IRC-Galleria

Facebookissa asensin joku aika sitten applikaationin, jossa oli joku satakunta kysymystä ja nämä vastaukset näkyvät muille. Niitä omia vastauksia lukiessa tulikin mieleen juvela asia, joka on tehnyt mieli kertoa. Nimittäin minun empaattisuuteni tai sen puute. Tunnen ihmisiä, jotka ovat kylmiä. He nauravat ruumiille ja jonkun Konginkankaan tai WTC:n jälkeen ovat vain "No vittu niiden oma syy, mitäs menivät!". Sitten tunnen ihmisiä, jotka jaksavat itkeä jokaista tapahtumaa, suuttua ja täristä hirveästi jos he yhtäkkiä ymmärtävät jonkun elämän realiteetin, esim. lapsityövoiman tai Espanjan koirien puuhun sitomiset. Osalla myös tapa sytyttää virtuaalikynttilöitä ja ihmetellä välillä hieman epämiellyttävinkin sanakääntein sitä, miksi joku toinen ei sure. Sitten on toki paljon tältä väliltä.

Itse en ole mikään näistä. Olen samalla hyvin empaattinen, MUTTA empatiani käynnistyy vain erikoistilanteissa. WTC isku ei aiheuttanut minussa mitään säälin/tms-tuntemuksia. Toki se isku oli vaikuttava ja edelleen näen joskus unia siitä, mutten itkenyt uhreja, en sytytellyt kynttilöitä, enkä muutenkaan vaikuttunut. Sama juttu esim. Jokelan kanssa. Maailmani ei romahtanut, en itkeskellyt, en ajatellut uhreja lämmöllä, eikä asia muutenkaan vaikuttanut muuten kuin vain kiinnostuksen kautta, tuo kun on kuitenkin harvinaista. En tietenkään myöskään tehnyt sitä toista ääripäätä, eli olisin sanonut "Ihan oikein, plol" tai muuten ollut epäkunnioittava tai ärsyttävä. Kun sitten eräs ilta luin lehdestä tarinaa yhdestä (1) palomiehestä, joka kuolee johonkin keuhkotautiin, sitten itku lenti uraalille asti. Jokelakin muuttui itkettäväksi vasta, kun näin kuvan, jossa muutama teinityttö ahdistuneena juoksi halaamaan vanhempiaan.

Jotta empatiakykyni käynnistyisi, tarvitsen siis jonkun laukaisimen. Nyyhkytarina, vaikuttava kuva (vaikuttava kuva ei ole esim. 500 mädäntynyttä ruumista tsunamin jälkeen, vaan esim. kissanpentu wtc-rauniossa katkenneen jalan kanssa) tai joku koskettava yksityiskohta saa sitten hirveän empatian iskemään yli ja tuntuu, että sen alle musertuu. Snif. Kissanpentu katkaise koipensa WTC:ssä. TE PERKELEET! MIKSI TEITTE SEN! GAAAAH... Elämäni romahtaa... Hirveää :'( *lohdutonta itkua*

Tälläinen empatiakyky on hieman rasittava. Herkät ihmiset suuttuvat minulle, kun olen kylmä ja kylmät ihmiset nauravat minulle, kun saan empatiaitkukohtauksia ja ne keskivälin ihmiset pitävät minua vain typeränä. Tähän mennessä asia ei kuitenkaan sinänsä ole haitannut, kun kyse on vain jostain katastrofeista, mutta pelottaa, että joskus tuo empatiakyvyttömyys on ongelma, jos vaikka lähipiirissä joku kuolee, raiskataan, tms, enkä osaa mitenkään suhtautua siihen. Jaa. No jopas sattui. Pitää varmaan kirjoittaa itse joku päästäkeksitty nyyhkyjuttu, lukea se ja sitten olla ihan snif. Tai ehkä vain vetoan siihen, että olen visuaalisempaattinen ihminen, enkä voi surra veljesi kuolemaa ennenkuin teet siitä piirrossarjan.

Snifottelusta tulikin mieleen tämän päivän Simpsonit. Voi ei miten suruinen jakso taas. Se Margen ilme Bartin sanottua juhlia huonoimmiksi koskaan oli niin sydäntäsärkevä. Toisaalta Marge ymmärsi, kukapa vanhempi ei, mutta toisaalta häneen niin sattui. Gaah. Snif :( Itkin sille ilmeelle tuplasti enemmän kuin tsunamille koskaan ja oikeastaan yksi itkettävimmistä asioista onkin lasten ja vanhempien välillä tapahtuvat asiat. Jostain syystä tämän asian suhteen myös keksimällä keksin paljon surullisia asioita ja sit itken niitä, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Olen esim. keksinyt sellaisen skenaarion, että minä pienenä poikana olen tehnyt isälleni jonkun tosi hienon lahjan ja kun esittelen sitä äitilleni, hän haluaa käpistellä lahjaani ja vahingossa rikkoo sen. Minä olen ihan surun murhaama ja äitillä on tietenkin ihan kamala syyllisyys, hän suuttuu omalle "typeryydelleen" ja kohtalolleen ja minä itkustun lisää siitä, kun hän lahjani rikottuaan muuttuu vihaiseksi, eikä lohduttelevaksi. Nojoo, kyseinen tapahtuma on tapahtunut oikeasti, tosin sata kertaa lievempänä. Ihan hirveää olisi tuollainen. Astetta kamalampi versio tuosta olisi se, että joku hyvä ystävä peruuttaisi autolla perheen lapsen/koiran/kissan päältä (jollainen juttu oli lehdessäkin pari aikaa sitten). Sympatiat tässä tapauksessa ovat jopa enemmän sen peruuttajan päällä, miten hän voi koskaan päästä yli siitä syyllisyydestä?

Surullisuussnifottelusta päästään sit suloisuussnifotteluun. Katsoin vähän jälkijunassa Selviytyjien uusimman tk:n ekan jakson, eli tänään illalla (älkää spoilatko, jooko). Minulla on tapana hyvin nopeasti päättää suosikkijoukkue ja etenkin suosikkihahmot ja yleensä nämä suosikit myös pitävät. Tietysti jos suosikkijoukkue on suosikkijoukkue vain yhden henkilön takia ja se henkilö äänestetään pois tai hän paljastuu ärsyttäväksi, suosikkijoukkue voi vaihtua. Tällä kertaa jo ennen sitä alkuesittelyä valitsin suosikkijoukkueekseni sen, missä oli se yksi reisipituisilla sukilla varustettu tyttö. Kraah. Silkkaa pornoa sellaiset sukat! Ja vasta viime tk:ssa supersuloinen Sally ilahdutti pitkään sukillaan. Prrrr. Kun selvisi, että kyseessä oli jako etnisen taustan perusteella, oli sinänsä huojennus huomata, että suosikkijoukkueeni oli valkoiset. Latinot jotenkin tökkivät noin parin sekunnin tuomitsemisen jälkeen ja aasialaisten joukkue oli hieman plaah, päässäni kun kävi etukäteen stereotypia, että aasialaiset olisivat japandialaisia, mikä ei tietenkään päde. Joukkueet jakautuivatkin nopeasti suosittumuusjärjestykseen: valkoiset, tummat, aasialaiset ja latinot. Harmillisesti tummaihoiset onnistuivat riitelemään ja typerihtimään itsensä pilalle, joten ehkä suosikkijärjestys muuttuu. Mutta siis se sukkatyttö. Öäm. Jessica? Ei jiibus, olen ihan surkea näiden nimien kanssa... Mutta siit hän kuitenkin, on ihana! Ihanata! Hieman (tai ei niin hieman) pöljä, erikoinen, söpö ja ne vaatteet ovat silkaa erotiikkaa. Ensin ne reisisukat ja sitten se jännänkiiltävä paita. Purrr. Pettymys oli vain kamala sen suhteen mitä Jessica teki. Voi ei :(

Koska Jessica olisi lähtenyt, jos valkoiset olisivat hävinneet, olin tietenkin kusi, paska ja sydän kurkussa kisan aikana. Jännityksen loputtua pulssi oli varmaan 170 ja verisuonet pullottivat. Yhtäkkiä tajusin koko joukkueurheilun idean. Lätkäfani varmaan hakkaa minut tämän jälkeen, mutta selviytyjät/amazing race/mistä kukakin tykkää ei periaatteessa eroa joukkueurheilusta kannustuksen kannalta mitenkään. Molemmissa on yksi/useita suosikkeja ja yksi/useita epäsuosikkeja. Nyt ymmärrän sen, miksi esim. jäkistä katsoessa sille telkkarille huudetaan, maalin tullessa halataan toisia ja väärän maalin tullessa viskotaan kaljapullot seinille. Samaa minäkin teen selviytyjissä. "AAARGH! KOOTKAA SE LAIVA PERKELE! MITÄ, EI, VAUHTIA. HYVÄ, HYVÄ! JESSICA! HYVÄ! EIEIEIEI! EI SINNE! VÄÄRÄ SUUNTA! *silmätsulki* KUKA VOITTI? KUKA VOITTI? JEE! JEEE! BILEET! KIERROS KAIKILLE, MÄ TARJOON! JEE! TORILLA TAVATAAN!" Voisi melkein alkaa seuraamaan jotain urheilua vain siksi, että voisi kokea tuota fiilistä. Pitäisi vain löytää joku laji, joka kiinnostaisi edes vähän. Tai siis ei liity, vaan pitäisi löytää laji, josta löytyisi joku seura, jota fanittaa. Se liittyy, ei itse urheilu.

Minun piti vielä kertoa siitä, miten menetin täydellisesti hermoni taas tänään, kun Thunderbird päätti yhtäkkiä poistaa kaikki profiilini. Se on tehnyt sitä ennenkin, kuten Firefoxikin ja aina ehkä viikon ajan muistan ottaa varmuuskopioita profiileista, kunnes taas unohdan. No kerronpa nyt sit kun jo aloitin, tietokoneista ymmärtämättömät voivat nyt lopettaa lukemisen. Onneksi olin jo ottanut puolittaisen backupin joskus ja sain palautettua kaikki viestit ja asetuksistakin 80%. Yksi kotisivujen mailiossa puuttui, sekä soneran ja työpaikan mailit. Ei iso homma. Tuntia myöhemmin koin sellaista ahdistusta, etten muista ihan heti kokeneeni, mahaani sattui ihan hirveästi ja jos joku olisi tullut vittuilemaan, olisin hyvinkin voinut oikeasti puukottaa häntä saksilla. En nyt jaksa tarttua yksityiskohtiin miksi meni hermot, mutta kiitti vain Sonera, kun ette osaa tehdä sivuja, josta löytäisi yhtään mitään ja kiitti vain Mozilla foundation, kun ette osaa tehdä ohjelmia, jotka eivät helvetti tuhoaisi niitä profiileita aina välillä.

