IRC-Galleria

Noni, nyt on parin päivän reissu kotonakotona tehty. Koira oli yhtä kuuro kuin ennenkin, kissa yhtä pehmeä ja vittumainen ja maha on nyt täynnä. Onnistuin tosin tällä kertaa pitämään jotain järkeä syönnissä, enkä ole räjähdyspisteessä kuten normaalisti kotireissujen jälkeen.

Kerron ensin kotireissulla syntyneestä ajatuksesta, sitten vasta itse reissusta. Olen tosiaan piiiiitkästä aikaa lukenut taas kauhukirjoja. Olin unohtanut koko lukemisen hauskuuden. Olen hieman lyhytpinnainen ja aikaa on aina vähän ja yölukemisen suurin ongelma on se, että max 30 minuuttia myöhemmin nukahdan, joten romaanien lukeminen on yhtä tuskaa. Käytännössä romaaneja tuleekin luettua vain jossain junassa, kotona on vain niin turhauttavaa lukea 20 sivua eteenpäin kerran viikossa. Ratkaisu tähän ongelmaan on novellit! Mulla oli näköjään Jalavan jo lopetettua kauhusarjaa vielä pari kirjaa lukematta ja 10-50 sivun novellin vielä pokkarikoon kirjoissa ovat sellaisia, että ne voi usein lukea yhdellä suupalalla läpi, joskus jopa parikin. Novellit ovat vielä sopivan häiritseviä. Klassisten kummitusjuttujen novellikokoelma on ihan paska, mutta muut kokoelmat ovat kauheita ja häiritseviä. Se kauhu ei ole sellaista "...ja Maria paljastui kuolleeksi jo vuonna 1889...", vaan enemmänkin "...ja Maria ryömi lattialla seinänviertä pitkin huutaen miehelleen, ettei hän suostu menemään enää tapettiin takaisin sisälle ja miehen pyörryttyä Maria ajatteli, että jopa hän pyörtyi ärsyttävään paikkaan ja jatkoi ryömimistä hänen ylitseen uudestaan ja uudestaan...". Mikä sopivinta, kyseiset kauhukirjat ovat sellaista kauhua, jotka eivät aiheuta painajaisia. Niitä voi siis lukea yömyöhällä ongelmitta tai ainakin lähes ongelmitta. Yhtään "perustuu tositapahtumiin" novellia ei ole tullut eteen. Onneksi.

Yhtä pitkään kun olen lukenut, olen myös haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Valitettavasti en ole ollut koskaan mitenkään erinomaisen hyvä kirjoittaja. Voin olla nokkela, kansantajuinen ja kiinnostava, mutta mekaaninen kirjoitustaitoni on heikohko. Se oli lukiossa jotain 8/9 -tasoa, mutta kun lukion jälkeen ei ole tarvinnut kirjoittaa äidinkielellisesti moitteetonta tekstiä, se on muiden lukio-oppien tavoin unohtunut. En enää edes osaa kirjoittaa täydellistä tekstiä. Wordin oikoluku korjaa jotain, muttei kaikkea. Pahinta vielä se, että on ihan eri asia kirjoittaa hyvää tieteellistä tekstiä kuin fiktiota, jossa pitäisi pelkän ymmärtämisen lisäksi myös vastapuolelle saada välitettyä tunteet, mielellään vielä siten, ettei kirjan kieliasu ärsytä häntä. Omat jättivirkkeeni ja Mutta/Ja/Koska-sanoilla aloitetut epävirkkeet ja muut höperyydet eivät ehkä paranna lukunautintoa tai ainakin luovat dilemman. Minä en halua kirjoittaa huonolla kielellä kirjaa, mutten myöskään osaa kirjoittaa sitä lennosta hyvällä kielellä, enkä tykkää jälkikäteen sipsiä töitäni tai vaikka tykkäisin, tuskin saisin välitettyä enää haluttuja tunteita eteenpäin. En halua antaa kenenkään ulkopuolisen korjata tekstejä (eikä kukaan varmaan suostuisikaan, ilmaisiksi), paitsi tietty sit jos olen jo saanut julkaisijan ja he pakottavat. Olen kyllä lukenut ihan hirveästi kirjoja, joiden kielellinen asu voi olla aika surkeakin. Onhan Harry Potteritkin täynnä täysin virheellistä epäkieltä ja Taru Sormusten Herrasta, vaikka onkin kielellisesti nerokas, ei täytä kielioppisääntöjä ainakaan suomennoksen osalta. Jos muut, niin miksen minäkin...

