IRC-Galleria

1. Saako olla kiinnostunut lastensa maailmasta myös siltä osin, että perehtyy ympäristöön jossa he ja ikäisensä netissä viihtyvät? Kyllä=10p Ei=0p

2. Saako pistää itsensä peliin niin, että hauskaa tai hullua luettavaa ja katsottavaa riittää myös muille galleriassa liikkuville? Kyllä=10p Ei=0p

3. Onko oikein, että ketään ei pakoteta käymään näillä sivuilla vaan se on jokaisen oma vapaaehtoinen valinta? Kyllä=10p Ei=0p

4. Saako pitää yhteyttä gallerian kautta esikoiseen , hänen mieheensä ja ainokaiseen lapsenlapseemme kun he ovat päivittäiseen fyysiseen tapaamiseen liian kaukana? Kyllä=10p Ei=0p

5. Saanko sulkea mustalle listalle 13-vuotiaan pojanklopin, joka toistuvasti haukkuu minua pedofiiliksi, homoksi, läskiksi yms.? Näistä kolmesta tunnistan itseni vain läskiksi. Kyllä=10p Ei=0p

Jos sait testistä 50 pistettä, olet sitä mieltä että minun sopii jatkaa elämääni myös täällä irc:ssä. Tiedoksi vaan pojanklopille ja muille viisaille teineille, minä olen hankkinut elämän jo ennenkuin te olitte edes kiilto isänne silmissä. Hyvän elämän olenkin hankkinut. Pyrkikää te samaan.

Toisaalta ei minulle tuota tuskaa olla sylkykuppina tai nyrkkeilysäkkinä joihin joku voi purkaa pahaa oloaan. Tai osoittaa miehisyyttään. Josta tosin ei vielä näy häivähdystäkään. Minulle tuo rooli sopii ja olen siihen valmis, jos se helpotta ajonkun toisen oloa. Eihän tarvitse sitten tuonkaan purkautujan kiusata eläimiä tai pikkusiskoa.

Antaa tulla vaan.

Mutta älä sitten itke jos vastaan.

Ajattelin heittäytyä tänään mummojen tuupittavaksi. Erään sortin extreme-kokemus tämäkin. Mutta koettava on, jos aikoo viimeisellä viikolla käydä kaupassa.

Ei siihen tarvita kuin Prisman käytävä. Kuinka ollakaan juuri sen hyllyn kohdalle, josta tarvitsen jouluherkkuja on kokoontunut kuuden mummon rypäs jaarittelemaan ja jahkailemaan. Puhumaan naapurin Koistisen aikamiespojan thaimaalaisesta naisystävästä, Niirasen emännän surkeatarjoilullisista Tupperwaarakutsuista tai taivastelemaan kirkkoherran hengetöntä kolmannen adventin saarnaa.

Ei kun sekaan vaan sano siittiö syöksyssä. Pakko on mennä lähemmäs, karauttaa varovaisesti kurkkuaan ja pyrkiä oikean hyllyn luokse. Kun mummolaumassa ei tapahdu mitään liikettä tilan antamiseksi, on sekaan sukellettava surutta. Ja siinä vaiheesas tuo dementikkoparvi säntäilee sivuille, eteen ja taakse kuin villiintynyt virtahepolauma. Pian huomaat olevasi lauman keskellä palloteltavana kuin aikoinaan alakoulun pihalla yläkoulun poikien ringissä.

Kun lopulta saat oikean tavaran käteesi on vielä päästävä ulos tästä sokkelikosta. Vaikeampaa kuin argelogeilla aikoinaan faaraoiden haudoista. Oliko se tuo reitti. Ei, se sulkeutui. Entäpä tuolta. Ei, taas on mummot edessä. Muuttuva labyrintti on helppo peli tähän verattuna.

Yksi juonne tähän asiaan on kauppiaiden ahneus. Kaupan käytävät on kutistettu minimiinsä ja kaiken lisäksi juuri strategisiin kulmiin on kutsuttu joku saatanan konsulentti esittelemään maksalaatikoita, karjalan piirakoita tai emännän käsivoidetta. Näihin konsulentteihin minulla on ehdoton kanta. Kukauteen en osata sen firman tuotteita, joka minun kaupassani käy tukkimassa kulkureittejä maireine hymyineen ja onttoine houkutuksineen.