Homman pointti oli kuitenkin se raivo, stressi ja ahdistus. Jos olen tappovalmis tunnin tietokoneräpläyksen jälkeen, niin mitä tekisin jossain "oikeasti pahassa" tilanteessa? Tai jos profiilien katoaminen on se maailman pahin tilanne, niin entä jos joku oikeasti tulisi vittuilemaan minulle silloin? Tai vaikken nyt saksimurhaa tekisikään, niin miten ihmeessä jo valmiiksi haavautunut mahani voi kestää sitä hirveää stressin ja hapon määrää, joka erittyy, aina kun kone vähän temppuilee, olen myöhässä töistä (joka ikinen aamu), joku ei onnistu tai muu mättää. Minun pitäisi mennä vihanhallintakurssille tai opetella rauhoittumaan. Saan välillä jo sellaisia hulk-maisia raivokohtauksia, jossa näen vain harmaata tai punaista ja verenpaineeni on varmaan miljoona. Jos olen geenillisesti altis jollekin aivoverenvuodolle/tms, luultavasti tuollaisessa raivokohtauksessa saan jonkun pysyvän vamman vielä. Tuskin nuorena ja norjana, mutta viisikymppisenä viimeistään.

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni ja laskea kymmeneen, mutta se auttaa vain siihen yhteen asiaan. Jos joku heittäisi minua lumipallolla päähän, niin saisin rauhoitettua itseäni, koska se on yksi tapahtuma. Mutta tunnin profiilisäätöön mahtuu noin 500 erillistä perseelleen menevää tapahtumaa, joista jokainen nostaa vihan uudestaan ylös, eikä rauhoittelu enää auta. Vaikka kuinka itsensä rauhoittaisi, niin sitten taas kun Sonera sanoo "sivua ei löydy" tai tulee kirjoitusvirhe, hakkaan näppäimistöä, huudan hävyttömyyksiä ja suonet pullistuu.

Kraah. No nyt on onneksi hyvä fiilis ja varmuuskopiokin on otettu. Kai. Eikun? Enpä muistakaan. Ääsh, otan sit huomenna, ei se nyt tänään enää mene särki...

Oih. Amelie. Olen jotenkin onnistunut välttämään/välttelemään tätä leffaa tänne asti. Elokuvissa en käy ja aina kun se on telkusta tullut, on ollut jotain häiriötä. Kerran olin vanhempien luona käymässä, enkä halunnut pilata tätä leffaa katsomalla sitä porukalla, jolloin en voisi rauhassa itkeä kun itkettää. Nytkin meinasi tulla oharit, mutta onneksi leffa tuli subilta, joten mainoskin sattui silmään. Ainoa moka leffaa ajatellen oli se, että ostin irtokarkkia, enkä jätskiä, kuten piti. Ärrr, nyt suolet huutaa ja närästää :/

Leffa oli. Noh. Amelie on Amelie, ei tätä voi oikein arvostella. Tyypilliseen tapaan leffan hyvyys iski täydellä voimallaan vasta lopputekstien aikana, muttei kyse ollut jostain Fight Clubista, joka muuttui hyväksi vasta loputtua, vaan oli tämä hyvä kokoajan. Jotenkin niin elämänmakuinen, realistisen masentava (tämä happyhappajoyjoy leffa? täh?), mutta silti toiveikas. Mikä parasta/pahinta, rakastuin taas kerran Ranskaan tämän leffan myötä. Vihaan edelleen sitä hirveää ja oksettavaa kieltä, mutta se arkkitehtuuri, maisemat ja kulttuuri. Ah. Se kun ihmisiä kiinnostaa naapurin toimet ja se kun ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka elävät verkossa keskenään, eivätkä vain täysin erillisiä yksilöitä, joista jokainen elää pienessä miniversumissaan yksin ilman kontaktia, muuta kuin välttämätöntä.

Tatou on vielä niin hassun söpö, rumankaunis ja ties mitä. Hauska erikoispiirre vielä se, miten hän muka oli tositosiujo, mutta silti hänelle on ihan normaalia jutella kenelle tahansa. No, ehkä kyse ei ollut vain ujoudesta, vaan pelosta avata sydäntään kenellekään. Amelien itkusta tuli iso itku, mutta viimeisestä hymystä vielä isompi. Hän oli jotenkin niin, ihminen! Ihanaa! Ah, anteeksi: ihanata!

Valitettavasti minä en saisi nähdä tälläisiä leffoja, koska ne saavat pääni sekaisin. Jossain vaiheessa meinasi unohtua koko leffan katsominen, kun tuli halu yhtäkkiä ratkaista joku arvoitus. Tärkeintä tässä ratkaisussa olisi se, että minun pitäisi tavata eri ihmisiä, kysyä neuvoja ja lukea vanhoja kirjoja kirjaston kellarissa, tajuta jotain karmaisevaa, kokea kosmista kauhua, matkustaa järkyttyneenä bussilla, vilkuilla taakseni ja laskea käteisvarojani. Minun pitäisi istua ilta hämärän lampun alla lukemassa naurettavan isoa kirjaa ja tekemässä muistiinpanoja, minun pitäisi olla karskinkomea ja sänkinen, minun pitäisi aloittaa polttamaan uudestaan, ostaa nahkatakki ja tilata viski jostain räkälästä, samalla kun tutkisin kysyvästi paikallisia juoppoja. Tämän kaiken pitäisi suistaa minut lopulta mielisairauteen ja harhaluuloisuuteen ja minut lukittaisiin loppuelämäkseni mielisairaalaan ja mystisen kuolemani jälkeen minulta löydettäisiin pieni, pitkä ja kapea muistikirja, jossa kertoisin kaiken ja seuraava henkilö lähtisi selvittämään minun mysteeriäni, samalla kokien jotain sellaista, jota ei ole tarkoitettu kokevan ja jne...

Haluaisin myös kirjoittaa kauhunovellin kirjailijasta, joka yrittää kirjoittaa nauhunovellia suomalaisista kauhutapahtumista, mutta homma kilpistyy siihen, kun hän yrittää matkia savolaisukon murretta, eikä hän osaa, joten hän hyppäisi bussiin kohti Kuopiota (jossa mun äetein sukkain pesj') tutustumaan tarkemmin, miten paikallinen väki puhuu ja jotta novelli olisi todenmukaisempi, hän kysyy paikallisilta kaljan perään olevilta herroilta, onko heillä jotain yliluonnollisia juttuja ja tämä vyyhti veisi hänet lopulta ympäri suomen, lappiin ja sieltä saksaan. Kaikkena tänä aikana sadat kaljanhuuruisten spugejen ja elämäänsä katkerien ihmisten hirvittävät kertomukset siitä, mitä he ovat nähneet tai tehneet, miten sodan kauhut tarkoittavat muutakin kuin luotia aivoissa ja kaverin irronnutta naamaa sylissä ja miten saksalaisten kiinnostus okkultismiin tarkoitti jotain kouriintuntuvaa siinä hylätyssä ladossa lapin erämailla.

Helvetti kun en osaa kirjoittaa kunnolla fiktiota. Ehkä tämän takia ei pitäisi edes yrittää kirjoittaa kuten ulkopuolinen henkilö, vaan pitäisi kirjoittaa päiväkirjatyyliin sitä, mitä itse kokee. Mutta tämä tarkoittaisi sitä, että pitäisi itse kokea ja kahden edellisen kappaleen jälkeen en ole varma enää, haluanko edes kokea ihmisten pelottavia jorinoita, uhrilehtoja, saksalaista natsiaikaista okkultismia ja usealtakin vanhalta "isännältä" löytyvää vähintään häiritsevää tarinaa siitä, mitä on tapahtunut. Toisaalta ihan jo dokumenttimielessä olisi niin kiinnostavaa kerätä tätä tietoa. Olen lukenut yhden kirjan, jossa oli paljon tositarinoita (jossa tositarina tarkoittaa sitä, että tarinan kertonut henkilö väitti sitä tositarinaksi) suomalaisista yliluonnollisista ja kauheista tapahtumista. Yksi kirjassa mainittu uhrilehto, jossa kuulemma näkyy mystisiä valonväläyksiä, joita ei voi oikein selittää ohikulkevilla autoillakaan, sijaitsisi Tuusniemellä, eli aika lähellä vanhempiani. Hrrr. Pitäisiköhän maksaa autovero, kaivaa auto lumesta ja lähteä tutustumaan. Yksin en tekisi, joten tarvitsen jonkun toisen aarteenetsijän, jonka pää kestää kauhua, joka on sosiaalisempi kuin minä ja ruoskii minut myös avaamaan suuni.

Miksi en sitten tee näin? Miksi aina vain kerroin tässä blogissa/päiväkirjassa/mikätämälie, mitä olisi kiva/jännä/kauhea/ihanata-tehdä, mutta silti istun edelleen päivästä päivään sohvallani, kuikuilen ikkunasta ja haaveilen, miten asiat voisi olla? En tiedä. Jokin vain pitää minut sisällä, estää haluni lähteä ulos ja jos lähden ulos, estää kykyni kokea sitä mahtavaa, mitä olen etukäteen jo miettinyt. Minussa asuu joku lannistaja, joka aina onnistuu tekemään kaikesta negatiivista heti kun siihen asiaan pitäisi tarttua. Tai sitten olen yksinkertaisesti vain haaveilija, joka haaveilee ja haaveilee, muttei koskaan edes halua toteuttaa asioita todellisuudessa. En halua uskoa tähän vaihtoehtoon, mieluummin uskon enemmän siihen, että olen vain saamaton, olen riippuvainen tai fobinen tai jokin muu voima estää minua elämästä, vaikka kuinka yritän saada otetta siitä, edes mielikuvituselämän kautta. Ehkä tässä mielessä Amelie toimikin niin hyvin, samastuin hyvinkin paljon siihen, miten irti reaalimaailmasta Amelie oli... Ehkä minun pitäisi uskoa sitä leffaa ja tehdä itsekin jotain, eikä vain aina jättää kaikkea haaveeksi.

Tästä tulee nyt tarkoituksella hieman lyhyt (lyhyt minun mittapuulla) ja mystinen. Ihan reaalimaailmaan palatakseen Tokmannilla oli myynnissä rannetukia halvalla. Ostin. Haju on kamala ja tämä on tosiaankin vain tuki, ei mikään kipsi/tms, mutta ah, rakastuin tähän jo heti. Väri oli punamusta, eikä sinimusta ja etenkin kämmen ylöspäin tämä on vielä jotenkin niin ihanannäköinen. Edelleen kyse ei ole mistään seksuaalisesta himosta, vaan jostain muusta. Jostain oudosta himosta nähdä päällään jotain hienoa. Äh, taas pakko verrata Amelieen, tämä on vain yksi juttu, mistä minä tykkään. Pidän tukea ranteessani, ojentelen sormiani, katselen kättäni ja osoitan etusormellani numeroa yksi (1). Ohessa kuva.

