IRC-Galleria

Facebookissa asensin joku aika sitten applikaationin, jossa oli joku satakunta kysymystä ja nämä vastaukset näkyvät muille. Niitä omia vastauksia lukiessa tulikin mieleen juvela asia, joka on tehnyt mieli kertoa. Nimittäin minun empaattisuuteni tai sen puute. Tunnen ihmisiä, jotka ovat kylmiä. He nauravat ruumiille ja jonkun Konginkankaan tai WTC:n jälkeen ovat vain "No vittu niiden oma syy, mitäs menivät!". Sitten tunnen ihmisiä, jotka jaksavat itkeä jokaista tapahtumaa, suuttua ja täristä hirveästi jos he yhtäkkiä ymmärtävät jonkun elämän realiteetin, esim. lapsityövoiman tai Espanjan koirien puuhun sitomiset. Osalla myös tapa sytyttää virtuaalikynttilöitä ja ihmetellä välillä hieman epämiellyttävinkin sanakääntein sitä, miksi joku toinen ei sure. Sitten on toki paljon tältä väliltä.

Itse en ole mikään näistä. Olen samalla hyvin empaattinen, MUTTA empatiani käynnistyy vain erikoistilanteissa. WTC isku ei aiheuttanut minussa mitään säälin/tms-tuntemuksia. Toki se isku oli vaikuttava ja edelleen näen joskus unia siitä, mutten itkenyt uhreja, en sytytellyt kynttilöitä, enkä muutenkaan vaikuttunut. Sama juttu esim. Jokelan kanssa. Maailmani ei romahtanut, en itkeskellyt, en ajatellut uhreja lämmöllä, eikä asia muutenkaan vaikuttanut muuten kuin vain kiinnostuksen kautta, tuo kun on kuitenkin harvinaista. En tietenkään myöskään tehnyt sitä toista ääripäätä, eli olisin sanonut "Ihan oikein, plol" tai muuten ollut epäkunnioittava tai ärsyttävä. Kun sitten eräs ilta luin lehdestä tarinaa yhdestä (1) palomiehestä, joka kuolee johonkin keuhkotautiin, sitten itku lenti uraalille asti. Jokelakin muuttui itkettäväksi vasta, kun näin kuvan, jossa muutama teinityttö ahdistuneena juoksi halaamaan vanhempiaan.

Jotta empatiakykyni käynnistyisi, tarvitsen siis jonkun laukaisimen. Nyyhkytarina, vaikuttava kuva (vaikuttava kuva ei ole esim. 500 mädäntynyttä ruumista tsunamin jälkeen, vaan esim. kissanpentu wtc-rauniossa katkenneen jalan kanssa) tai joku koskettava yksityiskohta saa sitten hirveän empatian iskemään yli ja tuntuu, että sen alle musertuu. Snif. Kissanpentu katkaise koipensa WTC:ssä. TE PERKELEET! MIKSI TEITTE SEN! GAAAAH... Elämäni romahtaa... Hirveää :'( *lohdutonta itkua*

Tälläinen empatiakyky on hieman rasittava. Herkät ihmiset suuttuvat minulle, kun olen kylmä ja kylmät ihmiset nauravat minulle, kun saan empatiaitkukohtauksia ja ne keskivälin ihmiset pitävät minua vain typeränä. Tähän mennessä asia ei kuitenkaan sinänsä ole haitannut, kun kyse on vain jostain katastrofeista, mutta pelottaa, että joskus tuo empatiakyvyttömyys on ongelma, jos vaikka lähipiirissä joku kuolee, raiskataan, tms, enkä osaa mitenkään suhtautua siihen. Jaa. No jopas sattui. Pitää varmaan kirjoittaa itse joku päästäkeksitty nyyhkyjuttu, lukea se ja sitten olla ihan snif. Tai ehkä vain vetoan siihen, että olen visuaalisempaattinen ihminen, enkä voi surra veljesi kuolemaa ennenkuin teet siitä piirrossarjan.