Kaiken hupennus löytyy sitten kassoilta, joita tässäkin kaupassa on kuutisentoista. Siis liukuhihnoja, kassakoneita ja tyhjiä tuoleja. Viidessä kassassa palaa valo, yksitoista on pimeänä. Jono kasvaa, kärryt tökkivät kantapäille ja hiki haisee. Saatana, tässä kaupungissa on yli 16 prosentin työttömyys mutta kassoja ei ahneuksissaan palkata tarpeeksi. Ei siis riitä se, että kaupassa ei saa asiantuntevaa apua myyjiltä tai mitä ihmeen hyllynlastaajia he nyt ovatkaa vaan vielä kassoillakin saa kärsiä palvelun puutteesta. Ne harvat ihmiset jotka töissä tässäkin automarketissa ovat, ovat toki iloisia ja avuliaita, mutta kun heitä on auttamattomasti liian vähän tämänkin maanantaiaamun tarpeisiin.

Mutta eikun sekaan vaan se on minunkin rynnittävä.

Heti aamusta.

Illalla olisi vielä pahempi ruuhka.

Armonaikaa jouluun on tasan viikko. Kaikenaista pitää tämän viikon aikana tehdä. Kiire tulee, mutta tehdään se mikä ehditään. Tulee joulu niinkin. Ja menee. Yhdessä hujauksessa.

Onko jokaisen joulun sitten oltava samanlainen kuin edellisensä? Tai ei ihan samanlainen, vaan samanlainen lisättynä jollakin uudella perinteellä. Vuodesta toiseen.

On tietysti myönnettävä, että näistä perinteistä moni on mukava, joku jopa rakas. Mutta osa on sellaisia tapoja, jotka vaan toistuvat vuodesta toiseen. Ei pelkästään minulla vaan myös muilla ihmisillä.

Otetaanpa nyt esimerkiksi elämäntapauskovaiset. Kirkossa on käytävä laulamassa hoosiannaa, joulun kaupallisutta on taivasteltava, enkelit kaivettava esille ja ihmisille toivoteltava jumalan rauhaa. Mutta tarkoittavatko he sitä? Olisivatko he valmiit panemaan osan joulurahoistaan köyhille? Antamaan kinkkunsa toimeentulotuen varassa elävälle syrjäkylän lapsiperheelle? Puolittamaan ystävilleen ja tutuilleen ostamiensa joulukonvehtirasioiden ja glögipullojen määrän ja maksavansa kuivuusalueen yhdelle kylälle oman kaivon? Varaamaan aattoillan erilaisten palvelupuhelinten päivystäjäksi keskustelemaan yksinäisten vanhusten, itsemurhaa hautovien mielenterveysavokkien tai kotijouluun isän kännäyksen takia pettyneiden lasten kanssa? Kaikkiin näihin tarpeisiin on päivystyspuhelimia joista osa joudutaan jouluna sulkemaan kun ei riitä päivystäjiä. Tai joihinkin on pitkät jonot kun päivystäjiä on liian vähän.

Minullakin on omat jouluperinteeni. Kalliit ja aikaa vievät. Mutta kokeeko niitä kukaan muu tärkeiksi kuin minä? Minä itse. Siis minä. Ymmärrättekö: MINÄ.

Olisiko jostain vara sittenkin vielä luopua?

Nyt on viimeinen hetki miettiä sitä. Viikko ennen H-hetkeä.

Muuten toteutan sen taas vain tavan vuoksi.

Jotain tapoja se on minullakin.

On ollut viime päivinä aihetta pohtia ystävyyttä. Useastakin syystä.

Eilinen päivä konkretisoi asian kahden palautteen välityksellä. Yllättäen samana päivänä kaksi Ystävää kertoi lukevansa säännöllisesti näitä merkintöjä. Toinen viestitti asian Rakkaan Vaimon kautta, toiselta tuli illalla tekstiviesti. Molemmat pisti kovin miettimään ystävyyden olemusta. Miten tärkeä onkaan se, että tietää jossain olevan Ystävän, joka on kiinnostunut elämästäsi. Ihan oikeesti.