Tänään piti käydä taas sitten töissä. Eikä vain käväistä, vaan siellä meni lopulta yli 10 tuntia. Kraah. Meinasi räjähtää jo pää, kun oli taas ihan umpikujassa sen suhteen, että mitä tästä tulee. Mutta tulihan siitä jotain. Aamulla meinasi tosin tulla perkele, kun yritin avata pyöräni lukkoa. Se oli jäässä, joten kipaisin sisältä lukkosulaa ja sitä ruiskutin lukkopesään. Noin, uusi yritys. Ei, avain ei mene edes yhtään pesään sisään. Lisää lukkosulaa ja nyt sitä valuu jo housuilla, käsillä ja takissa. Uusi yritys, eikä avain mene vieläkään sisään. Vittusaatanaperkele alkaa kajahdella, tursutan sitä lukko"sulaa" niin että soi ja yritän uudestan. Eeeehhhh! Lopulta sitten lämmitän avainta sormien välissä, tungen sitä pesään, otan pois ja lämmitän uudestaan ja aukeaahan se lukko siinä vaiheessa kun olen tuhrannut 20 minsaa ja joka paikka on siinä helvetin lukko"sulassa", joka ei sulattanut muuta kuin hermoni. Kyseessä taitaa olla sama juttu kuin jotkut puhdistusaineet, joita mainoksissa vain suihkaustaan ja sit muka lähtee lika. Moni naureskelee sille ählypizzeria "No se oli vain mainos" -vitsille, mutta se pätee hyvin myös ihan perustuotteisiin. Ei se oikeasti mitään sulata, se on vain mainos :)

Hieman hupaisampaan ongelmaan, nimittäin vessa-ovi-askelongelma, tämä jokaisen tuntema ilkikurinen riiviö! Toimistossamme ei ole vessoja, vaan vessat ovat kahden oven takana tietotalon käytävällä. Miesten vessasta on 2.5 askelta ensimmäiselle ovelle. Tässä onkin ongelma! Jos otat kaksi pitkää askelta, yletyt tarttumaan oven kahvasta ja käyttäen sitä vipuvoimana aukaisemaan oven ja samalla vauhdilla kampeamaan itsesi siitä sisään. Tämä vain näyttää typerän määrätietoiselta. Toinen vaihtoehto on ottaa 3 askelta, mutta silloin joutuu sipsuttamaan, koska se matka on vain 2.5 askeleen pituinen. Eli näyttääkö sipsuttajalta vai kirvesmieheltä?

Kun asiaa jää miettimään, iskee askelsuorituskammo. Otanko 2? Vai 3? Yritänkö jotain uutta? Kun toinen askel lähtee pitkänä, sitä tajuaa menettäneensä mahdollisuuden kolmeen askeleeseen, mutta koska ensimmäinen oli lyhyt, riittääkö toisessa enää pituus. Käsi venyy kohti kahvaa ja askel venyttää haarojani, mutten ylety kahvaan. Voi helvetti! Jäin askelten väliin! Askeleeni on niin leveä, että menetän tasapainoni, jos nostan toisen jalan ilmaan ja koska käsi ei ylety kahvaan, en voi sitä apunakäyttäen ponnistaa pystyyn. Lopulta jään haara-asentoon 10 sentiä käsi kahvasta. Jos joku tulisi vastaan, hän varmaan katsoisi minua oudosti, mutta kun sanoisin jääneeni askelten väliin, hän tajuaisi heti. En voi olla ainut, jolla on vaikeuksia päättää tuleeko vessasta kahdella vai kolmell askeleella!

Viikko sitten kännissä telottu käsi on alkanut kettuilemaan ihan toden teolla. Se on kipeä vain joissain asennoissa, jotka ovat hieman yllättäviä. Tämän takia kättä ei osaa varoa. Pelkän kivun lisäksi siitä menee väliltä voimat ja siitä kuuluu hirveä rutina, jos sitä pyörittää (no niin kaikista nivelistä). Välillä myös tuntuu, kuin joku puristaisi jotain jännettä ja se "hyppää" sit kohdalleen ja kipu hellittää. Olen nyt muutaman päivän sitonut tuon käteni siksi, etten rasittaisi, muttei tämäkään tunnu auttaman. Sitomisesta huolimatta sen saa vahingossa aina väännettyä kipeään asentoon ja nyt käykin niin, että kun kädessä on koko päivän side ja sitä pois ottaessa käsi tuntuu hyvältä, niin aamulla herätessä käsi on taas yhtä kipeä kuin eilen. Side taitaa siis enemmän estää kipua kuin itsessään parantaa kättä.

Risukasassa on kuitenkin aurinkoista, koska jostain syystä tykkään ihan hirveästi siitä, kun joku kohta on sidottu. Kyseessä ei ole mikään fetissi tai seksuaalinen tykkääminen, vaan se on muuten vain kivaa ja coolia. Jos uskaltaisin ja voisin pukeutua vain ja ainoastaan niin kuin itse haluaisin, minulla olisi toisessa kädessä paksuhko rannenauha (valkoinen, jossa on punainen risti) ja toinen käsi olisi aina siteellä sidottu ranteesta, mielellään värillisellä siteellä. Vaihtoehto kaksi olisi se, että pitäisin ilman syytä rannetukea, sellaista hienoompaa ja kalliimpaa Instrumentariumista saatavaa mustasinistä. Nuo ovat vain cool. Rakastan myös sitä, jos jollain tytöllä on polvituki tai vaikka angstviiltelyn takia sidotut kädet. Ei, en rakasta polvivammaa, enkä viiltelyä, vaan vain niitä laitteita ja kääreitä. Kääreen pitää kuitenkin olla puhdas, koska on ihan sairaan etovaa kun joku vaikka leikkaa puukolla sormeensa ja siihen laitetaan lääkärissä sellainen "tuppi", joka on sit kahden viikon päästä rypäleinen, ruskeanharmaa ja epäsiisti. Yörgh.

Tajusin, että mulla on pian synttärit. Gää. En taho. Minun kai pitäisi pitää juhlat, mutten ole varma jaksanko, enkä ole varma haluanko stressata ihan hirveästi asiasta tai aiheuttaa sillä itselleni mielipahaa. Tottakai olen tosi iloinen, jos joku tulisi vieraakseni, mutten jaksa erikseen kutsumalla kutsua paljoa väkeä. Koko juhlaa ajatellessa olin kokonaan unohtanut lahjat. En minä kavereilta lahjoja tartte, mutta kotiväen kanssa on ollut tapana lahjoja ostaa. Öäm. Mitä mä tahdon? En halua pyytää vain rahaa, koska se ei ole lahja ja menee vain ruokaan. Plaah. Minulla ei ole myöskään mielessä mitään isoa ostosta, jossa voisi helpata. Pelit-lehden vuositilaus pitäisi tosin kohta uusia, mutta sekin on jotenkin vähän ankea lahja ja jos oikein muistan, jaksokin vaihtui vasta huhtikuussa (+ 3kk karanteenia irtonumeroina ostaen, jotta saan taas -50%).

Olen ostanut pari pleikkaripeliä itselleni, joihin toki voisi osallistua ja toki ostoslistaa riittää vielä. CDONista haluaisin levyjä ja leffoja ja muualta kirjoja ja julisteita ja ties mitä. Muttei tule silti mieleen oikein mitään selvää, että tämän mä tahon! Tai ei tullut, mutta nyt tulee. Tahdon Mehanon elektroniikkarakentelusarjan! Olen niin pitkään tuosta haaveillut, että nyt se on aika ostaa. Joojoo, se on tarkoitettu lapsille, mutta kun niissä aikuistenversioissa pitäisi juottaa, eikä mun käsillä ja silmillä juoteta. Tässä versiossa riittää kun tökitään johtoja ja komponentteja lautaan ja kytketään virrat. Tulee mieleen ihan amis, jossa oli niin kiva aina joko oikeasti tehdä jotain mahtavia laitteita tai vaihtoehtoisesti leikkiä hullua tiedemiestä ja testata, mitä käy jos kondensaattorin laittaa väärinpäin (se räjähtää ja sylkee hapot silmille, toim.huom). Jeij!

Kai mä jotain muutakin haluan, mut ainakin ton. Itselleni ostin jo Burnout 2:n pleikalle ja jos valtio viimeinkin jaksaisi maksaa minulle penniäkään rahaa, voisin ostaa jotain erikoisempia vaatteita. Maihariraitasukista olen haaveillut ja ehkä sen rannetuenkin voisi ostaa ihan vain kuuliusmielessä. Niin tai sit sen rannenauhan! Tahtoisin myös kaulapannan. Arh, valintoja, valintoja.

Ps. Tänään on ollut herkkyyspäivä. Frendit, :'( Simpsonit, :'( Mainokset, :'( Ainiin, se Knorrin keittomainos on ihana musiikin takia, kun taas "Hei olen Pinja" on niin ärsyttävä mainos, että tekisi mieli kuristaa se Pinja. Ärf. Hän pilaa Pinjaon nimen. Mi dollar... Nou saiböl :(

Tänään oli sosiaalisuuspäivä tai siis normaali ihminen pitäisi tälläistä päivää epäsosiaalisuuten huipentumana, mutta minulle tämä oli vaihtelua ;) Isoveljen kanssa istuttiin päivä koneiden ääressä ja optimoitiin algoritmeja, sit syötiin tortilloja ja lopuksi käytiin baarissa juomassa yhdet. Tällä kertaa tosiaan vain yhdet ja sit kotio. Valitsin tarkoituksella saman baarin, missä viikko sitten hävitin kellon, mutta eipä sitä ollut sielläkään. Pitää arjen tullen käydä poliisilaitoksella ja jos sieltäkään ei löydy, niin se on sit kellon loppu.