Lopulta ratkaisin dilemman, jolla pidän omatuntoni puhtaana, muttei silti tarvitse opetella hyväksi kirjoittajaksi. Kirjoitan kauhunovellin päiväkirjamuodossa. Jos siellä on typo tai virkkeet ovat epämääräisiä, niin mitä väliä, harvapa päiväkirjaa täydellisesti kirjoittaa. Tällöin on täysin uskottavaa ja normaalia, että novellin kieliasu ei ole täydellinen ja päiväkirjamainen kirjoittaminen on minulle ainakin tällä hetkellä ehdottomasti luontevinta ja voin aina luovuuspuuskan saatuani kirjoittaa pari entryä eteenpäin. Nerokasta. Päiväkirjamaisuus kuitenkin vaatii oikeaa päiväkirjaa, jonka huomenna kaupasta ostan, sekä paneutumista aiheeseen. Tarkoitus on joko oikeasti tai puolioikeasti haastatella, matkustella, kokea ja psyykata itseään ja ottaa hyöty niistä tilanteista, kun pelottaa niin helvetisti ja seinät kaatuu päälle. Silloin päiväkirja käteen, sinne käsin merkintöjä ja nämä sitten "puhtaaksikirjoitan" tietokoneella, liittäen toki skannauksen alkuperäisesti kirjasta mukaan. Nerokasta. Mieli tekisi vetää homma jopa niin överiksi, että törkkisin mielenterveyttäni kohti kauhuhulluutta ja sen puuskissa loisin sairasta kirjallisuutta, mutta kun tarkoitus olisi jatkaa elämää ei-hullujenkirjoissa kirjan jälkeen, niin ehkä pitää vetää rajat johonkin. Olen nimittäin liiankin taitava vaikuttamaan omaan psyykeeseeni ja jos vain alan hautautumaan pimeisiin ajatuksiin, saan helposti sellaisen jatkuvan kauhun ja ahdistuksen nostettua.

Noni, takaisin kotireissuun. Vietettiin pienimuotoista laskiaista riekkumalla ensin ulkona mäessä ja sit nuotiolla. Mäki oli tosin aika nahkea, eikä sitä päässyt alas asti ilman, että piti antaa käsillä lisää vauhtia. Lumisota oli tosin pitkästä aikaa piristävää, vaikka osumistarkkuus olikin lähes 0. Minä vanhana nuotiomestarina sain sit sytyttää jotain ikimärkiä hangessa olleita heinäseipäitä. Syttyihän ne, heti ekalla kertaa, kun käytin jätesäkillisen paperia ja tikkujen sijaan tohoa. No, eipä kukaan käskenytkään sitä luomusti tikuilla sytyttämään vain puuta käyttäen.