Snifottelusta tulikin mieleen tämän päivän Simpsonit. Voi ei miten suruinen jakso taas. Se Margen ilme Bartin sanottua juhlia huonoimmiksi koskaan oli niin sydäntäsärkevä. Toisaalta Marge ymmärsi, kukapa vanhempi ei, mutta toisaalta häneen niin sattui. Gaah. Snif :( Itkin sille ilmeelle tuplasti enemmän kuin tsunamille koskaan ja oikeastaan yksi itkettävimmistä asioista onkin lasten ja vanhempien välillä tapahtuvat asiat. Jostain syystä tämän asian suhteen myös keksimällä keksin paljon surullisia asioita ja sit itken niitä, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Olen esim. keksinyt sellaisen skenaarion, että minä pienenä poikana olen tehnyt isälleni jonkun tosi hienon lahjan ja kun esittelen sitä äitilleni, hän haluaa käpistellä lahjaani ja vahingossa rikkoo sen. Minä olen ihan surun murhaama ja äitillä on tietenkin ihan kamala syyllisyys, hän suuttuu omalle "typeryydelleen" ja kohtalolleen ja minä itkustun lisää siitä, kun hän lahjani rikottuaan muuttuu vihaiseksi, eikä lohduttelevaksi. Nojoo, kyseinen tapahtuma on tapahtunut oikeasti, tosin sata kertaa lievempänä. Ihan hirveää olisi tuollainen. Astetta kamalampi versio tuosta olisi se, että joku hyvä ystävä peruuttaisi autolla perheen lapsen/koiran/kissan päältä (jollainen juttu oli lehdessäkin pari aikaa sitten). Sympatiat tässä tapauksessa ovat jopa enemmän sen peruuttajan päällä, miten hän voi koskaan päästä yli siitä syyllisyydestä?

Surullisuussnifottelusta päästään sit suloisuussnifotteluun. Katsoin vähän jälkijunassa Selviytyjien uusimman tk:n ekan jakson, eli tänään illalla (älkää spoilatko, jooko). Minulla on tapana hyvin nopeasti päättää suosikkijoukkue ja etenkin suosikkihahmot ja yleensä nämä suosikit myös pitävät. Tietysti jos suosikkijoukkue on suosikkijoukkue vain yhden henkilön takia ja se henkilö äänestetään pois tai hän paljastuu ärsyttäväksi, suosikkijoukkue voi vaihtua. Tällä kertaa jo ennen sitä alkuesittelyä valitsin suosikkijoukkueekseni sen, missä oli se yksi reisipituisilla sukilla varustettu tyttö. Kraah. Silkkaa pornoa sellaiset sukat! Ja vasta viime tk:ssa supersuloinen Sally ilahdutti pitkään sukillaan. Prrrr. Kun selvisi, että kyseessä oli jako etnisen taustan perusteella, oli sinänsä huojennus huomata, että suosikkijoukkueeni oli valkoiset. Latinot jotenkin tökkivät noin parin sekunnin tuomitsemisen jälkeen ja aasialaisten joukkue oli hieman plaah, päässäni kun kävi etukäteen stereotypia, että aasialaiset olisivat japandialaisia, mikä ei tietenkään päde. Joukkueet jakautuivatkin nopeasti suosittumuusjärjestykseen: valkoiset, tummat, aasialaiset ja latinot. Harmillisesti tummaihoiset onnistuivat riitelemään ja typerihtimään itsensä pilalle, joten ehkä suosikkijärjestys muuttuu. Mutta siis se sukkatyttö. Öäm. Jessica? Ei jiibus, olen ihan surkea näiden nimien kanssa... Mutta siit hän kuitenkin, on ihana! Ihanata! Hieman (tai ei niin hieman) pöljä, erikoinen, söpö ja ne vaatteet ovat silkaa erotiikkaa. Ensin ne reisisukat ja sitten se jännänkiiltävä paita. Purrr. Pettymys oli vain kamala sen suhteen mitä Jessica teki. Voi ei :(