Samalla tulin pohtineeksi, miten itse päivitän itseäni Ystävieni tilasta. Kuinka huono olen pitämään yhteyttä heihin. Miten usein päätän, että nyt soitan, mutta sitten tulee jotain vähemmän tärkeää joka kuitenkin on hoidettava. Ja niin tuo soitto jäi taas pelkäksi hyväksi aikomukseksi.

Jos olisi uusi vuosi tekisin uuden vuoden lupauksia. Voikohan niitä tehdä muulloinkin vai onko odotettava vielä kaksi viikkoa?

Ystävyys, tai totuudessa hieman syvempi tunne, rakkaus, tuli mieleeni myös viikko sitten kun Erikoinen ilmoitti jättävänsä meidät. Siis meillä tarkoitan tässä tätä irc-yhteisöä. Kuinka surullinen olinkaan hetken aikaa kun en enää voisi mennä hänen sivuilleen juuri silloin kun on ikävä häntä. Miten paljon kauemmaksi hän tuntuisi muuttavan jos poistuisi tästä yhteisöstä. Kuinka monta muuta ihmistä menettäisin hänen poistumisensa myötä. Kuulisinko enää yhtä usein Rinsessa Aavasta, tietäisinkö mitä Vävylle kuuluu? Entäpä Erikoisen ystävät joista osasta on tullut tuttja tämän väylän kautta. Tuskinpa heidänkään kanssaan tulisi vaihdettua viestejä. Onneksi tämä tilanne päättyi onnellisesti ja Erikoinen jatkaa elämää verkossa.

Mutta eteenpäin sano mummo lumessa.

Ircin kautta on syntynyt uusia ystävyyssuhteita. Ihmisiä, joita ei ole kertaakaan tavannut, mutta joiden sivuilla käyn muutaman kerran viikossa. Vaihtaen mietteitä, useimmiten vain katsoen mitä heille kuuluu. Kun sosiaalinen elämä nykyisen elämäntilanteen vuoksi on rajattua, ovat nämäkin ulkomaailman henkireiät tärkeitä.

Toki olen viimeisten päivien aikana joutunut miettimään myös ystävyyden merkitystä ja ystävien tapaa toimia hieman ikävämmän esimerkin valossa.

Minulla on tunne, että yksi suuri Ystäväni ei ole ymmärtänyt, kuinka vahva ystävyyteme todellisudessa on. Kun olen pyytänyt häneltä apua, on hän ollut hieman outo. Kun ilmeisesti emme ole avun tarpeesta, siis asiasta johon apua tarvittaisiin, aivan samaa mieltä, on hän joutunut ikävään tilanteeseen. Jostain syystä hän ei saa sanotuksi minulle suoraan, että nyt olet Kimmo väärässä. Tai vaikka olisit oikeassakin, on tuo asia sellainen jossa minä en sinua halua auttaa.

Tähän hänellä olisi täysi oikeus. Ja minulla olisi vielä senkin jälkeen oikeus selvittää hänelle näkemyksiäni ja yrittää vakuuttaa hänet siitä, että asiani on oikea. Jos hän tämänkin jälkeen kieltäytyisi auttamasta asiassa jonka hän halutessaan voisi hoitaa, niin ei se ystävyyttämme vaarantaisi. On se ystävyys kestänyt paljon muutakin.

Ja kestää jatkossakin.

Ainakin minun puoleltani.

Kirjoitin maanantaina joulun aidosta merkityksestä. En pelkästään siksi, että vanhoista asioista kirjoittaminen on vanhalle miehelle hauskaa. Vaan rienatakseni niitä, jotka luulevat joulun jotenkin historiallisesti liittyvän jeesuusmyyttiin.

Reagoiko kukaan. Ihana Rakas Vaimo toki reagoi, silitti myötäkarvaan hänkin kuten tapansa on. Mutta kukaan muu ei reagoinut. Ei krijoittanut yksikään jeesusnuori, että hyi sinua vääräuskoinen vanha äijä. Tästä voimme vetää sen johtopäätöksen, että päiväkirjaani ei lue yksikään jeesusnuori.