Baarissa oli kivaa. Tietenkin kahdestaan on kivempaa kun yhdestään, mutta vaikka kalja oli jostain syystä oudon pahaa, yksikin tuoppi kilahtaa. Ehkä suurin perusvirhe yksin baariin mennessä onkin juoda pohjat. Pohjat juomalla se kutkuttavin ja hauskin kikatus ja sosiaalisuusvaihe jää kotiin. Ekat 5 tuoppia ovat maagisia, sen jälkeen juomisesta tulee urautunutta ja sosiaalisuuskikatteluhiprakka muuttuu känniksi. Jos on valmiiksi tylsää, kännissäkin on tylsää. Sen sijaan jos menee baariin selvinpäin ja juo 5, on ihan mahtava olo, aurinko hymyilee, seinistä tulee sateenkaaria ja kaikki naurattaa, vaikka edelleen istuisi yksin nurkkapöydässä ja tuijottaisi tuoppiaan. Harmi kun jano kasvaa juodessa, koska olisi paljon fiksumpaa mennä baariin selvinpäin juomaan vaikka 5. Jos löytää seuraa ja on jeij, sit joisi lisää. Kallista, mutta sen arvoista. Jos seuraa ei löydy, niin sit lähtisi kotiin. Halvempaa tämä olis kuin ensin vetää pohjat ja sit juoda 10 ja silti on vitun tylsää. Ongelma on vain se, ettei kukaan lopeta viiteen. Siinä vaiheessa kun on juuri maagisin olo ja seinät hymyilee, on hullua lopettaa juominen, vaikka juomisen taho väheneekin ja siitä tulee vain känni. No, ehkä tämä on ratkaistavissa sillä, että ottaisi käteistä, joka riittäisi vain viiteen. Entäs jos törmääkin johonkin superkivaan ihmiseen ja haluaisi jatkaa iltaa? Ärf. Vaikeaa!

Voisin muutenkin käydä yhdellä useammin. Mieluummin vaikka kolmesti viikkoon yhdellä kuin kerran viikkoon kymmenellä. Jotenkin en vain ole koskaan oppinut tuota yhdellä-kulttuuria ja vasta ihan hetki sitten ylipäätään ymmärtänyt, miksi ylipäätään juoda yhtä (kotona yksi kalja kun ei tuota samaa euforiaa mitä baarissa). Jostain syystä sitä yhdellä käymistä ajattelee vain turhana elimistön ja rahan tuhlauksena. Tästä ajatuksesta pitäisi päästä eroon.

Toinen juvela juttu tästä päivästä. Kokkasin tosiaan tortilloja, joiden sisällä oli lihasuikaleita, joissa oli pussillinen tacomausteseosta ja vähän lorautus chilikastiketta päälle. Lisäksi erillisessä rasvapohjaisessa jugurttilisäkkeessä oli pippuria. Ruoka oli tulista, jep, se oli tarkoituskin. Mutta syömisen jälkeen tuli krapula! Mahaan sattui oudosti, suussa maistui oudon verisen pahalta, oli epämiellyttävä jano, joka ei lähde juomalla (tämä ei ole sama kuin tulisuusjano) ja oli muutenkin jotenkin sellainen yleisesti ällöttävä ja etova olo. Just sellainen olo, mikä on yleensä krapulan toisena päivänä. Johtuuko usean päivän krapulat siis vain ja ainoastaan mahaoireista. Mikä pelottavampaa, minulla on tapana krapulassa syödä hyvin mausteista ruokaa tai ainakin ylensyödä. Onko siis niin, että ihan itse krapulan takia aiheutan itselleni lisäkrapulan ja jos söisin vain mustikkakeittoa ja porkkanaa, krapulat kestäisivät illan? Fiksua olisi toki jo valmiiksi alkoholin kuormittamaa mahaa helliä jollain pehmeällä, eikä vetää chilipizzaa, mutta kun tekeep mieli :(

Sitten kolmas juttu, joka on aika jännä. Kun kiittämättömän veljen takia itse piti lähteä kauppaan ostamaan tortilla-aineita (ja maksaa vielä, murrrr, tarjosin kaljatkin!), huomasin naapuritalon kohdalla kävelytiellä jotain juvelaa. Naapuritalon pihassa oli poliisiauto (olin kuullutkin hälytyspillit varttia ennen), ulkona oli kaksi poliisia ja vanha rouva. Näiden vieressä maassa makasi hahmo, joka oli peitelty valkealla lakanalla. Rouvan vieressä oli pyörätuolia. Muistinkin pian, että olin joskus nähnyt sillä kadulla kävelevän kyseisen vanhan rouvan työntäen pyörätuolissa vielä vanhempaa rouvaa (EDIT: kyseessä olikin kai mies, eikä nainen, mutta vanha silti). Nyt sitten varmaan jonkin sairaskohtauksen tai kaatumisen (toiv.ei) takia vanhemmalta henkilöltä oli henki poissa. Mitään hirveää dramatiikkaa tuohon ei kuitenkaan tainnut liittyä, kun se työntäjärouva ei ollut paniikissa, vaan soitteli puhelimella varmaan läheisilleen ja puhui normaalilla äänellä. (EDIT: minun tullessa paikalle sairaanhoitajat olivat jo yrittäneet elvyttää henkilöä ja nyt enää poliisit odottelivat ruumisautoa).

Lidlistä palatessa kuollut oli vieläkin kadulla. Teki mieli ottaa valokuva, mutta se olisi ollut hyvin epäkohteliasta sen työntäjärouvan takia, enkä tiedä olisiko poliisitkaan innostuneet. Oudointa tässä tapahtumassa on se, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään. Jaa. Kuollut. Kaikkee sitä. En edes meinannut muistaa koko tapahtumaa kun nyt kirjoitin tätä. Muistin vain, että mun piti puhua kolmesta asiasta, joista yksi oli baari ja toinen tortillakrapula, mutta mikäs se kolmas oli? Ainiin, kuollut nainen! Toki kuoleman dramaattisuutta vähensi se, että kuolleen päällä oli jo lakana, enkä itse joutunut todistamaan tai jopa olemaan osallisena siinä kohtauksessa/tapaturmassa. Olen nimittäin nähnyt nuorempana kun joku spuge löi päänsä lähdettyään liikkeestä jossa olin työharjoittelussa ja kadulla oli verta ja jotain vaaleampaa nestettä. Tämä hirvitti. Aivan kuten myös se, kun intissä veteraanien juhlassa kaksi veteraania kuoli. Se tuntui jotenkin karmealta ja läsnäolevalta, kun tämä taas tuntui yhtä kaukaiselta kuin salkkarikuolema. Rauha hänen muistolleen ja onneksi en joutunut paikalle hädän aikaan, koska rehellisesti myönnän, että panikoidun hädässä ja en varmaan edes osaisi soittaa 112:een.

Haamutiimissä oli taas hyvä jakso. Pohjustan asiaa sillä, että kaverit ovat miettineet, miten minä uskallan katsoa kauhuleffoja yksin ja miksi helvetissä luen kauhukirjoja ennen nukkumaanmenoa. Syy on siinä, että kauhu jakautuu moneen alakategoriaan, josta osa pelottaa ja osa ei. Toki hyvä kauhuleffa pelottaa aina, vaikka se olisi väärästä kategoriasta, mutta se, että pelottaako leffa vielä yöllä katsomisen jälkeen, on taas hyvin kategoriariippuvaista. Blair Witch Project pelotti, koska sen kategoria on "tosi kauhu". Saw ei pelottanut (ei se pelottanut kyllä katsoessakaan). Ring oli helvetin jännittävä alussa, mutta kummituskauhu ei pelota minua öisin. Poltergeist 2 on pilannut elämäni ja minulla on nyt poltergeist-fobia. Amityville horror pelotti paskat housuun viikkojen ajan, syynä kategoria poltergeist-kauhu. Entity pelotti paskat housuun, sama vika. Manaaja ei pelottanut jälkikäteen yhtään. Psyko ei pelottanut jälkikäteen yhtään. The Others ei pelottanut jälkikäteen yhtään. Kummitukset eivät siis jostain syystä pelota jälkikäteen paljoakaan, psykopaattimurhaajat eivät hilkkuakaan, kun taas "perustuu tositapahtumiin" kauhu pelottaa paljon, spiritismikauhu helvetisti ja poltergeistkauhu aiheuttaa parin viikon itkutärinät. Erikoismaininta myös Auditionille, jonka takia olen alkanut pelkäämään japanilaisia tyttöjä.

Takaisin aiheeseen. Haamutiimi on hyvä sarja, joskin tieteellisesti ei tietenkään validi. Yleensä he eivät saa mitään todisteita kummitelusta, mutta kuin spookyn olon. Kerran he kuvasivat nauhalle kun tuoli liikkui itsestään. Tämä oli kauheaa sarjaa katsoessa, muttei sinänsä jättänyt traumoja jakson loputtua. Tällä kertaa pitkästä aikaa taas saatiin EVP-ilmiö nauhalle. EVP:n idea on se, että analogiselle tai digitaaliselle nauhurille tallentuu ääntä ilman, että sitä nauhoitushetkellä kuullaan. Ääni voi olla myös sellaisilla taajuuksilla, joita ei ihmiskorva kuule. Käytännössä siis tutkijat kysyvät kysymyksiä ja odottavat vastausta ja antavat nauhan pyöriä. Jälkikäteen sitten nauhat siivotaan ja etsitään eri taajuusalueilta jotain erikoisuuksia. Tällä kertaa erikoisuutena oli outo häiriöääni, sekä sen läpi kuuluva kaikuva kuiskailu, josta ei kuitenkaan saanut pahemmin selvää. Toinen nauhalle tarttunut asia oli miehen äänellä kuiskattu "I miss Adam", joka oli nauhoitettu talon asukkaan, _Adamin_, makuuhuoneesta. Tämä sai minulta paskat punttiin ja nyt tärisen ja pelottaa ajatellakin nukkumista. Vaikka alunperin oli jo epäilty, että talossa kummittelisi Adamin isovanhemmat ja vaikka tuo kuiskaus oli sinänsä tosi toivoa-antava ja kiltti, niin ei se sen kauheutta kestä.

EVP-ilmiöt eivät tietenkään ole mikään todiste mistään muusta kuin häiriöistä laitteissa, mutta silti ne ovat ilmiöinä todella kiinnostavia, yhtä kiinnostavia kuin automaattikirjoitus (ihminen alkaa joko unessa/transsissa/tai muuten vain kirjoittamaan tekstiä aivan kuin joku ulkopuolinen taho sanelisi sitä). Jos uskaltaisin, haluaisin itse tallentaa EVP-ilmiöitä aina kahdella eri tallentimella ja samalla mitata siltä paikalta lämpötilaa, energiamäärää, jne. Haluaisin siis tietää, tallentuuko sama ääni kaikille nauhoittimille, vai vain yhdelle. Desibelimittarit kertoisivat, oliko kyse oikeasti äänestä vai vain häiriöstä, jonka ei olisi pitänyt tallentua. Lämpötilamittari kertoisi tapahtuuko lämpötilassa muutoksia ja energiamittari kertoisi mahdollisista energiahäiriöistä (jotka osaltaan voivat luoda jo koko ilmiön).