Samalla reissulla käytiin sitten lähikunnan isommassa kylpylässä, jossa on hyvät kuntosalit ja paljon altaita. Kuntosalilla oli kivaa, joskin nykyään kun ei ole enää aloittelija, piti ensin mennä "pro-kuntosalille", eli sille tutulle hikiselle ja karulle salille, jossa oli vain vapaita painoja, pari penkkiä ja muutama mies. Siellä ähkittyä sai sitten palata sille kivemmalle salille, jossa oli kaikki vimputuslaitteet ja nuoria ihmisiä. Mikä hienointa, siinä kuntosalien välillä oli tanssi/jumppa/tms-sali, jossa oli menneillään jotkut lattaritunnit. Ensinnäkin toki kuolasin ihmisten vaatetusta, säärystimiä ja ties mitä tanssivaatteita oli joka toisella. Toisekseen taas iski hirveä himo aloittaa jotain muitakin urheilulajeja kuin punttisaleilu. Punttisaleilu on kuitenkin yksinäistä, hidasta ja epärääkkäysmäistä. Haluaisin punttisalin lisäksi jonkun helvetin rääkkäävän urheilulajin, jossa veri ja paska lentäisi kaaressa. Tykkäisin myös harrastaa jotain tanssia, joko paritanssia tai ihan yksin (mutta siis aina jossain tunneilla porukalla, en minä kotona yksin tanssisi, kun se ei ole kivaa), jonka pääpaino olisi kuitenkin lihaskunnossa ja kalorinpoltossa, eikä vain pelkässä oikeassa tanssimisessa (tango siis ei käy). Näiden lisäksi olisi vielä kiva Pilates, aihes/aites/aihetsu/mikäihmeseolikaan tai joku muu rentouttava, meditoiva ja istumistyöstä johtuvia kipuja vähentävä urheilu. Näiden avulla muutenkin tulisi jo se 3-4 liikuntakertaa viikossa täyteen ilman, että pitää raahautua tylsälle lenkille.

Olisi vain tärkeää, siis jos kävisin töissä, että noille tunneille pitäisi päästä suoraan työpaikalta ja sieltä sit kotiin. Erikseen ei kyllä saisi itseään enää lähtemään. Kaikki ylimääräinen ajankäyttö pitäisi myös saada minimoitua. Salilla + uimassa menee kaikkineen noin 3 tuntia, joka on ihan helvetisti. Jos kävisin 3-4 kertaa viikossa harrastamassa jotain, niin niissä muissa saisi mennä max tunti matkoineen ja pukukaappeineen, jotta ennättäisi olla kotonakin.

Olen katsellut täällä Varkaudessa olisiko tarjolla Pilatesta tai jotain hikiliikuntaa, mutta eipä tietenkään. Tosin nyt tajusin, että olen katsonut vain yleiseltä puolelta. Onhan täällä "kuntosalejakin" (mikä on se termi niille kalliille paikoille, jossa on punttisalien lisäksi kaikki muutkin jumpat ja muut?), joissa varmasti on kasa jotain tansseja ja bodypumpit, -balancet, jne. Kaverin kokemusten perusteella tuo bodypump on ainakin sellaista tapporääkkiä, että hiki lentää uralille asti. Kynnystä kasvattaa, mutta viihtyvyyttä ehkä lisää se, että noihin osallistuu yleensä lähes pääosin vain naisia.

Yleisesti ottaen liikunnan tuoma euforia on niin totta, mutta toisaalta eipä mikään ole yhtä vittumaista kuin se liikkumaan lähteminen. Kun euforia on ohi, se on ohi, eikä sitä lenkkikenkiä tuijottaessa enää muista. Sitten se lenkki/salikäynti/tms jää. Ihan samalla tavalla kun juomisesta tulee hirveä krapula, mutta kun krapula katoaa, niin eipä sitä enää muista, että siitä paha olo tulee. Pitäisi saada jotenkin elimistö tajuamaan, että kerta liikunnasta tulee hyvä olo, niin se liikkumaan lähteminen ei pitäisi olla niin helvetin epämiellyttävää ja hankalaa. Pitäisi saada jotenkin ehdollistettua itsensä siten, että liikunnan ajattelu toisi jo hyvän olon, jolloin mielellään lähtisi liikkumaan. Buenoa olisi myös ehdottomasti joku kaveri liikkumaan mukaan. 90% syystä, miksi käyn vieläkin salilla on se, ettei siellä tartte käydä yksin. Ihan jo aloituskynnyksen takia johonkin lattarilanteenkeikutustanssiin, jossa 99% väestä on naisia, tartteisin kaverin, mutta alkushokin jälkeenkin tarvitsen jonkun pakkosyyn mennä tunnille. Jos siellä käy vain yksin, on niin helppo myös yksin päättää, että ääsh, ensviikolla sit!

Piti vielä kertoa jotain vartalokomplekseista ja littamahoista, mutta tästä tuli nyt jo niin pitkä. Stop.