei ollut hyvä vaihtoehto, ei.

Mutta yöllä yllättivät mahahapot ja tekivät äkkirynnäkön kurkkuun. Ja kun makasin huuhtelun jälkeen suurella mahallani, niin paine painoi uutta happoa kurkuun. Joten piti kääntyä selälleni. Ja sain jopa unta, hapot pysyivät hotellissaan tekemässä pilkkomishommia.

Arvaatte varmaan, mitä selällään nukkumisesta seurasi. No alkoi kitapurjeiden tuuletus. Siinä menossa taas ei pystynyt nukkumaan Ihana Rakas Vaimoni. Vaan kopautti minua kylkee ja käski kääntymään. Siis kuorsaus täällä ja vatsahapot tuolla. Kaksi toinen toistaan huonompaa vaihtoehtoa.

Luovaa ongelmanratkaisua kaivattiin. Piti saada nukkua selällään mutta kuorsaus ei saisi pitää IRV:a hereillä. Joten ei kun peitto kainaloon ja olohuoneeseen. Jossa uni ei ollut kovin kaksista. Mutta selän sai sentään jäykäksi.

Aamulla en meinannut päästä sohvalta pystyyn. Jotenkin se kuitenkin onnistui, mutta nyt olo on kuin Närpiön maaseurakunnan kirkonpielen 300 vuotiaalla puisella vaivaisukolla. Jäykkää on, mutta aivan väärään aikaan. Ja aivan väärässä paikassa.

Kyllä tämän viikon yöt ovat alkaneet hyvin.

Jäi uni kesken. Pahasti.

Onni ei juuri nyt ole korkeimmillaan suosikkilistalla. Ymmärrän toki, että on hätä ja tahtoo ulos. Mutta että 4.30.

Liian aikaisin aamupalan valmistamista ajatellen mutta liian myöhään unien jatkamista ajatellen. Kun kelon soittoon on 45 minuuttia ei koirankusetuksen jälkeen kannata enää ryömiä sänkyyn. Toisaalta aikaa aamupalan laittoon jää liiankin kanssa. No, ehtiipä keittää puuron.

Mutta kun kirjan lukemisessa meni liki puolen yön, IRV herätti kertaalleen (tällä kertaa ihan tajuissaan 2.30) ja uni oli iltaisen suklaan syönnin jälkeen perin levotonta ja hikistä- Nyt on lapsilla aamiaispöydässä edessään varsinainen zombie.

Hyi helvetti tätä oloa.

Pääsispä olkkarin sohvalle.

Kas siinäpä kysymys. Johon saatiin eilen kuusi vastausta. Esikoisen vastausta en tiedä, mutta hän ei valitettavasti olekaan täällä avaamassa kalenteria. Olisipa se sitten suklaa- tai perinteinen.

Perheen perinteinen kalenteri voitii äänin 6-0. Vaikka IRV etukäteen muuta epäilikin. Mutta rajansa se on suklaanhimollakin. Jopa lapsilla.

Perhen perinteinen kalenteri on alunperin IRV:n ompelema. Suuri noin 1,5m x 1,5m kangastaulu jossa on 24 ruseteilla solmittua kangaspussia. Tuo seinävaate asetetaan esille muutamaa päivää ennen joulukuun alkua jotta kotitontut saavat täyttää sen pussit. Ja siinä se sitten odottaa ensimmäinen joulukuuta pussit pullollaan avaajia.

Nykyään avaus tapahtuu vasta illansuussa, sillä kouluunlähtöajat ovat niin hajanaiset. Silloin kun kaikki lähtivät vasta kahdeksaksi Moinsalmen koululla avattiin kalenterikin aamulla. Mutta nyt on jouduttu soveltamaan.

Tämä on yksi jouluperinne Käärmelahdessa. Vuosien saatossa perinteeksi noussut niin, että viisitoistavuotiaat teinitkin epäröimättä sanoivat, että perinteinen kalenteri me tahdotaan. Tällaisia perinteitä perheessämme on paljonkin, osa IRV:n ja minun lapsuudestakin tähän ereeseen siirtyneitä, osa tämän perheen itse rakentamia.

Joulun suhten huomaan olevani melkoinen konservatiivi. Se, mihin oloen tottunut, on vaikeata mutettavaa. YKsi tälainen on viime aikoina paljon puhuttanut lahjojen osto rakkaille ihmisille. Ja miksei myös lahjojen saanti samoilta rakkailta.