Ei ragoinut myöskään yksikään agnostikko tai ateisti. Että olisin saanut yhden ymmärtävän kommentin tuolta suunnalta. Turha toivo, ei taida lukea tätä palstaa yksikään agnostikko tai ateistikaan.

Olisihan siihen voinut tökkästä oman kommenttinsa joku muukin. Vaan ei. Olisiko tästä vedettävä johtopäätös, että sitä ei kukaan lukenut tai se ei yhtäkään lukijaa hetkauttanut.

No se siitä.

Iloisempaan aiheeseen. Erikoinen päätti jäädä ircgalleriaan. Menasi lopettaa tänään, mutta tuli siten toisiin ajatuksiin. Ehkäpä sksi, että huomasi, kuinka moni ihminen täällä oikeasti oli pahoillaan hänen poistumisaikeistaan. Minä yksi heistä aivan ehdottomasti.

Neljäsataa kilometriä fyysistä välimatkaa on paljon, mutta niinkin lapsellinen väline kuin tämä galleria voi hieman tuota pahaa oloa lievittää. Helppo käydä kurkkaamassa kuningaspari Risto I:n ja Jasu I:n sekä tietysti Rinsessa Aavan elämään juuri silloin kuin haluaa.

Kiitos että jäit seuraksemme.

Meiltä on unohtunut Joulun alkuperä. Kaikenlainen rihkama seimineen, tähtineen, aaseineen ja enkeleineen on vallannut juhlan noin 400 luvulta lähtien.

Sitä ennen sentään vietettiin perinteistä keskitalven juhlaa, Saturnaliaa Saturnus- jumalan kunniaksi. Saturnalia vastasi perinteiltään pitkälti kreikkalaista Kronia-juhlaa, jota vietettiin Saturnuksen kreikkalaisen vastineen Kronoksen kunniaksi. Roomalainen juhla alkoikin kreikkalaisen riitin mukaisella eli paljain päin suoritetulla uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä Capitoliumin juurella Vuodesta 217 eaa alkaen.

Uhrin jälkeen järjestettiin yleinen juhla-ateria. Aterian päätteeksi kaikki huusivat "Hoo Saturnalia! Kuulostaa hieman samalta kuin monta sataa vuotta myöhemmin muotiin tullut huuto Hoosianna. Tämän juhlavan aterian lisäksi juhlan ohjelma oli hyvin epävirallinen. Juhliminen sisälsi vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa. Tyypillisiä lahjoja olivat pienet savinuket lapsille ja kynttilät aikuisille.

Juhlan erikoisuutena oli ihmisten roolien kääntyminen päälaelleen: yläluokka vaihtoi toogansa tavallisen kansan käyttämiin yksinkertaisiin asuihin, kaikki käyttivät vapautettujen orjien tunnusmerkkinä toiminutta pileus-lakkia, orjilla oli lupa arvostella isäntiään ja he söivät näiden kanssa yhteisen illallisen.

Mutta missä vaiheessa Jeesus-myytti tajuttiin liittää vuoden tärkeimpään juhlaan?

Ensimmäisillä nykyisen ajanlaskumme vuosisadoilla juhlittiin lähinnä Jeesuksen kuolemaa ja jälleensyntymää. Olihan Pääsiäinen myös juutalaisten suurin juhlapäivä.

Jeesuksen syntymän juhliminen alkoi vasta neljännellä vuosisadalla, oikeastaan hänen äitinsä kautta. Aikaisemmin kun Mariaa oli pidetty vain maallisena välittäjänä, muuttui tämä Taivaan Kuningattaren palvonnaksi. Tämän kultin juuret ovat mitä luultavimmin alunperin Egyptiläisessä mytologiassa, jossa Isis synnytti suuresti kunnioitetun jumalan Osiriksen pojan Horuksen. Tuolta ajalta (n. 3000eaa-400jaa) on lukuisia patsaita, joissa Isis imettää Horus-lasta. Tämä kultti oli hyvin yleinen melko pitkään kreikkalais-roomalaisilla alueilla Välimeren seudulla kunnes Isiksen temppelit muuttuivat Neitsyt Marian luostareiksi.