Olisin kuitenkin varmaan maailman paskin paratutkija, koska olen näin hermoheikko. Voi ei. Tulkaa joku nukkumaan mun viereen täksi yöksi :(

1. Mitä on yöpöydälläsi?
Kaksi videokasettia, viisi pehmolelua, kuorintanaamio, ihovoide, bepanthen, jotain hajusteita, kuumemittari, nenäliinoja, Katso-lehti, kuivunut pullonkorkillinen mustaa akryylimaalia sekä 4 kauhukirjaa.

2. CD-levy, jota häpeät tunnustaa omistavasi?
Pikku G!

3. Käytkö öisin jääkaapilla?
En.

4. Elokuva, jonka aikana itkit?
En muista elokuvaa, jonka aikana en olisi itkenyt.

5. Mitä pelkäät?
Hämähäkkejä, korkeita paikkoja, poltergeisteja, äänekkäitä ihmisryhmiä ja sosiaalisia tilanteita.

6. Mikä eleesi paljastaa epävarmuutesi?
Välttelen katsekontaktia, tuijotan lattiaa ja tärisen.

7. Tunnetko ketään julkkista?
Olen käynyt suihkussa jonkun keihässankarin kanssa, olen räpännyt Apulannan keikalla lavalla ja ryypännyt Rakkauden Sotilaiden kanssa, mutten kai sen paremmin.

8. Kuvaile sänkysi.
80 senttiä kapea runkopatja, jossa on jalat. Musta puuvillasatiininen aluslakana ja musta puuvillasatiininen pussilakana, jossa on hieman pimeässä hohtavia lehtiä.

9. Oletko spontaani vai suunnitelmallinen?
Molempia. Periaatteessa suunnittelen kaiken etukäteen, mutten koskaan sit noudata suunnitelmiani.

10. Kuka esittäisi sinua elokuvassa elämästäsi?
Jack Black.

11. Oletko koskaan pelannut räsypokkaa?
Olen ja hävisin.

12. Mitä kannat aina mukanasi?
Avaimia ja nenäliinoja aina. Puhelinta, korttipidikettä (en omista lompakkoa) ja lapasia useimmiten.

13. Mitä kaipaat lapsuudessasi eniten?
Ulkona telmimistä.

14. Oletko tyytyväinen nimeesi?
Ihan ok.

15. Mitä kappaletta kuuntelit viimeksi?
CMX:n Mielipuolinen rakkaus.

16. Oletko ollut mukana koulunäytelmässä?
Olin lähes kaikissa yläasteella. Outoa ottaen huomioon sairaalloisen ujouteni.

17. Pidätkö itsestäsi?
Ulkonäkö on välillä grrrau, mutta sisuksestani ei voi oikein pitää.

18. Oletko tehnyt mitään laitonta?
Jep, vaikka nykyään pyrinkin lähes naurettavasti välttämään laittomuuksia, vaikkei niistä olisi mitään haittaa. En siis suostu keskellä yötä kävelemään päin punaisia, vaikka lähin auto olisi sadan kilometrin päässä.

19. Pidätkö itseäsi söpönä?
Toki, grrrau.

20. Epämiellyttävin kotiaskare?
Tiskaaminen.

21. Syötkö roskaruokaa?
Harvoin.

22. Viilaatko kynsiäsi?
En.

23. Miten pidät huolta ulkonäöstäsi?
Laihdutan, liikun, kuntoilen, käytän kosmetiikkaa, kuorin ihoani ja yritän syödä oikein. Eipä naamaan ainakaan mikään näistä silti auta :(

24. Oletko koskaan laulanut karaokea?
Olen kerran, milleniumina lapissa "Ajetaan me tandemilla".

25. Ikä ja sukupuoli?
26 v ja miesi.

26. Seuraatko tosi-tv-ohjelmia?
Joitain yksittäisiä.

27. Oletko koskaan halunnut malliksi?
En oikeastaan, mutta mielelläni otattaisin minusta jotain mallikasvokuvia.

28. Seuraatko naapureidesi elämää?
Joidenkin. Etenkin parisuhderiidat, juoppous tai muut tälläiset asiat kiinnostavat. Perusjamppojen elämässä ei ole seurattavaa.

29. Oletko koskaan syönyt rautatabletteja?
Olen, kiitos verenluovutuksen, joka pilasi minut.

30. Jos voittaisit 1000e, mitä tekisit sillä?
Menisin selvinpäin baariin ja tulisin kännissä ulos. Jos tämän jälkeen jäisi vielä jotain jäljelle, laittaisin loput tilille säästöön.

31. Mitä olet viimeksi maksanut käteisellä? Paljonko se maksoi?
Lidlistä ostin maitoa, maksoi jotain 65 senttiä. En käytä koskaan nykyään enää käteistä, jos ei ole pakko.

32. Odotatko jo kesää?
Haluan talven loppuvan, mutten pidä mitenkään erityisesti kesästä. Kaikkein vähiten haluan myös sitä, että yhtäkkiä olisi kesä, koska se tarkoittaisi elämästäni hävinneen useita kuukausia.

33. Lasketko laudalla, bleidellä vai suksilla?
En laske.

34. Turhin juhla?
Pidin pitkään juhannusta turhimpana. Nykyään en tiedä. Ei mikään juhla ole turha, jos siitä saa vapaapäivän tai jos väki juo.

35. Mitä kieliä osaat puhua?
Suomi, englanti, ruotsi ja saksa. Näistä tosin osaan puhua vain kahta ekaa, kahta jälkimmäistä osaan sönköttää.

36. Edellinen matikan numerosi?
Öäm. 4? (asteikolla 0-5). Tuli jostain vittumaisesta kurssista, olisiko ollut tietoliikenteen perusteet 2 (joka nimestään huolimatta oli puhdasta matematiikkaa).

37. Onko sinulla lävistyksiä?
Ei ole, eikä varmaan tule.

38. Jos tulisit(/kumppanisi tulisi) nyt raskaaksi, mihin ratkaisuun todennäköisesti päätyisit?
Abortti. En ole valmis isäksi.

39. Onko sinulla hyvä itsetunto?
Ei, aika surkea. Hyvänä päivänä voi olla ok.

40. Onko paras ystäväsi sinua nuorempi vai vanhempi?
En tiedä kuka on paras ystäväni :( Mutta koska lähes jokainen ystäväni on minua nuorempi, niin eiköhän hänkin ole.

41. Milloin olet viimeksi käynyt rautakaupassa?
Ehkä joku 8 vuotta sitten, kävin etsimässä kahvaa, jolla avataan ikkuna. En löytänyt. Käyn tosin kuukausittain ei-rautakaupoissa, joissa myydään rautakauppatarvikkeita ja näitä ostan aika usein.

42. Mitä mieltä olet lapsityövoimasta?
Teoria ja käytäntö eivät kohtaa.

43. Onko sinulla nälkä?
Ei.

44. Oletko hankkinut/hankitko mopokortin?
En.

45. Oletko sitä mieltä, että neon-värit yhdistettynä toisiinsa ovat jotain kamalaa?
En. Neonvärit toki toimivat paremmin ei-neonvärien kanssa, mutta värikkyys on aina pop.

46. Kävitkö rippikoulun, protuleirin vai et kumpaakaan?
Kävin rippikoulun ja olin myös isosena.

47. Teetkö kotitöitä?
Harvoin. Onneksi kun asuu yksin, kukaan ei pakota tekemään.

48. Pidätkö linnunlaulusta?
En. Linnunlaulusta tulee mieleen kesäiset aamuyöt, jolloin on palaamassa jostain bileistä ja on haikea tunnelma.

49. Haluatko isona naimisiin, omakotitalon, 2 lasta ja koiran?
Miksipä en. Ei minua haittaa, että tuo on joku klisee. Mutta siis "isona", ei vielä. Tappaisin itseni mieluummin kuin eläisin tuota elämää jo parikymppisenä.

50. Jos saisit aloittaa täysin uuden kouluaineen Suomen kouluissa, mikä se olisi?
Seksuaali- ja itsetuntovalistus. Oikea sellainen, jossa puhuttaisiin oikeista asioita, eikä hurskasteltaisi. "Ei Riitta, sinä et koskaan riitä kenellekään, tajua se! Et voi koskaan miellyttää jokaista! Yksilölliset maut! Miehesi impotenssius ei johdu sinusta, vaan suorituspaineista! Korjatkaa ongelma, älkää hyssytelkö! Kyllä Matti, sinulla on hyvin lyhyt penis, opettele siis muita taitavammaksi."

51. Minkä asian parantaisit itsessäsi, jos voisit?
Itsetunto kohdilleen.

52. Mikä sinusta tulee isona?
En tiedä. Luultavasti katkera.

53. Mitä aiot nyt tehdä?
Siirryn tietokoneelta sohvalle pelaan pleikkaa. Tsiisus! Rakastan elämääni. Eikun helvetti, pitäisi tehdä töitä. Äääsrgh, ei huvita.

54. Haluaisitko muuttaa nyt pois kotoa?
En asu kotona, mutta haluaisin muuttaa helvettiin tai Tampereelle täältä käpykylästä.

55. Edes yksi hyvä puoli koulussa?
Tytöt.

56. Kuinka monta levyä omistat?
130 oli kun viimeksi laskin, nyt vähän enemmän.

57. Oletko tehnyt jotain maailman parantamisen hyväksi?
Suosin ekologisia tuotteita jos mahdollista. Olen myös aikonut mennä vapaaehtoistöihin (tosin pelkästään itsekkäistä syistä, mutta eihän sillä motiivilla ole väliä).

58. Laitatko rahaa esim. Punaisen ristin keräyksiin?
En laita, koska en kanna koskaan käteistä. Voisin sen sijaan lahjoittaa joka palkastani kiinteän summan VALITSEMAANI hyväntekeväisyyteen, jos tälläinen vaihtoehto olisi helppo ja hyväntekeväisyyden itsekkyyttä korostava.

59. Tiedätkö, mitä haluat tulevaisuudeltasi?
Ihmissuhteita.

60. Janottaako sinua tällä hetkellä?
Jep. Purkka janottaa.

61. Mitä tahtoisit juoda?
Maitoa.

62. Miten vietät viikonloppusi?
Joko yksin kämpillä tai yksin kännissä, sit yksin baarissa ja sit yksin krapulassa morkkiksessa. Luen ja pelaan ja olen varma, että tällä kertaa kuolen.

63. Se yleinen, haasta kolme kaveriasi
En haasta ketään nimeltä, tehkööt ne joita kiinnostaa.

Ei helvetti, pitikin vessassa avata Savon Sanomien joku koulutusliite. Heti tuli itku ja poru, kun siellä oli ties mitä hauskaa ja nuoria ihmisiä ja koululaisia ja eräs samalta ala-asteelta oleva istui jossain kuvassa kavereidensa kanssa kaljalla ja sanoi, että "eihän kukaan yksin baarissa notkut", snif. Pointti oli siis se, että taas iski ihan järjetön himo "jotainia" kohtaan. En tiedä mitä tämä "jotain" on, mutta tiedän, ettei se ole tätä nykyistä 16 tuntia päivässä koneella/sohvalla/sängyllä elämää.