Nyt tähän on tulossa paha aukko. IRV on nimittäin kieltänyt ostamasta itselleen lahjan lahjaa. Ei siis yhden yhtäkäistäkään. Itsekäs päätös jota on kuitenkin noudatettava. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että tuo ratkaisu ei veisi minun joulustani yhtä minulle tärkeää perinteistä hetkeä. En voi tänä jouluna odottaa IRV:n ilmettä, kun hän avaa kovat pakettinsa, joissa usein on ollut kirjoja tai levyjä. Tai pehmeää pakettia, jossa usein on ollut sopimaton yöpuku. Tai parin joulun perinnettä, lattanaa kovaa pakettia, jossa on ollut kaunis grafiikka. Ei edes Erikoisen ostamien punamustien halkiopikkareiden nostattama naurunremahdus ole odotettavissa.Tosin tuosta lahjasta on jo vuosia, ei hän enää yhtä vihjailevia lahjoja ole ostanut.

Saako näin tehdä? Siis kieltäytyä vastanottamasta joululahjoja. Näköjään saa, niin tomerasti asia on ilmaistu. Sen toki ymmärrän, että ihminen ei halua ostaa lahjoja, ei tehdä lahjoja, ei antaa lahjoja. Mutta että ei haua antaa muille antamisen riemua. Se minun on vaikea ymmärtää.

Mutta aina sitä oppii kaikenlaista uutta. Eikä tämä minun jouluani kaada. Mutta yhden joulumme perinteen se siirtää ainakin yhdeksi jouluksi syrjään. Se on ollut lahjojen avausperinne. Yksi kerrallaan avaa yhden lahjan, kukin vuorollaan, toisten seuratessa ja jännittäessä liki yhtä paljon kuin avajaan itsensäkin. Aikaahan siinä on kulunut, mutta kun viime jouluksi kysyimme lapsilta, että sopisiko että jokainen avaisi lahjojaan yhtä aikaa, niin he vaativat ehdottomasti tätä vanhaa tapaamme, jossa lahjoja avataan vuorotellen. Muutama tunti, kuten varmaan laskutoimituksesta 8 avaajaa, 15 lahjaa/avaaja, 1 minuuttia/avattava lahja ymmärrätte. Lisäksi kaikki sähläysaika, missä on sakset, missä roskapussi papereile ynnä muuta vastaavaa. Kolmesta neljään tuntiin siinä helposti on pienine karkki- ja glögitaukoineen kulunut.

Vaan ei kulu tänä jouluna.

Ei, ei ole jutun aiheet vähissä.

Olen vaan tänään seuraillut marsuja tässä työpöydän vieressä. He kun ovat tuossa ihan lähellä. Marsuilemassa.

Normaaleina aamuina ei tule samalla tavalla seurattua. Ruokittua kyllä, mutta sitten he jatkavat omaa elämänsä ja minä omaani. Toinen tietokoneella, toiset heinää pupeltaen.

Tänään pilkoin aamukurkun pieniksi kuutioiksi joten Ticon ja Ringon piti syödä yhdessä kurkunpaloja. Normaalisti molemmat saavat oman kurkunpalan ja häipyvät omiin nurkkiinsa syömään. Ja syövät ääneti kunnes kurkku on loppu. Tänään sen sijaan oli keskustelua koko aamupalan ajan. Välillä tuli pientä riitaakin, mutta siitä selvittiin puhumalla. Eikä minun tarvinnut puuttua riitelyyn kertaakaan. Toisin kun lasten kanssa aamupalapöydässä.

Entäpä sitten heinät? Tänään mättäsin puoli muovikassillista heiniä löysästi heinähäkkipäähän. Ruuoalla ei saisi leikkiä, mutta toisaalta on kiva katsella, miten Tico ja Ringo möyhivät heinäkasassa, möyrivät sen alle, kiipeävät sen huipulle. Ja samalla syödä rouskuttavat. Mitä nyt välillä käyvät juomassa vettä.

Ringo kyllästyikin jo syömiseen ja kaivatui heinäkasan uumenin aamupalan jälkeisille. Sitäkään tiiviisti heinähäkkiin rutattu heinämakkara ei ahdollstaisi.

Elämän riemut ovat pienestä kiinni.

Myös marsuilla.