Katolisen kirkon valinta Jeesuksen syntymäpäiväksi oli vähintään yhtä tuulesta temmattu kuin hänen syntymävuotensakin, jonka historiallisten lähteiden mukaan oli pakko ajoittua vuosille 4-8 eaa ollakseen edes jotenkin yhdenpitävä Raamatun kanssa. Yleensä Jeesuksen syntymäpäiväksi arvioidaan loppukesä tai syksy.

Pääsyynä joulukuun 25. päivän valitsemiselle oli kuitenkin vanhojen pakanallisten juhlien korvaaminen "oikeaoppisella" juhlalla. Katolinen kirkko käytti samaa menetelmää lukuisien muidenkin juhlapäivien kohdalla (Pääsiäinen, Kynttiläpäivä, Kekri, jne.). Tämä menetelmä havaittiin tehokkaaksi käännytettäessä pakanoita kristinuskoon. Vanhoja temppeleitä ja perinteitä ei yleensä tuhottu, vaan niiden merkitys vain muutettiin. Kristilliset siis muokkasivat vanhasta valon jumalan jälleensyntymäjuhlasta oman valon jumalansa syntymäjuhlan.

Voi niitä velikultia.

Palauttakaamme Joulun alkuperäinen sanoma osaksi nykypäivää. Viettäkäämme Joulua kuten sitä historiallisesti kuuluu viettää. Harrastakaamme vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa.

Eläköön aito joulu.

Kirjoituksen lähteitä (joihin kannattaa tutustua muutenkin):

Marko Gröönroos, http://www.nic.funet.fi/~magi/artikk/uskonto/joulu/historia.html
Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Saturnalia

Iso Äiti vei meidät eilen pikkujouluihin Hospitziin. Riittävästi loistavaa ruokaa, hiukan hauskaa ohjelmaa, mukavaa yhdessäoloa ja jälleen kerran isäntä Veijo Kuitusen loistava isännöinti.

Lapset nauttivat ja olivat edukseen. Heistä saa olla tällaisissa tilaisuuksissa todella ylpeä. Kuten pitäisi ehkä olla arjessakin hieman useammin. He olivat komeita ja kauniita, jokainen tahtoi panna sopivan juhlavaa päälle. Ei ylipukeutumista mutta ei tilaisuden aliarvostamistakaan. Tytöille arvelen tällaisen kuuluvan jotenkin luonnostaan, mutta Jussista, Mikosta ja Tiituksesta olen tässä suhteessa erityisen ylpeä ja iloinen. Itse en ole miloinkaan ollut hyvä pukeutuja, joten en se ainakaan minä ole, joka tämän ominaisuuden heille on pystynyt juurruttamaan.

Tytöt taas olivat kauniita kuten aina. Sopivasti laitettuja, sopivan rennosti pukeutuneita, sopivan iloisella päällä ja loppuilasta sopivan täysiä ja väsyneitä. Tilli erityisesti hoiteli seurustelu-upseerin tehtävää Iso Äidin kanssa kiitettävän sinnikkäästi, vaikka IÄ ei aina kuullut mitä hänelle sanottiin, ei jokaista juttua ihan tajunnut mutta vastapainoksi taas joissakin jutuissa osoitti huumorintajun levan edelleen tallella. Ja nauttivan tuntui hänkin, joten tässäkin suhteessa juhlasta jäi hyvä maku.

Ihanan Rakkaalla Vaimolla oli lapsia, ja miksei muitakin, sykähdytävä tunika osana juhlapukeutumista. Ei se nyt ihan yhtä degolte ollut kuin Linnan juhlien uskaliaimmat asut, mutta ihan mukavasti kaksi kumpua ja niiden välinen laakso oli esillä. Olin tulut irvailleeksi, että me usiin kanssa tilaamme kupin suolapähkinöitä ja ryhdymme heitelemään niitä laakson. No tästäkö tytöt saivat oivan varoitushuudon. Aina kun laakso oli heidän mielestään liian syvälti näkyvssä, kuului pöydästä "pähkinävaara"-huuto. Muutaman kerran.