Koska Jessica olisi lähtenyt, jos valkoiset olisivat hävinneet, olin tietenkin kusi, paska ja sydän kurkussa kisan aikana. Jännityksen loputtua pulssi oli varmaan 170 ja verisuonet pullottivat. Yhtäkkiä tajusin koko joukkueurheilun idean. Lätkäfani varmaan hakkaa minut tämän jälkeen, mutta selviytyjät/amazing race/mistä kukakin tykkää ei periaatteessa eroa joukkueurheilusta kannustuksen kannalta mitenkään. Molemmissa on yksi/useita suosikkeja ja yksi/useita epäsuosikkeja. Nyt ymmärrän sen, miksi esim. jäkistä katsoessa sille telkkarille huudetaan, maalin tullessa halataan toisia ja väärän maalin tullessa viskotaan kaljapullot seinille. Samaa minäkin teen selviytyjissä. "AAARGH! KOOTKAA SE LAIVA PERKELE! MITÄ, EI, VAUHTIA. HYVÄ, HYVÄ! JESSICA! HYVÄ! EIEIEIEI! EI SINNE! VÄÄRÄ SUUNTA! *silmätsulki* KUKA VOITTI? KUKA VOITTI? JEE! JEEE! BILEET! KIERROS KAIKILLE, MÄ TARJOON! JEE! TORILLA TAVATAAN!" Voisi melkein alkaa seuraamaan jotain urheilua vain siksi, että voisi kokea tuota fiilistä. Pitäisi vain löytää joku laji, joka kiinnostaisi edes vähän. Tai siis ei liity, vaan pitäisi löytää laji, josta löytyisi joku seura, jota fanittaa. Se liittyy, ei itse urheilu.

Minun piti vielä kertoa siitä, miten menetin täydellisesti hermoni taas tänään, kun Thunderbird päätti yhtäkkiä poistaa kaikki profiilini. Se on tehnyt sitä ennenkin, kuten Firefoxikin ja aina ehkä viikon ajan muistan ottaa varmuuskopioita profiileista, kunnes taas unohdan. No kerronpa nyt sit kun jo aloitin, tietokoneista ymmärtämättömät voivat nyt lopettaa lukemisen. Onneksi olin jo ottanut puolittaisen backupin joskus ja sain palautettua kaikki viestit ja asetuksistakin 80%. Yksi kotisivujen mailiossa puuttui, sekä soneran ja työpaikan mailit. Ei iso homma. Tuntia myöhemmin koin sellaista ahdistusta, etten muista ihan heti kokeneeni, mahaani sattui ihan hirveästi ja jos joku olisi tullut vittuilemaan, olisin hyvinkin voinut oikeasti puukottaa häntä saksilla. En nyt jaksa tarttua yksityiskohtiin miksi meni hermot, mutta kiitti vain Sonera, kun ette osaa tehdä sivuja, josta löytäisi yhtään mitään ja kiitti vain Mozilla foundation, kun ette osaa tehdä ohjelmia, jotka eivät helvetti tuhoaisi niitä profiileita aina välillä.

Homman pointti oli kuitenkin se raivo, stressi ja ahdistus. Jos olen tappovalmis tunnin tietokoneräpläyksen jälkeen, niin mitä tekisin jossain "oikeasti pahassa" tilanteessa? Tai jos profiilien katoaminen on se maailman pahin tilanne, niin entä jos joku oikeasti tulisi vittuilemaan minulle silloin? Tai vaikken nyt saksimurhaa tekisikään, niin miten ihmeessä jo valmiiksi haavautunut mahani voi kestää sitä hirveää stressin ja hapon määrää, joka erittyy, aina kun kone vähän temppuilee, olen myöhässä töistä (joka ikinen aamu), joku ei onnistu tai muu mättää. Minun pitäisi mennä vihanhallintakurssille tai opetella rauhoittumaan. Saan välillä jo sellaisia hulk-maisia raivokohtauksia, jossa näen vain harmaata tai punaista ja verenpaineeni on varmaan miljoona. Jos olen geenillisesti altis jollekin aivoverenvuodolle/tms, luultavasti tuollaisessa raivokohtauksessa saan jonkun pysyvän vamman vielä. Tuskin nuorena ja norjana, mutta viisikymppisenä viimeistään.

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni ja laskea kymmeneen, mutta se auttaa vain siihen yhteen asiaan. Jos joku heittäisi minua lumipallolla päähän, niin saisin rauhoitettua itseäni, koska se on yksi tapahtuma. Mutta tunnin profiilisäätöön mahtuu noin 500 erillistä perseelleen menevää tapahtumaa, joista jokainen nostaa vihan uudestaan ylös, eikä rauhoittelu enää auta. Vaikka kuinka itsensä rauhoittaisi, niin sitten taas kun Sonera sanoo "sivua ei löydy" tai tulee kirjoitusvirhe, hakkaan näppäimistöä, huudan hävyttömyyksiä ja suonet pullistuu.

Kraah. No nyt on onneksi hyvä fiilis ja varmuuskopiokin on otettu. Kai. Eikun? Enpä muistakaan. Ääsh, otan sit huomenna, ei se nyt tänään enää mene särki...