Välillä kirkastuu ajatus siitä, mitä tämä "jotain" voisi olla. Hyvänä esimerkkinä jossain aiemmassa tekstissä kerroin, miten haluaisin iltahämärällä samoilemaan metsiin hakemaan jännitystä, ihailemaan maisemia ja kertomaan kummitusjuttuja. Tämä olisi varmasti jotain "jotain", joka tyydyttäisi "jotainin" nälkää. Sitten taas usein se "jotain" on sellaista, josta ei tunnu saavan mitään otetta. Voi tuntua, että se "jotain" olisi uimassa käymistä. Kun päättääkin repäistä ja lähteä siltä seisomalta uimaan, ei se ollutkaan sitä. Tai ehkä se oli vähän, mutta sit kotimatkalla tulee taas jo poru, kun se "jotain" on ohi.

Ainoa yhdistävä seikka "jotainissa" lienee se, että se liittyy jotenkin ihmisiin. Vaikka olin loppujen lopuksi hyvinkin yksinäinen lukiossa satapäisestä tuttujoukosta ja isosta kaverijoukostakin huolimatta, siellä silti tuntui, että "jotain"ia puutu. Elämä ei ehkä ollut parasta, mutten kaivannut mitään mystistä "jotain". Yliopistossa taas täysin selvästi se "jotain" puuttui. Intissä sitä ei puuttunut. Nyt se taas puuttuu. Mikä yhdistää inttiä ja lukioaikaa, mutta erottaa yliopiston ja työelämän? Kaverit. Yliopistossa kavereita ei pahemmin ollut, eikä nyt työelämässäkään.

Kaipaan luultavasti siis ihan puhtaasti sosiaalista elämää ja kun sosiaalisen elämän kera tekisin mitä tahansa, vaikka menisin kaljalle, lähtisin lenkille, ihailisin oravia, etsisin aarretta, menisin ulkomaille, naapurikylään tai keittiööni, katsoisin kauhuleffaa tai kirjoittaisin runoja, niin silti näissä tuntuisi olevan sitä "jotain", kun niitä ei tarvitsisi tehdä yksin. Silloin osaisi myös paremmin nauttia siitä yksinoloajasta, jolloin on aikaa tehdä "ei-jotain", eli vaikka roikkua galtsussa, pelata, lukea tai harrastaa kauheuksia Herramme edessä.

Olen niin katkera ja kateellinen niille, jotka valittavat pitkiä koulupäiviään, mutta samalla ihquttivat, miten kafrut on ihania ja jeij, kaipaan Jamia ja Samia ja Kristaa ja Histaa ja Penttiä ja Renttiä. Välillä tekee mieli aloittaa joku uusi koulu ihan vain siksi, että saisi kavereita. Mutta kun en saanut niitä yliopistossa, miksi saisin niitä nyt? Samoin 99% syystä lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille on juuri siinä, että inttityyliin siellä pakkokaverustuisi ihmisiin, kun samassa liemessä kelluttaisiin. Mutta entä jos en? Tai mitä jos kaverustunkin, mutta suomeen palattua niistä tulee enää mesetuttuja, joita näen ensin kerran vuodessa, sitten käyn häissä ja sit hautajaisissa?

Raahatkaa minut sosiaalisuuskouluun, jossa opettelisin uudestaan sosiaalisuuden alkeet. Niin ja rikkokaa minun tietokone. Siis jos sitä voi enää enempää rikkoa, jotta minun olisi pakko edes yrittää tehdä jotain sosiaalisesti jännää. Tai antakaa edes vinkkejä, miten minä voisin tutustua ihmisiin, kun en kerta koulussa ja töissä heihin tutustu, harrastuksissa en tapaa ketään uusia ja puoli vuotta yöelämää on tuottanut yhden viisikymppisen herran, johon häneenkään en halua uudestaan törmätä.

Kakka.

Kympit paukkuu taas. Tänään on ollut vähän outo päivä. En koe, että olisin nyt saanut mitään hirveän erikoista aikaan, mutten toisaalta ole kyllä ennättänyt netissäkään roikkua paljoa. Aamupalan jälkeen olen hakannut geneettisiä algoritmeja, sitten oli kauppareissun aika ja sen jälkeen olen mässännyt. Mennään vaikka järjestyksessä.

Olen aina ollut jotenkin viehättynyt matematiikasta. En missään nimestä niistä matemaattisista merkinnöistä, enkä mistään todistamisesta, mutta sellaisesta karusta ja helposta räiskintämatikasta, jota voi tuhertaa kirjekuorien takapuolelle ja jolla voi pitkien yhtälöketjujen kautta laskea optimisuhdetta viinan ja appelsiinimehun väliselle suhteelle, jotta hinta, määrä ja känni ovat täydelliset. Rakastan lineaarista optimointia, kuten myös helpompia funktioita ja jonkin verran geometrisiä "Jos neliön sivu on x ja sen sisällä on ympyrä, jonka sisällä on kuusikulmio ja tämän sisällä kolmio, mikä on kolmion pinta-ala" tyylisiä tehtäviä. Nämä vaativat hoksottimia, mutteivat niinkään mitään erityistä matematiikkaosaamista tai muuta sen kummempaa. Tykkään myös aina todistaa laskuni numeroilla ja usein laskenkin ne alusta lähtien numeroilla kirjainten sijaan. Kun saan omasta mielestäni laskettua jotain juvelaa ja joku tulee uikuttamaan, että eihän tuo ole asymptoottisesti tosi x:n raja-arvokohdissa, lyön häntä nenään (kuvainnollisesti, olen oikeasti väkivallaton) ja jatkan hihkumista. Mä optimoin tän! Reaalimaailmassa! Todennäköisyydet ovat myös lähellä sydäntäni, mutta ne valitettavasti vaativat jo liikaa oikeaa matematiikkaa ja omat "maalaisjärki" räiskintämatikkatodennäköisyyslaskennat eivät yleensä päde, kun käytetään oikeita tilastollisia menetelmiä. Harmi.

Geneettiset algoritmit ovat siksi lähellä sydäntäni, että ne sisältävät kolme viehättävää asiaa. Ensinnäkin, ne ovat matemaattisesti parhaimmillaan hyvinkin helppoja (+, -, * ja perustiedot vektoreista). Toisekseen, niillä optimoidaan. Algoritmin hyvyyden saa siis tosi helposti selville käyttämällä valmiita optimoitavia yleisesti tarjolla olevia kaavoja ja jos keksii tosi tehokkaan optimoijan, rahaa ja nobeleita tulee niin ettei paskalle taivu. Kyse ei ole siis siitä, että hahaa, mäpä todistin x:n olevan asymptoottisesti tosi differentiaali-integraaleissa implisiittisissä kohden, vaan näillä algoritmeilla saa ihan selviä lukuja ja arvoja vastaukseksi, joista suoraan näkee, kehittikö jotain maailmaa mullistavaa vai ei. Kolmannekseen geneettiset algoritmit ovat yhdistelmä matematiikkaa ja biologiaa. Huisia! Aivan kuten tietokoneiden ja ihmisten yhteenliittäminen on kiinnostavaa, niin biologisnäkemyksellinen matematiikkakin kutkuttaa. On kokoajan sellainen jumalaa pilkkaava ja hullu tiedemäismäinen olo, kun näitä algoritmeja kehittää.

Tunnetuin geneettinen algoritmi löytynee Linnunradan käskikirja liftarille kirjasta. Siinä maapalloa käytettiin geneettisenä algoritmina ja sen piti ratkaista se kysymys, mihin vastaus 42 selvittää kaiken elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Nyt voi itse päästää muahhahahah-naurua, kun samoilla algoritmeilla laskee jotain muuta. Geneettisen algoritmin perusajatus on se, että on olioita, joilla on geenejä. Olioita on yhden populaation verran. Nämä sitten mutatoituvat ja pariutuvat, kuolevat ja syntyvät, kunnes kymmenien tuhansien generaatioiden jälkeen eloon jäävät sellaiset oliot, joiden geeneistä löytyy paras tai ainakin hyvin lähelle paras vastaus kysyttyyn kysymykseen. Ihan vain siksi, että mitä parempi vastaus on, sitä paremmin luonnonvalinta suosii tälläistä yksilöä. Geneettiset algoritmit ovat toki hyvin suppeita verrattuna oikeaan luonnonvalintaan, mutta idea on sama ja siinä vaiheessa kun mallinnetaan kokonaisia ihmiskuntia algoritmeissa, alkaa tuloksetkin olla jo aika ärhäköitä ja pankkien salasanat murtuvat sekunneissa (ja maailma vaipuu kaaokseen, mutta whaevö).

Koska matikka kiinnostaa niin huisisti kaikkia, niin kerronpa myös ylensyönnistä. Ah, matikkaa ja ylensyöntiä, tästä tulee paras päivän miete koskaan. Sain eilen yhtäkkiä päähäni, että lukeminen + ruoka = nirvana. Tämä on ollut tiedossani aina, mutta koska olen kohta vuoden lukenut exältä lainassa olevia Taru Sormusten Herroja, eikä niiden kanssa saa edes ajatella ruokaa, ettei niitä tahri, tuo lukemissyöminen jotenkin unohtui kokonaan. Tarkoitus olikin, että tänään söisin mässyä. Laihdutan, taas kerran, joten ihan noin vain ei voi mässyä käydä ja syödä, vaan alunperin ajatus oli käydä 2-3 tunnin kävelylenkki ja samalla reissulla sitten kauppaan ostamaan mässyt. Algoritmeissä meni kuitenkin pidempään kuin oletin ja kun tajusin, että minähän voin syödä pähkinöitä karkkien sijaan, koska ne ovat terveellisempiä, jotenkin koko lenkki jäi sit pois. Ostin 125g chilipähkinöitä JA vielä irttarit päälle. HYI PASI! Mikä pahinta, Cittari oli jostain syystä luopunut Candykingistä ja sen tilalla oli joku Karkkikatu/tms typerä paskairttarivalikoima, jossa oli vain mässyä. Kyseessä on ihan normaali hypermarketkarkkihylly, eli metrejä pitkä, mutta ei yhtäkään laatikkoa, jossa olisi ollut mitään vähän hitaammin suussa sulavaa. Ei yhtäkään imeskeltävää karkkia. Kaikki ovat sellaisia, jotka pitää pureskella ja karkki on parissa sekunnissa syöty. Hyvin ymmärrettävää kaupan tuottoa ajatellen, mutta aikamoinen potku salanapostelijan kiveksille, minä kun olen aina ostanut jotain hitaita nameja.