Kyllä eilinen ilta ehdottomasti oli tämän jouluvalmistelujen tähänastisen historian parhaita kokemuksia. Viritti sopivalla tavalla joulutunnelmaan. Kuten on jo aikakin.

Sillä vain kaksi viikkoa on jäljellä.

Valmistautumisaikaa.

Selkävaivat ovat perseestä. Tai siis oikeastaan hieman ylempää, mutta syvältä kuitenkin.

Minulla ne eivät kyllä vaikuta kuin nukkumiseen, ainakaan vielä toistaiseksi. Kymmenen tuntia sängyssä on maksimi. Tai siis selällään pystyisi makaamaan vielä lopuksi pari tuntia, mutta sitten ongelman muodostaa kurkun- ja kyynärpää. Nimenomaan tässä järjestyksessä.

Koin tämän taas tänä aamuna. Kuuden kurmakoilla selkä sanoi suhteensa irti ja kampesin läskit altani päälleni. Eli kellahdin selälleni. Sievästi kuin virtahepo mutakuopassa. Ehdin saamaan unenpäästä kiinni kun ilmeisesti kurkunpää aloitti röhinänsä.

Eihän sitä kukaan kestä, ei ainakaan samassa sängyssä. Joten seuraavaksi tuli hellästi kyynärpäätä.

Joten tässä ollaan, olohuoneessa koneen ääressä, toinen kahvikuppi menossa, tulet lämmityspannussa höhöttämässä. Ja seinän takaa makkarista kuuluu onnellinen krohina. Siis ihan oikeesti, IRV:n kuorsaus. Samanlaisia krohisijoita ollaan molemmat.

Ajattele myönteisesti. Kaksi tuntia pidempään kuin arkiaamuna.

Se tuntuu oikeesti hyvältä.

Ilman viime tippaa mistään ei tule mitään. Vanha mottoni, joka taas käy toteen. Viime tipan myötä tulee kaaos.

Kaaos on nyt käynnistymässä. Huomasin sen tänään käydessäni viimeistä kertaa ennen joulua Lidelissä. Kaupassa, josta yleensä olen löytänyt kaikenlaista kivaa pukinkonttiin. Vaan en nyt. Ei oikein olut aikaa kaivellakaan. Mutta ei se pelkästään ajan puutteesta johtunut. Myös ajatus oli kateissa.

Mulla on suorituspaine. Aikaisempina vuosina piti täpöllä miettiä vain IRV:n lahjoja. Muiden lahjat löytyivät siinä siivellä. Nyt ei voi siipeillä joten lahjat pitäisi löytää ihan persoonakohtaisesti.

Siinä tarvittaisiin ajatusta. Tai lasten kirjeitä joulupukille. Jollaista ei ole kirjoittanut kuin yksi. Ja sekin ehti lähteä Korvatunturille ennenkuin ehdin läpivalaisemaan. Joten hänenkään toiveistaan ei ole hajuakaan.

Sen tiedän, että lapset eivät juurikaan saa pehmeitä paketteja. Ainakaan minulta. Minä kun en tiedä heidän kojaan, mieltymyksiään, mielivärejään enkä muitakaan vaatetoiveitaan.

Apua.

Oh Lord, miksi minut petit?

Olen uskonut Sinuun, olen palvonut Sinua, olen antanut ääneni Sinulle. Mutta mikään ei Sinulle riitä. Olen lukenut kirjoituksiasi ja haastatteluja Sinusta, luottanut kaikkivoipaiseen ymmärrykseesi. Olen vannonut Sinun nimeen, viimeksi itsenäisyyspäivän aattona Suurelle Opettajalle, joka epäili menoasi Linnaan. Kunka pilkkasinkaan hänen epäuskoaan ja puolustin Sinun viisauttasi ja kykyäsi tehdä oikeita ratkaisuja.

Olin varma, että Sinä tulet Ihmiseksi ihmisten keskelle juuri Linnan juhlissa. Olemme Sinua odottaneet jo pitkään, halusimme Sinun muuttuvan lihaksi ja vereksi.

Oh Lord, miksi tuhosit uskoni Sinuun?

Minä kiellän sinut. En voi pitää sinua enää jumalanani.

Minä uskon nyt Samuli Putroon.