Nyt oli siis chilipähkinöitä JA karkkia (onneksi vain 150g, yleensä tulee otettua 300g pussi). Mutta tämäkään ei riittänyt. Postihenkilö-Pate/Patiina oli tuonut pari päivää sitten paikallisen pizzerian mainoksen, ne näköjään harrastivat kotiinkuljetusta taas. Jostain helvetin syystä sain päähäni syötyäni 2 pähkinää ja yhden karkin, että mun pitää tilata vielä pizzakin. Ihan kuin karkeissa, pähkinöissä ja jääkaapissa kököttävässä tonnikalakasvislaatikossa ei muka ole tarpeeksi. Neijj!!! No tilasin sit. Sitä odotellessa luin kauhua ja söin chilipähkinät. Outoa, minä kun olen aina muistellut, että se yksi pussi kestää pari päivää. Nyt se meni vartissa. Pizza sentään kesti 45 minuuttia, tosin loppupuolella oli jo aika ällöttävän viileää. Siihen vielä Heroesin aikana karkit päälle ja yhteensä 2.5 litraa vettä. Nyt vähän turvottaa. Tarkoitus oli vielä syödä oikeaakin ruokaa, mutta neij, säästäkää mut, does not want!

Samalla myös selvisi se, miksi tälläisen mässytyksen jälkeen vaaka näyttää niin helvetillisiä lukuja huomenna. Läskihän on siitä vekkuli asia, että sitä tulee ja lähtee hyvin hitaasti. Kilo läskiä vaatii 7000 kcal ylimääräistä ja kilon läskin laihtuminen vaatii 7000 kcal vajeen. Eli vaikka ei söisi yhtään mitään, pitäisi olla 3-4 päivää syömättä, jotta laihtuisi kilon. Ja sama toisinpäin, lihoakseen kilon päivässä pitäisi syödä normaalit päiväateriat kuten ennenkin + vielä noin 2 kiloa karkkia päälle. Tästä huolimatta pizza + namuset nostavat helpostikin 2-4 kiloa elopainoa päivässä. Läskiä tuosta on ehkä 100-250g, muut ovat vain nestettä. Ja nestettä juurikin, nimittäin aina kun mässyttää mässyruokaa, tule juotua ihan sairaasti. Nytkin vedin sen 2.5 litraa ja tuoppi on taas tyhjä. JANO! Mikä pahinta, pisaraakaan nestettä ei tule läpi, vaan kaikki jämähtää suoraan soluihin ja turvottaa minut kuin Iisakin vaimonsa edessä. Neulalla itsensä tökkiminen ei auta ja orgaaninen nesteenpoisto (vihreä tee + ananas) ei sekään tunnu auttavaan hiilarimässyn jälkeiseen turvotukseen, vaan enemmän vain normaalisti poistaa turhaa nestettä. Yärgh. En kyllä huomenna käy vaa'alla ja pidän kitupäivän, jolloin ylihuomenna olen ehkä normimitoissa ja voin unohtaa koko tapahtuman. Gaah.

Hei. Olen Pasi ja olen idiootti. *klap, klap, klap* Vaati voimia tulla tänne kokoukseen ja tunnustaa tämään. Pitkään olen kieltänyt itseltä idioottiuteni, mutta eilen potiessa hajonnutta kättäni ja etsiessä kelloani varmistuin siitä, että olen todellakin idiootti. Nyt käyn läpi seitsemän I:n hoito-ohjelman, jolla on tarkoitus päästä idioottimaisuudesta eroon. I numero 1: Juo vähemmän idioottilientä, idiootti!

Join siis kelloni ja teloin käteni. On aika normaalia, että menen baariin ja herään sängystä/eteisestä ilman mitään muistikuvia paluumatkasta. Tällä kertaa kävi taas näin, tosin nyt pääsin ihan sänkyyn ilman vaatteita, normaalisti uni tulee eteiseen tai edes vaatteet päällä sänkyyn. Illalla aloin ihmetellä, kun vasen käsi tuntuu jotenkin oudolta. Tajusin, ettei minulla ole kelloa kädessä. Kohta tajusin, ettei sitä kelloa löydy mistään. Sitten tajusin vielä sen, että kellon kohdalla ranteessa on iso mustelma, se kohta kädestä on turvonnut ja siinä on jotain verisiä naarmuja. Olen siis kaatunut/tms, lyönyt kellokäteni johonkin, kello on repinyt rannetta ja luultavasti hajonnut niille teilleen. Ranneke oli jo muutenkin vähän rikki, joten se ei varmasti ole kestänyt suoraa iskua. Rannekin on kipeä ja polveen sattuu. Baarista kämpille on puolen tunnin kävelymatka ja muistaakseni oli ihan helvetin liukasta, joten matkalle mahtuu aika monta paikkaa, missä se kello voi olla. Tietenkin eilen satoi vielä lumet ja koko päivän on ajanut aura-autoja, joten jos se on jossain tiellä, nyt se on penkassa lumen alla. Ainoa toive löytää kello on se, että olen kaatuunut jo baarissa (jolloin tosin hävettää mennä kelloa kyselemään, jos minut on viskattu ulos) tai sitten joku on löytänyt kellon kadulta ja vienyt sen kyttälaitokselle. Toki mahdollistahan on sekin, että se kello on jossain kämpillä ja olen laittanut sen "turvaan jemmaan", enkä löydä sitä jemmaa enää koskaan. Ei tämä muuten vituttaisi, mutta kyseessä oli kallis (~100 eur) lahjakello. Onneksi siinä ei sentään ollut kaiverruksia, eikä suuria tunnesiteitä, joten loppujen lopuksi vain materiaa on hävinnyt, jos jotain.

Kyllähän sitä kaikkea sattuu ja tapahtuu törpötellessä, eikä maailma nyt tähän kaadu, mutta kyllähän se tuntuu vähän turhalta, kun baarissa oli tylsää, istuin koko illan yksin, join ihan turhaa ihan liikaa ja sit hävitän kelloni. Fiilis olisi ihan eri, jos olisin bailannut 3 päivää kafrujen kanssa jossain ulkomailla ja alligaattori olisi syönyt kelloni. Silloin se olisi vain hauskanpidon uhri, eikä pelkkä typerä teko. Noh, elämä jatkuu. Pullon suu saa tosin olla nyt kiinni synttäreille asti ja jos joudun uuden kellon ostamaan, joku 60 euroa pitäisi pieraista jostain. Taidanpa vaihtaa halvempaan ruokaan, ihan jo katumismielessä.

Mikään näistä mietteistä ei vielä ole ollut kevyttä, joten pitää nyt vähän nostaa suupieliä ylöspäin. Nimittäin aiheena on nyt (typerä) huumori. Huumorintajuni on moninainen, joskin noin yleisesti eniten nautin poliittisesti epäkorrektista huumorista. Fyysinen huumori ei uppoa oikeastaan yhtään (paitsi poikkeuksena Jack Black ja Conan O'Brien, joiden kohkaus on aina hauskaa), Duudson/Bam Margera-"huumoria" vihaan ihan älyttömästi, stand up-komiikka on puhtaasti typerää ja turhaa ja monen kohdalla on synonyymi "hassuilla" äänillä puhumiseen (Wickström), alleviivaava Jenkki-reba-seinfield-huumori ei nappaa yhtään, koska vitsit tajuaa jo vartti ennen niiden tapahtumista. Brittihuumori itsessään ei niin iske, vaikka toki britanniasta tulee aivan uskomattoman hauskojakin poppoita. Chaplinmainen "oho, kompastuin piiraaseen 20 kertaa peräkkäin" huumori ei ole huumoria, kuten ei myöskään se, että poliisit jahtaa rosvoa takaa hassun musiikin soidessa ja sit rosvo jahtaa poliiseja. H. a. Suomihuumori toimii joskus, esim. Vares oli yksi hauskimpia leffoja koskaan, mutta monet suomalaiset sketsisarjat ovat vain typeriä.

Yksi erottuva huumoripiirre minussa on "kikatteluhuumori". Tämä on sellaista, mitä ihmisille käy yleensä väsyneenä ja se aina vaatii toisen samanlaisen ihmisen. Ex-exäni on juuri samanlainen kikattelija kuin minä ja kahdestaan messengerissä saadaankin aina ihan järjettömiä kikattelutuokioita, kun puhutaan hölmöjä toisillemme. Eilen meinasin kikatellessa räkiä näppäimistön, kun sanoin kaverille "Tivut" tarkoittaen tipuja. Yksinkertainen asia, mutta voi jiibus, että me räkätettiin tuolle. Tivu! Ajateltiin, miten jollain olisi salkullinen tivuja ja kun hän aukaisisi sen salkun, sieltä kuuluisi hirveä tivutus. Tai mitä jos kanat olisivatkin isoja keltaisia tivuja, eivätkä muuttuisi ulkonäöltään vanhetessaan muuten kuin kasvamalla. Sit piti etsiä jo googlen kuvahaulla kuvia tivuista ja kikatus jatkui.

Tälläisen huumorin suurin ongelma on se, että se tosiaan vaatii samanlaisen ihmisen rinnalleen. Yksin tivuttelu ei ole hauskaa, eikä ainakaan ihmisen kanssa, jota tuollaist eivät kikatuta. Lisäksi on ihan järjettömän rasittavaa, jos kaksi kikattelevaa ihmistä alkaa puhumaan inside-juttuja keskenään, jolloin niitä ei muut tajua. Kun toinen sanoo "Tivu" tai muistatko Rönloosin, niin sitten he käkättävät keskenään vartin. Tämän takia kikatushuumori onkin parhaimmillaan silloin, kun sillä ei ärsytä ulkopuolisia ja sitä harrastaa vain ihmisen kanssa, joka itsekin tykkää kikatella.

Hahaa, tanaan mina juoda pjullo namimehu, 15% mangojuise ja sinne mina pistaa vjahan jaita ja kivennaisvetta. Moon teiniski, kun ma lantraan viinia kivennaisvedella. Shadappa juu mautha! Mjina olla juoda nyt kolme lasij ja mjina olla kohta hjieman kannissa. Yksin paariin ma menna, mjutta mjinkas tekee, mjinkas tekee.

Kolme apinaa meni tien yli, neljäs ei mahtunutkaan. Ei hittu! Plol! xd

*******************

Eih, my head. Minulla on taas validi teoria. Joku laittoi juomaani tyrmäystippoja. Nimittäin join baarissa varmaan 4 tuoppia ja viimeisen jälkeen en muista mitään. Tyrmäystippoja siis, normaali päihtyminen ei tietenkään tule kysymykseen. Haluaisin kiittää tätä henkilöä, koska baarista on yli puolen tunnin kävelymatka, enkä muista sitäkään. Enkä ole käynyt edes grillillä! Tai jos olen, olen syönyt paskaruoan matkalla.

Nyt vähän nipistää päätä ja paleltaa. Tietokonekin oli auki, jolloin aina pelottaa, että olen jutellut jollekin :/ Gfn, toiv. en.

Noniin, ihan ensiksi kerron mahtavan teoriani siitä, miksi kävellessä maata tuijottavat huonoitsetuntoiset ihmiset eivät saa ihmisiltä hymyjä, kun taas pää pystyssä käveleville ihmisille hymyillään. Tätä on yritetty selittää valikoivalla muistilla (kun oma fiilis on paska, muiden hymyt jää näkemättä), ihan puhtaasti sillä, että maata tuijottava ei näe ihmisten naamoja eli niiden hymyjä, sillä, että jos oma naama on norsunvitulla, muitakaan tuskin huvittaa hymyillä takaisin ja sillä, että hyvä itsetunto "loistaa" ihmisestä ja tekee hänet viehättäväksi. Noh, onhan nämä kaikki totta, mutta se oikein ja paras ratkaisu tähän dilemmaan on tietenkin KAKSOISLEUKATEORIA!

Keksittyäni tämän teorian, en ole enää kävellyt, en edes uskaltaisi kävellä, katse maata tuijottaen, vaan nyt pääni on pystyssä kuin ankanpoikasella. Vaikka olisi maailman paskin ja rumin fiilis, ei se sillä parane, että katsoo kengänkärkiään. Tälle on täysin luonnollinen selitys.

Ylläolevasta kaaviokuvasta näette kaksi tilannetta. Tapauksessa 1 (helvetin söpö) esimerkkihenkilö on angstviil-olotilassa ja kulkee kadulla tuijottaen maata. Pää on kääntynyt noin 45 asteen kulmaan alaspäin, jotta kaduntuijotus on mahdollista. Leuan laskeutuminen saa leuan alla olevan mahdollisen rasvan työntymään esille puristuessaan leuan ja kaulan väliin, eli käy "kaksoisleukaefekti". Kun kävelet angstisena tuijottaen maata, etkä ole täysin laiha leuastasi, sinulla on kamala kaksoisleuka kokoajan naamassasi. Tämän takia ihmiset eivät hymyile. Normaali kaksoisleuka, jota joillain hieman pulleammilla on, ei ole minusta ainakaan ruma, mutta tämä alaspäinkatsomispuristuskaksoisleuka on yleensä kaikkein rumin kaksoisleuoista ja vähän isommilla ihmisillä ne leuat eivät rajoitu kahteen, vaan niitä on 3-inf.

Kuvassa 2 taas söpöllä esimerkkihenkilöllä on itsetunto sinä päivänä kohdillaan ja hän kävelee pää pystyssä. Leuka ja kaula muodostavat 90 asteen kulman, eikä leuan alla oleva rasva työnny esiin, kun sillä on tilaa olla koko leuan alapuolen mittaisesti. Kukapa ei hymyilisi ihmiselle, jolla on vain yksi leuka?

Joten... Tuntuuko usein ulkona rumalta? Eikö ihmiset hymyile kadulla? Nosta pääsi, hyvä tyttö/poika/jokumuu, niin maailma on sinun!

Noin, nyt kun nobelin arvoinen teoriani on saatu julkaistua, voidaan siirtyä eteenpäin. Voisin kertoa päivästä, mutta kerronpa ensin yhdestä asiasta, joka ei ärsytä vain minua, vaan joku tutkija valitti samaa. Nimittäin tyypillisessä etenkin tekniikan alan työpaikkailmoituksessa olevat henkilöt, ilmoituksen ilme, sen tuoma mielikuva ja todellisuus. Eli jos vaikka Nokia tai Abb hakee töihinsä dynaamisia moniosaajia ja nuoria huippulupauksia, on kuvassa _aina_ yksi hymyilevä mallikasvoinen mies (jolla on sänki), yksi hymyilevä missinainen, yksi hymyilevä tummaihoinen mies/nainen (muttei koskaan mustaihoinen), yksi hymyilevä aasialainen mies/nainen ja mahdollisesti vielä yksi intialainen. Mitä tästä voi päätellä?

1) Dynaaminen moniosaajuus ei riitä, vaan selvästikin päästäksesi firmaan sinun täytyy olla malliulkonäköä
2) Firma palkkaa yhden kutakin eettistä ryhmää. Jos paikkoja on siis tarjolla kuusi, niistä 3 tulee miehille ja 3 naisille ja näistä 2 valkoihoisille, 2 tummaihoisille ja 2 muille, yleensä aasialaisille.
3) Jos olet _musta_ihoinen, et ole tervetullut firmaamme. Maitokaakaoihoiset huolimme
4) Meidän firmassa ei tunneta käsitettä "vapaa pukeutuminen"
5) Joko otamme töihin vain hymyileviä ihmisiä tai olemme niin hyvä työntekijä, että kukaan ei saa naamaansa nykkyrälle, vaikka kuinka yrittäisi

No tietysti ylläoleva on kärjistettyä ja huumoripitoista, mutta tietyt ärsyttävät stereotypiat ärsyttävät myös työpaikkailmoituksissa, ei vain esim. elokuvissa ja mainoksissa. Jostain lehdestä luinkin, että nuo kuvat on otettu jostain kuvapankista ja etenkin amerikassa ne ovat todella suosittuja, koska siellä on äärimmäisen tärkeää, ettei ketään loukata. Tämän takia pitää harrastaa etnistä- ja sukupuolisyrjintää ja valita yksi kutakin, koska jostain syystä tälläinen syrjintä muka tarkoittaa sitä, ettei yritys syrji oikeasti. Outoa.

Omaa työnhakuitsetuntoa ja -motivaatiota ei tuollainen mauton ja hajuton, sekä stereotypisoiva mainos paranna. Jos kuva olisi realistinen, eli siinä olisi normaaleja firman työntekijöitä random-otos, heti voisi firmakin kiinnostaa enemmän. Hymyilevien pukumallien sijaan jos kuvassa olisi sellaisia normaaleja vähän elämäänsä kyllästyneen näköisiä insinöörejä, joista pieni osa olisi naisia ja yksittäinen ulkomaalainen ehkä ja päällä olisi collegea ja taustalla pyörisi koneessa blue screen, olisin heti jeij, tämä firma on tästä maailmasta, eikä pilvilinnojen takaa smalltalk-bisnerverkostojen maailmasta, jossa dynaamiset moniosaajat ratsastavat core kompetenssilla töihin yksisarvisten konsulttiratsujen kanssa. Tulkaa joukkomme, mennään myymään työnantajallemme vapaa-aikaamme, olemmehan me itsekin itsemme pomoja ja meidät palkannut yritys on meidän asiakkaamme! Tulkaa, muodostetaan verkostoja ja tehdään arvoketjustamme horisontaalinen! Tulkaa, liitäkäämme iloiseen 12 tunnin työpäivään, jonka jälkeen menemme harrastamaan, leffaan, poikien kanssa kaljalle ja palaamme kotiin onnellisen vaimon/miehen luo onnellisina insinööreinä. Tulkaa!

Vielä yksi marmatus. Snickers-Nutcase-mainokset. Nämä, jossa rankkisextreme-awesome-TO-THE-MAX hemmot lumilautaavat talonsa ikkunasta sisään agrorockin soidessa, skeittaavat jääkaapille, heittävät VOIMARUOKAA naamaansa ja sit kun on nälkä ja ovat juuri himalajalla tekemässä viitoisslutzia skeittilumilautajääkiekolla päällään laskuvarjo ja 3 missiä, he PUREVAT maistuvaa Snickers-patukkaa, josta he saavat TOTAL ENERGIAA temppuilua varten. Yksi Snickers sisältää jopa 600% TOTAL ENERGIAA ja sen syömällä EXTREME-kykysi kasvaa 112% ja olet 4 kertaa luultavammin saavuttamassa SUPER TOTAL ENERGY LEVELIN, jolloin Bam Margera tulee telkkaristasi sisään, heittää kämpässäsi bileet ja leikkaa puolet hiuksistasi. ENERGY! TO THE MAX! AWESOME! TO THE NEXT LEVEL! AND IT TASTES AWESOME *snicker, mums, yummytummy*

Ensinnäkin vihaan sydänjuuriani myöten koko extreme-pelleilyä, jossa muka ei koskaan saisi ottaa rennosti, vaan aina pitäisi olla menossa ylivirkeänä, temppuilla, pelleillä, kiusata kavereita ja skeitata/bleidata/tiesmitätätä ympäriinsä. Tottakai tämän suhteen minulla ei ole sananvaltaa, jokainen tehköön mitä haluaa ja olen noin 10% kateellinen siitä, että jotkut jaksaa ja kehtaa. Sen sijaan se mikä oikeasti häiritsee on tuo ristiriita Extreme-ihmisten ja Snickersin välillä. Minulle kun Snickers edustaa enemmänkin sellaista rauhallista hieman nörtihköä ihmistä, joka istahtaa kynät kauluspaitansa etutaskussa hieman hassuun asentoon sohvalle, lukee Mikrobittiä ja samalla varovasti närkkii Snickersiään. Tytön kohdalla Snickersin syöjä on hieman pullakka ja fiksu tyttö, joka keittää kesäiltana teetä, nostaa keittiössä jalat tuolille, lukee uusinta Kahlon kirjaa ja nakertaa Snickersiä. Nam, *snicker*.

Snickers on hintalaatusuhteeltaan paras patukka, enkä siis itse patukkaa ainakaan hauku, vaikken itse niitä syö enää sokerin takia. Maultaan Twix on paras, mutta se on myös kallein ja hurvittelevin patukka. Twix on kuin 10 euron kebabyllätys-grillillä, vaikka 4 euron makkaraperunoillakin lähtisi nälkä. Mars on taas aika perus, sellainen jonka koripalloilija syö treenien jälkeen samalla kun juoksee kylille pelaamaan pajatsoa tai jonka intissä metsäleirillä oleva tyttö kuorii pakistaan ja pistää naamaansa ennen vihollishyökkäystä. Snickers on näistä varovaisin ja nörtein, tarkan markan vartijalle tarkoitettu. Muut patukat ovat sitten asia erikseen, niihin en edes puutu.

Vieläkin jäi vaikka mitä sanomatta, mutta nyt ei enää jaksa. Huomenna tai joskus sit. Ainiin, mitä tein tänään? Kävin salilla, oli kivaa pitkästä aikaa. Sali-ihmiset söpöjä. Huomenna juomaan, kai. Jeij.